Kuten kaikki muutkin nuhjuiset, nahjuiset, selkävikaiset tahi lyhyenlännät pojankoltiaiset, myös allekirjoittanut ymmärsi jo nuorena, ettei ura koripallon parissa taida kuulua tulevaisuuteeni. Kotkan sijaan pääskystä muistuttava käsien kärkiväli oli viimeinen niitti arkkuun; jos raajat eivät yllä donkkauksiin tahi vastustajan harhauttamiseen, on turha haaveilla Lakersien pelipaidasta. Onneksi on olemassa videopelit.




Urheilupelit ovat jääneet viime vuosina (lue: vuosikymmenenä) itselläni paitsioon, joten on aina mielenkiintoista tarrautua johonkin uuteen julkaisuun ja tutkia, miten genre on edennyt ajan saatossa. Samaisesta syystä kerrottakoon, että tämä arvostelu tehdään nk. ummikon näkökulmasta, jolloin alla odottaa hieman esseemäinen tutkimus siitä, miten hyvin aloittelija voi päästä suositun pelisarjan sisään.

Etukäteen suurimmat odotukset kohdistuivat uramoodiin. Juonta tai immersiota on tarjolla niin harvoin urheilumaailmassa, että tarina aloittelevasta pelaajasta tuntui mukavalta vaihtelulta kaverin sohvalla änäröinteihin. Odotukset palkittiin kuitenkin lähinnä kahtijakoisesti: mylvivää yleisöä kuvaavat kamera-ajot, erinomaiset selostajat sekä peliä rytmittävät välinäytökset nostattivat tunnelmaa, mutta Rockyn kaltaista tarinaa ei kannata odottaa. Edes pelaajan frendiä esittävä Michael B. Jordan (ei yhteyttä Michael “Space Jam” Jordaniin) ei onnistu tuomaan menoon vivahteita, joita miehen tähdittämä Creed oli täynnä.


Rytmiltään sekoileva, useita välinäytöksiä peräjälkeen puskeva sekä tuskastuttavaan grindaamiseen pohjautuva ura alkoi nopeasti maistua puulta, kun mielenkiintoisten tarinakoukeroiden sijaan minut pakotettiin käymään läpi kymmeniä harjoituksia, joita ei pohjustettu juuri mitenkään. Kun harjoituksista pääsi vihdoin pelikentälle, sulavasti alkanut erä pysähteli vähän väliä erilaisten välinäytösten vuoksi. Muutkaan ajanvietteet tarinassa eivät juuri päätä huimaa. Pelaaja voi käydä esimerkiksi pressitilaisuuksissa hankkimassa lisää faneja tai höpisemässä kavereidensa kanssa, mutta kaikki on staattista tai pahimmillaan täysin automatisoitua. Jos matkaan ryysyistä rikkauksiin, haluan myös nauttia rikkauksista, muuten nuhjuisten Nikejen korvaaminen platinoiduilla popoilla ei tunnu missään.



2K17:n kohdalla simulaattoriksi nimittäminen tuntuu osuvammalta kuin perinteisestä urheilupelistä puhuminen. Ontuvalla matikkapäällä laskettuna pelin kontrolleista löytyy liki kolmisenkymmentä tapaa tehdä kori, tusinan verran erilaisia syöttötapoja ja yhtäläinen määrä tapoja puolustaa - pelkästään ilman palloa. Kun mukaan lasketaan harhautukset, puolustukset ja hyökkäykset, pelkkien kontrollien omaksuminen vie jo oman aikansa, muusta pelistä puhumattakaan. Kontrollien kanssa painiessa kaksi asiaa tulivat selväksi: onnistuessani NBA 2K17 näytti uskomattoman komealta, sulavalta sekä sujuvalta, ja useimmiten onnistumiseni ei onnistunut, vaan hahmoni pyöri epämääräistä ympyrää ja nyki edestakaisin yrittäessään kolmea eri toimintoa samanaikaisesti.


Oppimiskäyrä on varsin anteeksiantamaton ummikon näkökulmasta: kampanjaa ei voi esimerkiksi aloittaa täysin tietämättömänä kuten peleissä yleensä, sillä tutoriaaleja on turha toivoa ennen ensimmäistä ottelua. Epätoivoisten nappirämpytysten jälkeen hylkäsin hetkellisesti haaveeni lebroneilusta, ja palasin pääaulaan etsimään tutoriaaleja. Tuntia myöhemmin oli yhtälailla todettava, ettei meno ollut muuttunut yhtään sen sujuvammaksi. Hitaasti ja varmasti harhautukset, oman puolustajan vahtimiset ja kolmen pisteen heitot alkoivat kuitenkin iskostua selkärankaan, ja yötä myöten koin hämmentävän valaistuksen: tämähän on jopa ihan hauskaa!

Tosielämän urheilu-urasta haaveilevat löytävät varmasti 2K17:n vaativammasta sekä taktisemmasta menosta nautintoa, mutta puolen tunnin änäripeleillä rentoutuvien kannattaa miettiä kahdesti, josko jokin toinen titteli tarjoaisi parempaa urheiluvälipalaa. 2K17 tippuukin täydellisesti sopivaan, mutta rajoittavaan lokeroon: ihmiset, joita aihepiiri todella kiinnostaa pääsevät nauttimaan pelin vaativasta luonteesta, kun taas ailahtelevasti kiinnostuneet saattavat vieraantua nopeasti.




On kyse sitten uramoodista tai muusta pelistä, NBA 2K17 on kauttaaltaan täynnä kustomointia juuri oman maun mukaiseksi. Valikkohelvetistä löytää tuntikausiksi viilattavaa ja tutkittavaa aina pelihahmon kengistä unelmatiimin kasaukseen ja matsiasetusten muokkaamiseen. Erilaisia pelimuotoja, harjoituksia, tiimikokoonpanoja, tilastoja, taulukoita ja numeroita löytyy niin mielettömästi, että tuntien pelisessioiden jälkeen löysin aina uudelleen jotakin vitaalia tietoa tarjoavia välilehtiä. Sama valinnanvapaus löytyy myös pelimuodoista, keikkuu kiinnostus sitten oman lempitiimin johdattamisesta voittoon tekoälyä vastaan, tahi taitojen testaamisessa muiden ihmispelaajien seurassa.

Satunnaispelaajan näkökulmasta 2K17 on vaativa ja monimutkaisesti rakennettu simulaatio, joka vaatii useamman illan hidasta opettelua ja totuttelua, ennen kuin mekaniikat alkavat tulla millään tavoin tutuksi. Näin ollen onkin vaikeaa suositella peliä muille kuin kovimmille penkkiurheilijoille ja lajista kiinnostuneille. Jos äkkijyrkän oppimiskäyrän jaksaa kuitenkin kavuta, huomaa nopeasti arvostavansa pelin tarjoamia hienovaraisia animaatioita, ryhmäpeliin kannustavia taktiikoita sekä immersiivisiä elementtejä, kuten ammattimaisia selostuksia ja todentuntuisia alueita. NBA 2K17 on selvästikin erinomaisesti suunniteltu peli, kunhan sille vain löytäisi tarpeeksi aikaa.