Dishonored 2
Arvioitu: | Playstation 4 |
Genre: | Toimintapelit |
Pelaajia: | 1 |
Ikärajoitus: | 18 |
Kehittäjä: | Arkane Studios |
Julkaisija: | Bethesda Softworks |
Julkaisupäivä: | 11.11.2016 |
Pelin kotisivut |
Kunnia kuulukoot kuolleille
Miltä tuntuisi, jos ilkeä täti marssisi kotiisi, omisi koko talon mukavimman nojatuolin itselleen ja päättäisi, että tähän on hyvä jäädä? Minä myin sieluni paholaiselle muuttuakseni raajat irtirepiväksi usvahirviöksi, jolla on arveluttavan läheinen suhde räjähteiden kanssa. Mitä sinä tekisit?
Nelisen vuotta takaperin ilmestynyt, Arkane Studiosin suunnittelema Dishonored oli hiomaton timantti, joka yhdisti Deus Existä tutun, vapaavalintaisen pelaamistavan steampunkahtavaan maailmaan. Loppua kohden heikkenevä vaikeustaso ja tylsämielinen tarina rokottivat pisteitä salamurhaajan kostolta, mutta kokonaisuus jäi silti selvästi plussan puolelle. Tyylikkyys, hiipimistä sekä taistelua saumattomasti sekoittava pelattavuus ja mielikuvituksekkaat kyvyt tekivät Dishonoredista genrensä klassikon. Viikko sitten PC:lle, Xbox Onelle ja Playstation 4:lle ilmestynyt Dishonored 2 tarjoilee kaikkea samaa, mutta hieman nätimpänä, hieman tyylikkäämpänä ja hieman hiotumpana.
Maailma on sama, mutta aikaa on kulunut. Prinsessa Emily Kaldwin on noussut kuningattarena valtaistuimelle, ensimmäisen pelin salamurhailijan toimiessa jonkinlaisena henkivartijan ja vakoojan välimuotona. Dunwallia riivannut rottaepidemia on historiaa, mutta uudet uhat koittavat, kun eteläisen Serkonosin herttua saapuu visiitille. Herttualla on matkassaan mukana salaperäinen Delilah, joka paljastaa olevansa edesmenneen kuningattaren kadoksissa ollut sisko, ja näin ollen myös valtakunnan oikeudenmukainen hallitsija. Vallankaappaus tapahtuu nopeammin kuin Emilyn ja Corvon alaleuat ehtivät edes loksahtaa.
Toisin kuin ensimmäisellä murhamyllerryksellä, tällä kertaa jää pelaajan valittavaksi, kenen saappaissa valtaistuin vallataan takaisin. Päätös ei ole pelkästään kosmeettinen. Vaikka tarina ja tehtävät ovatkin samoja, Corvon ja Emilyn kyvyissä on suuria eroja. Emilyn repertuaariin kuuluu esimerkiksi vihollisia hämäävien doppelgangerien luominen, huomaamattomaksi savuhirviöksi muuttuminen sekä vihollisten linkittäminen toisiinsa - nukuta tai tapa yksi linkattu vastustaja, ja muille käy samoin - kun taas Corvo jatkaa pitkälti aiemmasta pelistä tutuilla kyvyillään, on kyse sitten ajan pysäyttämisestä tai rottien komentamisesta.
Samaistuu sitä enemmän sitten yksinvaltiaan sielunelämään tai vakoojamestarina velmuiluun, Dunwallin kadut eivät enää tarjoa turvaa. Salaperäisen Meagan Fosterin kyydittämänä pelaaja matkaa Serkonosiin selvittämään, mistä vallankaappaus on saanut lähtönsä, ja keiden päillä vadit pitäisi täyttää. Fosterin The Dreadful Wale -laiva seilaa Serkonosin pääkaupunki Karnacan rannalle, jonka kadut ja kalliot tulevat pelin edetessä tutuiksi.
Ensimmäisen Dishonoredin tarina oli hyvin mutkaton: kuningattaren salamurhaajaksi lavastettu Corvo kävi suunnitelmallisesti läpi jokaisen salaliittolaisen, kunnes listan nimet oli vedetty yli. Koko peliin mahtui yksi juonenkäänne, joka sekin näkyi kilometrin päähän ennen tapahtumistaan. Jatko-osa ei harmillisesti paranna tilannetta. Tarina on tylsä ja heikosti kerrottu, eikä tarinankerrontakaan hoida hommiaan paremmin. Esimerkiksi protagonistin kertojaäänellä ei yritetä luoda syvyyttä hahmojen sisäisiin ristiriitoihin, vaan tehtävien välissä horiseva Emily tai Corvo keskittyy lähinnä kertaamaan tarinan itsestäänselvyyksiä, jotta myös ne välivideonsa skippaavat pelaajat pysyvät kärryillä. Sivuhahmoihin on sentään saatu jonkin verran syvyyttä; mädässä maailmassa kukaan ei ole puhtoinen pulmunen tai Skeletoria muistuttava ilkimys, vaan pahiksillakin on ymmärrettävät motiivit ja lähtökohdat.
Lattea tarinapuoli harmittaa erityisen paljon, sillä Dishonoredin universumi on onnistuttu luomaan hyvin eläväksi ja kiinnostavaksi: kaikilla alueilla tuntuu olevan uskottava, mielenkiintoinen historia takanaan ja sitä satunnaisesti löydetyt kirjat, kirjeet ja lappuset valoittavat. Dishonored 2 loistaa yhtä lailla kenttäsuunnittelullaan. Siinä, missä ensimmäinen osa pyrki luomaan yhtenäisen maailman samankaltaisella arkkitehtuurilla ja tyylillä, jatko-osa leikittelee jatkuvasti erilaisilla, mielenkiintoisilla maisemilla. Kohokohtina löytyy niin vivuilla pohjapiirrustustaan muuttavaa kartanoa, kuin satunnaisten hiekkamyrskyjen peittämää vuoristokylää. Tuntuu siltä, että Arkanella on päätetty, ettei yksikään salamurhaus saa tuntuu samalta kuin aiemmat, ja päätöksessä on myös pysytty.
Dishonored 2:ta tekisi ennen kaikkea mieli kutsua hiekkalaatikoksi. Tämä on tosin vähän vaikeaa, sillä kyseessä ei ole perinteisessä mielessä ymmärretty avoin maailma. Pelialueet ovat kyllä mittavia ja vaihtoehtoisia reittejä täynnä, mutta mikään Grand Theft Auto ei sentään ole kyseessä. Hiekkalaatikko-vertaus on enemmänkin pelisuunnitellullinen ja asenteinen: pelaaja heitetään alueelle, jossa voi edetä täysin omilla ehdoilla sekä oman mielikuvituksen rajoissa. Haluatko koluta kaikkien talojen nurkat rahan ja salaisuuksien toivossa, tappaen kaiken tieltäsi? Onnistuu. Halajatko olla huomaamaton aave, jota kukaan ei kuullut tai nähnyt koko aikana? Miksei. Dishonored 2:ta voi pelata hiiviskellen, tapellen, tainnuttaen, kykyjen kanssa tai ilman, maan tasalla tai kattojen harjaksilla. Yksikään pelityyli ei tunnu selkeästi oikeammalta kuin toinen, jolloin pelaaja on vapaa etenemään täysin omilla ehdoillaan. Lisävaihtelua löytyy myös muokattavista varusteista sekä amuleteista, jotka antavat kevyitä boosteja.
Tärkeimmäksi tekijäksi nousee hauskanpito ja mielikuvituksellisuus. Dishonored 2:n kyvyt antavat niin suuria mahdollisuuksia leikittelyyn ja tyylikkääseen ongelmanratkontaan, että tylsämielisellä miekankalistelulla tai jatkuvalla kuristamisella ohittaa suurimman osan pelin tarjoamasta huvista. Annettakoon yksi esimerkki sieltä yksinkertaisemmasta päästä: jos huoneessa on kolme vartijaa, yksinkertaisin tapa hoitaa tilanne olisi esimerkiksi miinan heittäminen keskelle huonetta. Mutta miksei sen sijaan vaikka linkittäisi kaikkien vihollisten kohtaloita toisiinsa, harhauttaisi yhtä vartijaa toiseen huoneeseen herätyskellon piristyksellä, ja hyppäisi tutkivan vastustajan niskaan kattokruunusta? Dominoefektin kaataessa loput vartijat pelaaja voi keskittyä yläfemmojen heittelyyn itsensä kanssa.
Jo ensimmäinen Dishonored uskoi Hämähäkkimiehen mantraan “suuri voima tuo suuren vastuun.” Kakkososassa sama vastuu lepää pelaajan harteilla. Peli pitää tiukkaa kirjaa tehtävien aikana tapahtuneista hälytyksistä, spottauksista ja tapoista, jokaisen lisätessä pelin sisäistä kaaosta. Kaaos-mittari on käytännössä sama kuin ensimmäiselläkin kertaa; mitä enemmän kaaosta, sitä kyynisempiä pelaajan kaverit ovat ja infestoituneempi maailma on. En onnistunut kunnolla testaamaan, muuttaako suuri kaaos esimerkiksi pelin lopputapahtumia, mutta pelimekaniikallisesti ajatus toimii mainiosti. Kun lyödään yhteen valittava pelihahmo, liuta erilaisia kykyjä, korkea tai matala kaaos ja hiipivä tahi hyökkäävä pelityyli, Dishonored 2:ssa on mieletön uudelleenpeluuarvo. Vaikka kuinka leikkisi hullua tiedemiestä eri vaihtoehdoilla, yhdellä läpipeluulla ei kaikkea ehdi kokemaan.
Kaikkea kehua ja ylistystä täytyy lopuksi hieman latistaa muutamalla varoituksella. Dishonored 2 on tekniseltä puoleltaan hieman viimeistelemätön tekele. Peli jäi muutaman kerran jumiin, tekstuurit tuntuvat välkkyvän vähän väliä ja ajoittain valo “vuotaa” huoneesta toiseen. Tekoälyn eittisuunnittelu ajaa vastustajat välillä kävelemään loputtomasti päin nurkkaa, toisinaan ukot taas unohtuvat paikoilleen. Tekoälykään ei ole mitään huippuluokkaa, vaan vastustajat juoksevat raivopäisinä suoraan vaaraan, muusta välittämättä.
Erityisvaroitus kuuluu PC-pelaajille: arvosteluun käytetty Playstation 4-versio toimi pitkälti moitteettomasti, mutta PC-pelaajat ovat valittaneet yhdestä jos toisestakin teknisestä kommelluksesta. Ennen ostamista kannattaakin vilkaista, mikä senhetkinen tilanne tietokonepuolella on. (Päätoimittajan huomautus: PC-version pelaajia suositellaan päivittämään NVidian ajuriin 375.95 ja pelin 1.1.-päivitys on nyt saatavana Steamista betaversiona).
Pelin vaikeustaso saattaa myös aiheuttaa joillakin ihmisillä ärräpäitä. Pelin alkupuolella hiljaisinkin ninja saattaa olla vaikeuksissa, kun vihollisten ylivoimaiset aistit tuntuvat rekisteröivän jokaisen pienen liikkeen silmän periferiassa. Kun vastustajien aisteihin vastavuoroisesti tottuu, peli tarjoaa hyvin vähän haastetta, viimeisten kenttien ollessa puhdasta läpiviiletystä. Itseäni haasteen puuttuminen ei suoranaisesti haitannut, sillä näen Dishonoredit mielikuvituksellisina leikkikaluina, joissa pääsen leikkimään ylivoimaista assassiinia, mutta hikeä ja tuskaa kaipaavien kannattaa suosiolla nostaa vaikeustasot tappiin. Taisteluissa vastustajat kyllä onnistuvat olemaan jo alemmilla vaikeuksilla tappavia: kätyrit blokkaavat, iskevät ja ampuvat kuolettavasti, eikä vikkeläkinttuinenkaan salamurhaaja ehdi mokata montaa iskua, ennen kuin ruutu täyttyy punaisesta. Kykyvalikoiman karttuessa yhteenotot voi kuitenkin välttää entistäkin helpommin.
Valitukset ovat kuitenkin hyvin pintapuolisia Dishonored 2:n kaltaisessa pelissä. Tyylikkäät maisemat, hauskat kyvyt, mielikuvituksekas pelisuunnittelu sekä puhdas hauskanpito tekevät Dishonored 2:sta ensimmäisen osan kaltaisen klassikon. Ajoittain peli haluaa hieman natista ja kitistä liitoksissaan, mutta suurin osa peliajasta kuluu miettiessä, miten korttitalon saa sortumaan hienoiten.
Corvon korvaavat korkkarit
Nelisen vuotta takaperin ilmestynyt, Arkane Studiosin suunnittelema Dishonored oli hiomaton timantti, joka yhdisti Deus Existä tutun, vapaavalintaisen pelaamistavan steampunkahtavaan maailmaan. Loppua kohden heikkenevä vaikeustaso ja tylsämielinen tarina rokottivat pisteitä salamurhaajan kostolta, mutta kokonaisuus jäi silti selvästi plussan puolelle. Tyylikkyys, hiipimistä sekä taistelua saumattomasti sekoittava pelattavuus ja mielikuvituksekkaat kyvyt tekivät Dishonoredista genrensä klassikon. Viikko sitten PC:lle, Xbox Onelle ja Playstation 4:lle ilmestynyt Dishonored 2 tarjoilee kaikkea samaa, mutta hieman nätimpänä, hieman tyylikkäämpänä ja hieman hiotumpana.
Maailma on sama, mutta aikaa on kulunut. Prinsessa Emily Kaldwin on noussut kuningattarena valtaistuimelle, ensimmäisen pelin salamurhailijan toimiessa jonkinlaisena henkivartijan ja vakoojan välimuotona. Dunwallia riivannut rottaepidemia on historiaa, mutta uudet uhat koittavat, kun eteläisen Serkonosin herttua saapuu visiitille. Herttualla on matkassaan mukana salaperäinen Delilah, joka paljastaa olevansa edesmenneen kuningattaren kadoksissa ollut sisko, ja näin ollen myös valtakunnan oikeudenmukainen hallitsija. Vallankaappaus tapahtuu nopeammin kuin Emilyn ja Corvon alaleuat ehtivät edes loksahtaa.
Toisin kuin ensimmäisellä murhamyllerryksellä, tällä kertaa jää pelaajan valittavaksi, kenen saappaissa valtaistuin vallataan takaisin. Päätös ei ole pelkästään kosmeettinen. Vaikka tarina ja tehtävät ovatkin samoja, Corvon ja Emilyn kyvyissä on suuria eroja. Emilyn repertuaariin kuuluu esimerkiksi vihollisia hämäävien doppelgangerien luominen, huomaamattomaksi savuhirviöksi muuttuminen sekä vihollisten linkittäminen toisiinsa - nukuta tai tapa yksi linkattu vastustaja, ja muille käy samoin - kun taas Corvo jatkaa pitkälti aiemmasta pelistä tutuilla kyvyillään, on kyse sitten ajan pysäyttämisestä tai rottien komentamisesta.
Etelään elämään elävää elämää
Samaistuu sitä enemmän sitten yksinvaltiaan sielunelämään tai vakoojamestarina velmuiluun, Dunwallin kadut eivät enää tarjoa turvaa. Salaperäisen Meagan Fosterin kyydittämänä pelaaja matkaa Serkonosiin selvittämään, mistä vallankaappaus on saanut lähtönsä, ja keiden päillä vadit pitäisi täyttää. Fosterin The Dreadful Wale -laiva seilaa Serkonosin pääkaupunki Karnacan rannalle, jonka kadut ja kalliot tulevat pelin edetessä tutuiksi.
Ensimmäisen Dishonoredin tarina oli hyvin mutkaton: kuningattaren salamurhaajaksi lavastettu Corvo kävi suunnitelmallisesti läpi jokaisen salaliittolaisen, kunnes listan nimet oli vedetty yli. Koko peliin mahtui yksi juonenkäänne, joka sekin näkyi kilometrin päähän ennen tapahtumistaan. Jatko-osa ei harmillisesti paranna tilannetta. Tarina on tylsä ja heikosti kerrottu, eikä tarinankerrontakaan hoida hommiaan paremmin. Esimerkiksi protagonistin kertojaäänellä ei yritetä luoda syvyyttä hahmojen sisäisiin ristiriitoihin, vaan tehtävien välissä horiseva Emily tai Corvo keskittyy lähinnä kertaamaan tarinan itsestäänselvyyksiä, jotta myös ne välivideonsa skippaavat pelaajat pysyvät kärryillä. Sivuhahmoihin on sentään saatu jonkin verran syvyyttä; mädässä maailmassa kukaan ei ole puhtoinen pulmunen tai Skeletoria muistuttava ilkimys, vaan pahiksillakin on ymmärrettävät motiivit ja lähtökohdat.
Lattea tarinapuoli harmittaa erityisen paljon, sillä Dishonoredin universumi on onnistuttu luomaan hyvin eläväksi ja kiinnostavaksi: kaikilla alueilla tuntuu olevan uskottava, mielenkiintoinen historia takanaan ja sitä satunnaisesti löydetyt kirjat, kirjeet ja lappuset valoittavat. Dishonored 2 loistaa yhtä lailla kenttäsuunnittelullaan. Siinä, missä ensimmäinen osa pyrki luomaan yhtenäisen maailman samankaltaisella arkkitehtuurilla ja tyylillä, jatko-osa leikittelee jatkuvasti erilaisilla, mielenkiintoisilla maisemilla. Kohokohtina löytyy niin vivuilla pohjapiirrustustaan muuttavaa kartanoa, kuin satunnaisten hiekkamyrskyjen peittämää vuoristokylää. Tuntuu siltä, että Arkanella on päätetty, ettei yksikään salamurhaus saa tuntuu samalta kuin aiemmat, ja päätöksessä on myös pysytty.
Suuri voima tuo suuren vastuun
Dishonored 2:ta tekisi ennen kaikkea mieli kutsua hiekkalaatikoksi. Tämä on tosin vähän vaikeaa, sillä kyseessä ei ole perinteisessä mielessä ymmärretty avoin maailma. Pelialueet ovat kyllä mittavia ja vaihtoehtoisia reittejä täynnä, mutta mikään Grand Theft Auto ei sentään ole kyseessä. Hiekkalaatikko-vertaus on enemmänkin pelisuunnitellullinen ja asenteinen: pelaaja heitetään alueelle, jossa voi edetä täysin omilla ehdoilla sekä oman mielikuvituksen rajoissa. Haluatko koluta kaikkien talojen nurkat rahan ja salaisuuksien toivossa, tappaen kaiken tieltäsi? Onnistuu. Halajatko olla huomaamaton aave, jota kukaan ei kuullut tai nähnyt koko aikana? Miksei. Dishonored 2:ta voi pelata hiiviskellen, tapellen, tainnuttaen, kykyjen kanssa tai ilman, maan tasalla tai kattojen harjaksilla. Yksikään pelityyli ei tunnu selkeästi oikeammalta kuin toinen, jolloin pelaaja on vapaa etenemään täysin omilla ehdoillaan. Lisävaihtelua löytyy myös muokattavista varusteista sekä amuleteista, jotka antavat kevyitä boosteja.
Tärkeimmäksi tekijäksi nousee hauskanpito ja mielikuvituksellisuus. Dishonored 2:n kyvyt antavat niin suuria mahdollisuuksia leikittelyyn ja tyylikkääseen ongelmanratkontaan, että tylsämielisellä miekankalistelulla tai jatkuvalla kuristamisella ohittaa suurimman osan pelin tarjoamasta huvista. Annettakoon yksi esimerkki sieltä yksinkertaisemmasta päästä: jos huoneessa on kolme vartijaa, yksinkertaisin tapa hoitaa tilanne olisi esimerkiksi miinan heittäminen keskelle huonetta. Mutta miksei sen sijaan vaikka linkittäisi kaikkien vihollisten kohtaloita toisiinsa, harhauttaisi yhtä vartijaa toiseen huoneeseen herätyskellon piristyksellä, ja hyppäisi tutkivan vastustajan niskaan kattokruunusta? Dominoefektin kaataessa loput vartijat pelaaja voi keskittyä yläfemmojen heittelyyn itsensä kanssa.
Jo ensimmäinen Dishonored uskoi Hämähäkkimiehen mantraan “suuri voima tuo suuren vastuun.” Kakkososassa sama vastuu lepää pelaajan harteilla. Peli pitää tiukkaa kirjaa tehtävien aikana tapahtuneista hälytyksistä, spottauksista ja tapoista, jokaisen lisätessä pelin sisäistä kaaosta. Kaaos-mittari on käytännössä sama kuin ensimmäiselläkin kertaa; mitä enemmän kaaosta, sitä kyynisempiä pelaajan kaverit ovat ja infestoituneempi maailma on. En onnistunut kunnolla testaamaan, muuttaako suuri kaaos esimerkiksi pelin lopputapahtumia, mutta pelimekaniikallisesti ajatus toimii mainiosti. Kun lyödään yhteen valittava pelihahmo, liuta erilaisia kykyjä, korkea tai matala kaaos ja hiipivä tahi hyökkäävä pelityyli, Dishonored 2:ssa on mieletön uudelleenpeluuarvo. Vaikka kuinka leikkisi hullua tiedemiestä eri vaihtoehdoilla, yhdellä läpipeluulla ei kaikkea ehdi kokemaan.
Nivelet nitisee ja liitokset paukkuu
Kaikkea kehua ja ylistystä täytyy lopuksi hieman latistaa muutamalla varoituksella. Dishonored 2 on tekniseltä puoleltaan hieman viimeistelemätön tekele. Peli jäi muutaman kerran jumiin, tekstuurit tuntuvat välkkyvän vähän väliä ja ajoittain valo “vuotaa” huoneesta toiseen. Tekoälyn eittisuunnittelu ajaa vastustajat välillä kävelemään loputtomasti päin nurkkaa, toisinaan ukot taas unohtuvat paikoilleen. Tekoälykään ei ole mitään huippuluokkaa, vaan vastustajat juoksevat raivopäisinä suoraan vaaraan, muusta välittämättä.
Erityisvaroitus kuuluu PC-pelaajille: arvosteluun käytetty Playstation 4-versio toimi pitkälti moitteettomasti, mutta PC-pelaajat ovat valittaneet yhdestä jos toisestakin teknisestä kommelluksesta. Ennen ostamista kannattaakin vilkaista, mikä senhetkinen tilanne tietokonepuolella on. (Päätoimittajan huomautus: PC-version pelaajia suositellaan päivittämään NVidian ajuriin 375.95 ja pelin 1.1.-päivitys on nyt saatavana Steamista betaversiona).
Pelin vaikeustaso saattaa myös aiheuttaa joillakin ihmisillä ärräpäitä. Pelin alkupuolella hiljaisinkin ninja saattaa olla vaikeuksissa, kun vihollisten ylivoimaiset aistit tuntuvat rekisteröivän jokaisen pienen liikkeen silmän periferiassa. Kun vastustajien aisteihin vastavuoroisesti tottuu, peli tarjoaa hyvin vähän haastetta, viimeisten kenttien ollessa puhdasta läpiviiletystä. Itseäni haasteen puuttuminen ei suoranaisesti haitannut, sillä näen Dishonoredit mielikuvituksellisina leikkikaluina, joissa pääsen leikkimään ylivoimaista assassiinia, mutta hikeä ja tuskaa kaipaavien kannattaa suosiolla nostaa vaikeustasot tappiin. Taisteluissa vastustajat kyllä onnistuvat olemaan jo alemmilla vaikeuksilla tappavia: kätyrit blokkaavat, iskevät ja ampuvat kuolettavasti, eikä vikkeläkinttuinenkaan salamurhaaja ehdi mokata montaa iskua, ennen kuin ruutu täyttyy punaisesta. Kykyvalikoiman karttuessa yhteenotot voi kuitenkin välttää entistäkin helpommin.
Valitukset ovat kuitenkin hyvin pintapuolisia Dishonored 2:n kaltaisessa pelissä. Tyylikkäät maisemat, hauskat kyvyt, mielikuvituksekas pelisuunnittelu sekä puhdas hauskanpito tekevät Dishonored 2:sta ensimmäisen osan kaltaisen klassikon. Ajoittain peli haluaa hieman natista ja kitistä liitoksissaan, mutta suurin osa peliajasta kuluu miettiessä, miten korttitalon saa sortumaan hienoiten.
Dishonored 2 (Playstation 4)
Dishonored 2 on tyylikäs, monipuolinen ja hauska peli, joka antaa pelaajalle vapaat kädet etenemisen suhteen.
- Erilaiset kyvyt
- Avoimet, tarpeeksi avarat alueet
- Visuaalisesti tyylikäs
- Suuri uudelleenpeluuarvo
- Erinomainen kenttäsuunnittelu
- Vaihtoehtoiset pelitavat
- Teknisesti hieman viimeistelemätön
- Vaikeustaso laimenee loppua kohden
- Tylsämielinen tarina
Keskustelut (10 viestiä)
18.11.2016 klo 13.49
18.11.2016 klo 15.45
Jos nyt katsoo vaikka tuota viimeistä kuvaa niin visuaalisesti tyylikäs ei todellakaan ole se lause jolla tuota suttua pitäisi kuvailla. Grafiikat 10 vuotta aikaansa jäljessä.
Aikaisemmalle kommentoijalla: PC-versioon ei kannata surkean optimoinnin takia koskea pitkällä tikullakaan.
18.11.2016 klo 18.22 11
"Visuaalisesti tyylikäs"
Jos nyt katsoo vaikka tuota viimeistä kuvaa niin visuaalisesti tyylikäs ei todellakaan ole se lause jolla tuota suttua pitäisi kuvailla. Grafiikat 10 vuotta aikaansa jäljessä.
Tekninen grafiikka ja taidetyyli ovat kaksi täysin eri asiaa. Sanoista "visuaalisesti tyylikäs" tulee minulle mieleen hieno arkkitehtuuri, mielikuvituksellinen maisemasuunnittelu, hyvin käytetyt värit... ei suuriresoluutioiset tekstuurit ja efektit. Taidetyylillä on paljon enemmän väliä kun polygonimäärällä, ja sen peli tuntuu hallitsevan.
18.11.2016 klo 19.24
Rekisteröitynyt 07.08.2007
18.11.2016 klo 23.01 4
- Juoni max 2/5
- Grafiikat kivikaudelta
- Teknisesti heikko suoritus
- CQC/Melee-taistelu on aivan täyttä paskaa. Ehkä yksi heikoimmista mitä olen nähnyt.
- Koko peli on yksi skriptattu putki
1.5/5
19.11.2016 klo 02.16 4
Rekisteröitynyt 07.08.2007
19.11.2016 klo 10.09 4
Bladekill; onko peliä jota et olisi haukkunut? ;)
Öö...on?
Toki jos tarkoitat onko olemassa "täydellistä peliä" mistä en olisi löytänyt ainoatakaan kritisoitavaa asiaan niin tuskin.
19.11.2016 klo 16.01
Tympäsee kyllä kun grafiikat ei ole edes kummoset mutta ei vaan pyöri. Optimointi unohtunut tehdä?
18.05.2018 klo 04.12
18.05.2018 klo 04.21