Jos minulta kysytään parasta taistelupeliä ikinä, vastaus on helppo: Soul Calibur. Ja juurikin se ykkösosa, Dreamcastilla (jolla peli näytti paremmalta kuin PlayStation 1 -pohjaisessa kolikkokabinetissa). Onnellisten, lentoaikatauluihin liittyvien sattumien ja veljeni uutteran metsästyksen ansiosta sain pelin käsiini Japanin julkaisupäivän iltana, ja jo pelin introvideo pudotti leuat lattiaan kaikilta huoneessaolijoilta:



Mutta pelkkä Dreamcast-fanitus ei selitä sitä, että peliä tahkottiin tuosta hetkestä lähtien käytännössä joka päivä seuraavan puolen vuoden ajan. Jokainen pelimuoto koluttiin - myös Mission Battle, vaikkei japaninkielisestä versiosta mitään ymmärtänytkään. Soul Calibur edusti itselleni juuri sopivaa kompromissia - siinä oli oikeassa suhteessa Virtua Fighter -henkistä realismia, mutta sen verran Tekken-tyylin lennokkuutta, ettei toiminta käy kuivakkaaksi.

Sopivasti Soul Caliburin uutta tulemista lämmittelemään ilmestyi alkuperäinen versio Xbox Live Arcadeen parisen kuukautta sitten. 800 MS-pisteen hintainen ladattava versio oli strategisilta kohdiltaan tarpeettomastikin laihdutettu, mutta muistutti yhtä kaikki siitä, miten toimiva pelin konsepti on. Namco osaa tehdä helposti lähestyttäviä taistelupelejä, joissa aloittelijakin voi pärjätä kohtuullisesti opettelemalla muutaman tehokkaan liikkeen hahmoa kohti.

Sielun Utareet

Näkyvin ennakkomateriaali nelososasta ovat olleet paitsi tiedot Star Wars -universumin sekoittumisesta peliin, myös kuvat naishahmojen rintavarustuksista ja haaroväleistä. Etenkin jo aiemminkin lievästi eroottinen Ivy on tässä versiossa muuttunut jokseenkin teinipoikien päiväuneksi valtavine ryntäineen ja string-bodyineen. Muutkin tytöt ovat toki saaneet omiin maitorauhasiinsa lisää ylösalaista liikettä uuden sukupolven grafiikkapäivityksen yhteydessä. Asiaa valaiskoon oheinen kuva.

En ole ihan varma, mitä ajatella tästä kehityskulusta. Tissien vatkailu on perinteisesti ollut enemmän pelinä heikomman Dead or Aliven aluetta, ja vaikka en toki olekaan koskaan taistellut miekoin isorintaisen naisen kanssa, jotenkin luulisin kiinnittäväni ensin huomiota johonkin muuhun. Naiskauneus toki kuuluu Soul Caliburiinkin, onhan iki-ihana Sophitia ollut mukana jo ykkösosasta lähtien, mutta ehkä esineellistämisruuvia olisi voinut kääntää vähän pienemmälle.



Laajasta Soul Calibur -kokemuksestani huolimatta en ole mikään beat'em up -addikti, enkä etenkään jaksa opetella mitään millisekuntien tarkkuutta vaativia erikoisliikkeitä. Juuri siksi SC:n pelisysteemi on mieleeni - siinä on mukavasti syvyyttä myös sellaiselle, joka ei halua heti hypätä syvään päähän ilman pelastusliivejä. Vaikka liikkeitä on tarjolla kymmenittäin, pelin voi läpäistä ja vastustajia voittaa osaamalla alle kymmenen hyvää yhdistelmää hahmoa kohti. Niin sanotut isot pojat ovat tosin kertoneet, että nelososassa on ainakin vielä kirjoitushetkellä pieni bugi - Ivyllä on liike, jota jatkuvasti toistamalla ottelun voi voittaa ketä tahansa vastaan.

Pelasin peliä enimmäkseen Hori Fighting Stick EX2:lla, koska arcade-peli on parhaimmillaan digitaalisen ohjaimen kanssa, ja Xbox 360:n ohjain taas ei ole parhaimmillaan ristikko-ohjainta käytettäessä. Mikään ei varsinaisesti estä pelaamasta analogitikulla, mutta toiveet liikkeiden ajoituksesta saa kyllä heittää.

SCIV tarjoaa perus-arcaden ja kaksinpelin lisäksi Story-tilan, verkkomoninpelin ja Tower of Souls -pelitilan, joka korvaa vanhan kunnon Survival Battlen. Tarkoitus on siis voittaa mahdollisimman monta vastustajaa peräkkäin ja edetä sitä myöten ylemmäs tornissa. Story taas kertoo löyhästi, mitä tekemistä kullakin hahmolla on Soul Edge- ja Soul Calibur -miekkojen kanssa, ja melko alhaisen vaikeustasonsa vuoksi se soveltuu lähinnä välipalaksi, jolla avataan lisää hahmoja.



Kuten sanottu, on Tähtien Sota -universumi nyt liitetty osaksi Soul Caliburia. Xbox 360 -versiossa tämä tarkoittaa hahmovalikoimaan Yodaa, PS3-pelaajat pääsevät mäiskimään vanhalla kunnon Darth Vaderilla. Mukana on myös jedioppilas, jonka miekkaa saadaan maistaa jo Arcade-tilan loppupään kentissä. Lisäksi mukaan on tullut näyttävä areena Kuolontähdeltä, jossa taistelun taustalla vilahtelee TIE-hävittäjiä ja muuta asiaankuuluvaa kalustoa.

Pakko sanoa, että SW-teema tuntuu melko päälleliimatulta. Tarinallisesti koen ongelmallisena, että valomiekkailun taitavat jedit olisivat edes kiinnostuneita sieluja syövästä Soul Edgestä, ja lisäksi etenkin Yoda-hahmo törmää erikoiseen ongelmaan - se on nimittäin puolet lyhyempi kuin muut. Lyhyellä naishahmollakin pelattaessa on vaikea saada iskuja perille muuten kuin kyykyssä, ja itse Yodaillessa taas väistely on helpompaa. Samoin arcade-tilassa jedioppilas, joka tulee vastaan ennen varsinaista loppuvastusta, on paljon hankalampi voittaa kuin varsinainen pääpomo.



Jo edellisissä osissa mukaan tullut hahmon virittely saa SCIV:ssä entistä enemmän huomiota. Taustalla on luonnollisesti se, että verkkopeli on entistä olennaisemmassa asemassa, ja useimmat haluavat näkyä verkossa omintakeisella hahmolla. Perusmenettelytapa on, että pohjaksi valitaan joko jokin hyvin laajasta hahmovalikoimasta, jonka jälkeen liki jokaista vaatetuksen osaa saa muokattua (vaatteita ei saa kokonaan pois, sori pojat), tai sitten luodaan kokonaan uusi hahmo. Verkossa pelatessa tulikin vastaan muutamia vängän näköisiä kehitelmiä.

Myös hahmojen ominaisuuksiin on lisätty roolipelimäisyyttä, tietyissä pelitiloissa käyttöön tulee lisäominaisuuksia, jotka muuttavat pelitasapainoa hieman. Verkkopeliä aloittaessaan voi valita, ovatko erikoisominaisuudet käytössä vai eivät, mikä on luonnollisesti tervetullutta.

Muutenkin verkkopeli jätti erittäin positiivisen kuvan. Pelasin testissä suomalaisia vastaan Soneran verkon sisällä, ja latenssit olivat niin alhaisia, että yhtä hyvin olisimme voineet istua samassa huoneessa vierekkäin. Verrattuna siihen, miten Dead or Alive Ultimate aikanaan hyytyi samanlaisessa testissä, on tultu pitkä matka niin nettiyhteyksien kuin nettikoodinkin saralla. Näin hitusen vanhempana, kun kaverit eivät vain pelmahda sisään pelaamaan mättöpeliä kuten takavuosina, on erinomaista, että lopulta kunnon peli kohtaa kunnon verkkopelin.



Graafisesti Soul Calibur vastannee kaikkien odotuksia - se on näyttävä ja hidastelematon, vaikkei varsinaisesti uusia uria avaakaan nykykonsolien HD-grafiikkaan tottuneille. Hahmojen kasvot ovat jopa vaikuttavan näköisiä. Äänipuolella ollaan mahtipontisissa tunnelmissa kuten ennenkin - ainoastaan Yodan ääninäyttelijän örähtely vaikutti jotenkin naurettavalta, tuoden mieleen enemmän X-Filesin syöpämiehen kuin vanhan jedimestarin.

Muutenkin on vaikea kuvitella, että kunnon beat'em upia etsivä pettyisi poimiessaan Sielun Kalapelin pelihyllystä, oli sitten kone kumpi tahansa. Nämä pelit eivät ehkä enää ole suuren yleisön silmissä samanlaisessa killer app -asemassa kuin vielä muutama vuosi sitten - PS3:kaan ei ole vielä saanut "oikeaa" Tekkenin jatko-osaansa - mutta alan harrastajajoukko on edelleen tiivis, ja tutut hahmot kannessa myyvät epäilemättä peliä myös yleisölle valtavat määrät, minkä tuoreet tilastotkin todistavat. SC ei ole sitä aivan tiukkapipoisinta HC-vääntöä, mutta tarjoaa lajityypin ystäville varmasti kymmeniä tunteja viihdettä - jo Xbox-version saavutusten metsästämisessä kulunee kelpo tovi.