Final Fantasy XV on kulkenut pitkän ja huhujen mukaan hyvin haastavan tien Final Fantasy XIII -sivuprojektista itsenäiseksi pääsarjan peliksi. Kymmenen vuotta kestäneen kehitystaipaleensa aikana koko projekti on tiettävästi aloitettu pariinkin kertaan alusta milloin mistäkin inspiraatiota hakien. Tämä mielessä ei ole mitenkään yllättävää, että peli tuntuu ristiriitaiselta ja sekavalta paketilta.




Noctis on nuori mies, joka on lähdössä kavereidensa kanssa pitkälle automatkalle miehistymään ja morsianta moikkaamaan. Ikätovereidensa vastaavista tilanteista poiketen Noctis sattuu olemaan kuninkaan poika ja kruununprinssi, kaverit toimivat samalla henkivartijoina, ja tuleva avioliittokin on etukäteen järjestetty tasapainottamaan epävakaata poliittista tilannetta sekä ylläpitämään rauhaa.

Isänsä saattelemana nelikko lähtee matkaan, mutta ennen perille pääsyä uutiset kiirivät massiivisesta hyökkäyksestä, kuninkaan kuolemasta ja tulevan puolison katoamisesta. Joukkio huomaa pian, että hyökkäyksen takana olevan keisarin joukot ovat heidänkin perässään. Noctis tuntee valtavan vastuun painavan harteillaan, ja edessä on nopea aikuistuminen ja voimien kerääminen itse jumalilta asti.


Pelin tarina on etenkin loppua kohti kiinnostava, joskin tiiviimpi ja vähemmän yllättäviä käänteitä sisältävä kuin monessa sarjan aiemmassa osassa. Kuitenkin on auttamattoman puutteellista miten tarinaa kerrotaan. Toisinaan tunnutaan hyppivän selittämättömästi asiasta toiseen, toisinaan merkittävältä tuntuva kohta käsitellään hämmentävän ohimennen. Sama koskee tarinan hahmoja.

Neljän päähahmon joukko tuntuu edellisiin peleihin verrattuna hyvin homogeeniseltä, sillä kaikki ovat nuoria, vaaleaihoisia miehiä, jotka jäävät lisäksi helposti pinnallisiksi persoonallisuuksiksi. Noctis on vähäsanainen ja hillitty, Ignis terävä britti, Gladiolus yrmeä muskelimies ja Prompto ylienerginen innostuja. Kun pinnalle kuplii vahvempia tunteita, hahmojen välisiä ristiriitoja tai muita merkityksellisiä hetkiä, niihin ei yleensä tartuta vaan ne sivuutetaan turhan kevyesti, ja siksi hahmoihin eläytyminen ei oikein onnistu.




Maailma on laaja, ja siksi kulkemiseenkin on useita apukeinoja. Päämatkustusvälineenä pitkille reissuille on Noctisin rakas auto, jota voi ajella joko itse tai antaa Ignisin hoitaa homma rentoutuen itse takapenkillä. Maanteillä ajelu on joka tapauksessa melko automaattista, ja ajaja huolehtii lähinnä siitä, mistä risteyksestä käännytään ja mihin pysähdytään. Pitkillä reissuilla ajomatkat venyvät lähes kymmenminuuttisiksi, jolloin odottelua voi keventää tutuilla sävelillä. Autoon voi nimittäin ostaa kuunneltavaksi kasetteja, joissa soivat esimerkiksi aiempien FF-pelien kappaleet. Toisinaan pikamatkustuskin onnistuu, jolloin pääsee suoraan perille, mutta koska latausajat ovat pelissä tuskallisen pitkiä, joskus parin minuutin ajelu tuo pelaajan perille jopa pikamatkustusta nopeammin.

Hauskin tapa liikkua ovat kuitenkin chocobot. Jengille voi vuokrata linturatsut maksimissaan viikoksi kerrallaan, jolloin ne voi kutsua tarvittaessa luokseen ja matkata vauhdilla perille. Toisin kuin auto, ne luonnollisesti kulkevat myös maastossa, eivätkä ole siten rajoitettuja tieverkostoon. Aina voi myös kulkea kävellen, mikä onkin kätevin tapa lyhyisiin matkoihin silloin, kun haluaa matkalla taistella tai keräillä esineitä. Miten tahansa sitten liikkuikin, voi tavoiteltuun paikkaan löytäminen olla hankalaa, sillä monet metsiköistä ovat läpipääsemättömiä ja toisinaan korkeuserot estävät kulkemisen. Kartastakin on näissä tilanteissa vain marginaalisesti apua.


Avoimen maailman pelistä kun on kyse, pelkkä juonen seuraaminen ei tietenkään riitä sisällöksi, vaan maailma on täynnä muutakin tekemistä. Prompto haluaa kuvata eksoottisia näkymiä, Noctis tykkää kalastaa ja Ignis on mestarikokki, kunhan reseptit ensin keksitään. Jo sankarinelikon aktiviteettien parissa vierähtää niin halutessaan tunteja, mutta niiden lisäksi pelissä voi vaikkapa tuunata autoa, kerätä aarteita, kukistaa eeppisiä vihollisia ja suorittaa sivutehtäviä. Näistä viimeisiin ei tosin kannata tuhlata kamalasti aikaa, sillä pelin sivutehtävät ovat pääsääntöisesti tylsiä, geneerisiä ja itseään toistavia.



Matkoilla luonnollisesti törmää lukuisiin vihollisiin, mutta satunnaistaisteluiden sijaan kaikki viholliset näkyvät maailmassa, joten niiden välttäminenkin on melko helppoa. Taistelu itsessään on aktiivista, nopeatempoista ja yllättävän monipuolista. Silloin tällöin Noctis voi komentaa kavereitaan tekemään erikoisiskuja, mutta muuten pelaaja kontrolloi ainoastaan päähahmoa, ja muut taistelevat automaattisesti tahoillaan. Yhtä nappia pohjassa painamalla hahmo suorittaa loputtomia komboja, ja nopealla reagoinnilla vihollisten iskut onnistuu blokkaamaan tai väistämään.


Noctis voi käyttää erilaisia aseita vapaasti, minkä lisäksi omien loitsujen teko onnistuu maastosta imetyistä elementtivoimista. Hahmon erikoisuutena on warp-taito, jolla tämä pystyy siirtymään silmänräpäyksessä paikasta toiseen ja tekemään voimakkaampia iskuja. Kun taidot kehittyvät, tulee taistelusta yhä tyydyttävämpää ja sulavampaa. Strategisemmatkin hetket onnistuvat vaihtoehtoisessa odotustilassa, jolloin aika pysähtyy pelaajan pysytellessä paikoillaan. Oman taistelun sujumisen lisäksi on tärkeää kiinnittää huomiota kavereihin, sillä näiden kaaduttua on heidät vielä mahdollisuus pelastaa pikaisella avulla.

Taistelussa on kuitenkin nurjatkin puolensa. Koska se on nopeaa ja pohjautuu monesti reagointiin, olisi erityisen tärkeää nähdä koko ajan mitä tapahtuu. Siksi onkin ärsyttävää, kun esimerkiksi metsikössä meno kätkeytyy toistuvasti puiden taakse, jolloin joutuu toimimaan sokkona. Odotustila taas on usein hyvin hyödyllinen, mutta rajoitetun kameransa vuoksi tekee esimerkiksi sivuille suunnatut warp-loikat hyvin hankaliksi. Pelissä on myös eeppiset summonit, mutta niiden käyttö onnistuu harvoin, kun tietyt, pelaajalle usein hämäräksi jäävät ehdot täyttyvät.




Taistelut, tehtävät ja eteneminen kerryttävät kokemuspisteitä, jotka kuitenkin saa käyttöön vasta majoituksen yhteydessä. Hyvässä hotellissa kokemukset saa 1,5-kertaisena, mutta hauskinta on silti yöpyä leirissä metsässä. Tällöin Ignis kokkaa koko porukalle jonkin oppimistaan resepteistä, ja sen lisäksi, että ateriat antavat hahmoille erilaisia voimakkaita buffeja, ne myös näyttävät todella hyviltä.

Tasojen nousut ja monet muut suoritukset puolestaan tuovat pelaajalle taitopisteitä, joita voi käyttää hahmonkehityksessä. Järjestelmä koostuu useista taitopuista, joissa voi parantaa hahmojen ominaisuuksia, lisätä uusia taitoja, kehittää komboja ja niin edelleen. Siinä missä tasonnousujärjestelmä tuntuu palkitsevalta, taitopisteiden läimimisestä paikoilleen tulee turhan hajanaista, sillä minkään taidon kehitys vähänkään pidemmälle vaatii isot kasat pisteitä.


Tätä, kuten Final Fantasy XV:n useimpia puolia, kuvaavatkin ehkä parhaiten sanat “hyvä, mutta”. Sen tarina on ihan hyvä, mutta tarinankerronta ontuu. Hahmoissa olisi potentiaalia, mutta niihin ei syvennytä tarpeeksi. Tekemistä on päätehtävien lisäksi vaikka kuinka paljon, mutta esimerkiksi sivutehtävät ovat geneerisiä ja tylsiä. Taistelu on hauskaa, mutta huonosti toimiessaan sekin turhauttaa. Myös Square Enix on ottanut kantaa puutteisiin, ja lisää välinäytöksiä tarinan eheyttämiseksi ja korjauksia huonoimmin toimiviin osuuksiin onkin jo lupailtu. Nytkään peli ei missään nimessä ole huono, mutta onhan se myönnettävä, että vuosien odotuksen jälkeen lopputulos on pettymys.