The Last Guardian on ollut melkoinen ikuisuusprojekti. Icon ja Shadow of the Colossuksen jälkeen saman tiimin peli herätti innostusta, mutta odotuksen venyessä vähemmänkin kyyniset odottajat ehtivät jo epäillä, ettei peliä ikinä nähtäisi kotitelevisioissa. Moneen kertaan viivästynyt peli valmistui kuin valmistuikin lopulta, tosin viisi vuotta arvioidun julkaisuajan jälkeen ja myöhemmälle konsolissukupolvelle kuin oli alun perin tarkoitus. Turhan pitkäksi jääneen odotuksen vuoksi suurin hype ehti kuitenkin laantua ja epäilykset julkaisuversion laadusta herätä. Kertooko pitkä kehitysaika siitä, ettei hyvän idean ympärille vain onnistuttu saamaan vision mukaista peliä?




Pelaaja ottaa ohjattavakseen nuoren pojan hahmon, joka herää luolasta myyttisen, tajuttoman eläimen vierestä. Trico-niminen otus on jonkinlainen sekoitus lintua, kissaa ja koiraa – ja järjettömän suuri. Poikaa käy loukkaantunut ja vangittu olento sääliksi, mutta yritykset auttaa tyrehtyvät siihen, kun lintukissa herää ja on selkeästi aggressiivinen. Ympäristöstä löytyvät tynnyrit näyttävät otusta kuitenkin kiinnostavan, ja kun poika vie näitä muutaman syötäväksi, kertyy luottoa sen verran, että keihäät ja vangitsevat valjaat saa revittyä irti. Poika saa uuden ystävän olennosta, ja yhteinen matka vapauteen alkaa.


Pakomatkaa tehdään mystisessä rauniomaisessa ympäristössä, joka koostuu lukuisista torneista, luolista ja tunneleista. Eteenpäin on aina käytännössä vain yksi suunta, mutta sen löytäminen on toisinaan hankalaa. Edistyminen vaatii usein apua Tricolta, jonka selästä yltää paremmin paikkoihin tai joka hyppää helposti korkeallakin oleville tasoille. Usein yksinkertaisesti Tricon liikkeiden ja katseen seuraaminen auttaa löytämään reitin. Toisinaan taas pojan on lähdettävä yksinään kulkemaan kapeampia polkuja pitkin ja avaamaan portteja, jotta molempien matka pääsee jatkumaan.


Poika ja Trico eivät ole yksin ympäristössään, vaan rakennusten kätköissä vaanii vartijoita, jotka yrittävät napata pojan ja vahingoittaa eläintä. Pojan taistelukeinot ovat vähissä, ja uhkaavissa tilanteissa lähinnä pakoon juokseminen kannattaa. Trico sen sijaan huitoo viholliset kumoon alta aikayksikön, mutta pelkää silmän mallisia kuvioita, joita vartijatkin joskus kilpinään kantavat. Tällöin poika voi käydä tyrkkäämässä vihollisen kumoon, jolloin kilpi tippuu ja Tricon raivo pääsee taas valloilleen. Taistelun oleellinen osa on eläimen rauhoittelu jälkikäteen sekä mahdollisten keihäiden poistaminen tämän kehosta.




Trico on alusta asti selkeästi persoonallinen ja ilmeikäs. Sen eleistä ja väriä muuttavista silmistä näkee nopeasti, onko se hyvällä tuulella, leikkisä, varovainen vai peloissaan. Se liikkuu ja tutustuu paikkoihin itsekseen, on utelias ja saattaa alkaa leikkimään esimerkiksi ympäristössä roikkuvilla kettingeillä. Kun side kaksikon välillä kasvaa, se silloin tällöin puskee poikaa päällään hyväntuulisesti, leipoo jättimäisillä kynsillään nähdessään tämän hetken tauon jälkeen ja tuntuu jopa joskus kehräävän. Enemmän innostuessaan se hypähtelee tai kierähtelee maassa. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tule sellaista tunnetta, että nämä toiminnot toistaisivat itseään, vaan olo on kuin jättimäisen oikean lemmikin seurassa.

Elävän eläimen tuntua lisää se, ettei Trico ole mikään helppo kontrolloitava. Sen selässä ollessa ei alkuun voi ohjata otusta oikein mitenkään, voi vain kutsua Tricon paikalle ja sitten toivoa että se pysyy tarpeeksi kauan paikallaan tai tekee mitä halutaan. Vähitellen se oppii istumaan, hyppäämään ja hyökkäämään käskystä, mutta ei silti aina tottele näitä komentoja, etenkään ensimmäisellä kerralla.


Tarina avautuu hitaasti ja säilyy pitkään mystisenä, mutta tämän pelin tarinankerronnassa tärkeintä ei olekaan avata syitä ja selityksiä tasaisesti, vaan seurata kaksikon suhteen kehittymistä ja sitä uhkaavia haasteita. Kohdat, joissa perään ulvovan Tricon joutuu jättämään yllättäen sulkeutuneiden telkien taakse sattuvat sydämeen. Kun Tricoon osuu keihäs, eläin vingahtaa ja sitä käy sääliksi. Jokaisen taistelun jälkeen huolehdin tarkasti siitä, että jok’ikinen osunut keihäs oli poistettu – ei siksi, että peli olisi sitä vaatinut, vaan koska Tricosta oli tullut mielessäni elävä, tunteva eläin, jonka en halunnut kärsivän. Vastaavaa kiintymyskokemusta saa peleistä hakea.




The Last Guardianin voisi helposti julistaa vuoden peliksi, ellei siinä olisi myös lukuisia turhauttavia ongelmia. Yksi näistä on ruudunpäivitysnopeus, joka kärsii suurista ongelmista turhan usein koko pelin ajan. Sujuvampaan pelikokemukseen vaadittaisiin ilmeisesti Pro-kone, ja tällöinkin pitäisi tyytyä 1080p:n resoluutioon, tai samat ongelmat muiden kokemusten mukaan seuraisivat. Pelin pitkä historia on ehkä tässä painolastina, sillä alkuperäisen PS3-version siirtäminen uudelle alustalle on tuonut mukanaan varmasti omat ongelmansa. Varsinaisia bugejakin muutamia matkan varrelta löytyi; näitä toivottavasti silotellaan lähitulevaisuudessa, ellei näin ole jo tehtykin.

Vielä turhauttavampia ovat ongelmat ohjauksen ja kameran kanssa. Kamerakulmat näyttävät usein mihin sattuu, eikä niitä pysty kunnolla kontrolloimaan. Ohjaus taas on kummallisen epäresponsiivinen ja joidenkin asioiden tekeminen, kuten Tricon selässä kiipeily, on turhan hankalaa. Nämä kaksi muodostavat ison haasteen pelissä, jossa tasohyppely ja kiipeily ovat isossa roolissa. Tätä vaikeuttaa osaltaan myös se, että monien tasojen reunoissa on selkeä näkymätön muuri vaikeuttamassa putoamista, mutta joistakin tämä puuttuu, mikä tekee kulkemisesta arvaamattomampaa.


Myös pulmien suunnitteluun ja testailuun olisi toivonut enemmän hiomista, sillä osa niistä tuntuu epäloogisilta ja turhauttavilta ratkaista. Tässä osaltaan vaikuttaa myös Tricon itsepäisyys, sillä aina ei tiedä, eikö otus suostu menemään tiettyyn suuntaan, koska sinne ei pääse, vai koska se nyt vain haluaa hetken kiukutella ennen tottelemistaan.

Kaikkien näiden teknisten yskähdysten ja pelattavuusongelmien vuoksi pelikokemus kyllä kärsii. Mikään ei onneksi vaikuta Tricon uskottavuuteen, kaksikon ystävyyssuhteen kasvutarinaan ja loistavaan tunnelmaan. Ja näissä suhteissa The Last Guardian loistaa kirkkaammin kuin mikään muu vuoden peli. Trico on paras pelihahmo pitkään aikaan, ja tuota itsepäistä mutta hellyttävää lintukissaa jää kaipaamaan.