Valloituspisteen hoitaminen muuttuu vaikeaksi, kun kaverin kanssa puolustamaani halliin rymistää kaksi vihollistitaania. Kymmenmetriset, pilottien ohjaamat mechat sylkevät tulta ja tulikiveä ympärillemme, mutta ei hätää. Samalla kun taistelutoverini kutsuu oman titaaninsa suoraan vihollisen päälle, hyppään itse hallin seinälle mitä pitkin juoksen jäljellä olevan vihollisen niskaan. Revin robottihirmulta akun irti, lyön muoviräjähdettä kylkeen ja poistun paikalta näkymättömyyden turvin. Kaverini viimeistellessä tuhotyön titaaninsa raidetykillä huomaan, että koko taistelussa kului aikaa reilut kymmenisen sekuntia. Titanfall on yhä ehtaa Titanfallia.




Entisistä Call of Duty-suunnittelijoista koostuvan Respawn Entertainmentin esikoispeli Titanfall ilmestyi muutama vuosi takaperin. Tekijöiden kokemus nopeatempoisten räiskintöjen parissa paistoi selvästi läpi, sillä parkour-liikkeitä, rakettireppuja ja robottisotaa yhdistävä Titanfall oli syksyn hektisin räiskintä. Omat kokemukseni pelin parissa peilasivat teinin orastavaa ensi-ihastusta: liekki paloi kirkkaasti, mutta turhan nopeasti.

Kuin uusi rakastaja, Titanfall hullaannutti minut täysin. Velvollisuudet saivat unohtua, kun Titanfall sai minut tuntemaan itseni voittamattomaksi: päätähuimaavat seinillä juoksentelut ja tappavien titaanien kaataminen paljain käsin - unohtamatta omalla titaanilla hurjastelua - olivat kunnon piristysruiske harmaisiin sekä kangistuneisiin räiskintänormeihin. Mutta kuten hormonien hullaannuttamasta teini-iän päiväunesta, myös Titanfallin hurmasta heräsi lopulta takaisin todellisuuteen. Tiukasta ohjattavuudesta ja nopeatempoisesta taistelusta huolimatta peli alkoi nopeasti tuntua rajatulta, itseääntoistavalta sekä ennen kaikkea yksinkertaiselta. Kun hattaranpunaiset lasit lopulta laskeutuivat silmiltä, pelin pariin ei enää tehnyt kovasti mieli palata.


Kankeasta analogiasta huolimatta ensimmäinen Titanfall ei missään nimessä ollut huono peli. Ohjattavuus, pelin tempo sekä pilottiräiskintää ja titaanitappelua yhdistelevä kokonaisuus oli mainiosti toteutettu, mutta edellämainittu kokonaisuus olisi kaivannut lisää sisältöä toimivan konseptinsa ympärille. Vertauskuvaa jatkaen, Titanfall 2 tuntuu vastaavan juuri tähän ykkösen ongelmaan: uusi romanssi ei kenties valloita yhtä perustavanlaatuisesti kuin ensi-ihastus, mutta suhde tuntuu olevan vakaammalla ja kestävämmällä pohjalla. Muutokset ovat usein pieniä tai jopa näkymättömiä, mutta tuntikausien pelisession jäljiltä kaikki tuntuu varmemmalta ja selkeämmältä.



Yksi ensimmäisen osan räiskintöjä uudistavista ideoista oli, että teatraalisen putkijuoksun sijaan kampanja koettaisiin moninpelinä. 12 pelaajan taisteluissa kerrottu tarina onnistui yhdistelemään yksin- ja moninpelin parhaat puolet: yksinpelin fiilistelevä asenne piti tunnelmaa yllä, samalla kun moninpelin kilpahenkisyys varmisti haastavuuden. Titanfall 2 ottaa kampanjan konseptoinnissa takapakkia perinteitä kohti, sillä tällä kertaa mukana on tavanomainen yksinpeli.


Suoraa jatkoa edelliselle juonelle ei nähdä, vaan Titanfall 2 ottaa uusia suuntia tarinassaan. Ensimmäisen osan titaanit pystyivät kyllä taistelemaan autonomisesti, mutta käytännössä rautakoljatit kykenivät lähinnä seuraamaan tai vartioimaan pintapuolisesti, jos ohjaamosta ei löytynyt ohjaavaa pilottia. Jatko-osassa fiktio viedään piirun verran pidemmälle, kun BT-7274 astuu estradille: Titanfall 2:n titaanien tavoin BT on tekoälyllä varusteltu, miltei tasa-arvoinen partneri pilottinsa rinnalla. Vaikka BT on kirjoitettu tavanomaiseksi, kielikuvia ymmärtämättömäksi robotiksi, hahmoon on saatu paljon sydäntä. Pelin päähenkilönä toimivan Jack Cooperin, ja Optimus Primelta kuulostavan BT:n ystävyys onkin tarinan parhaita puolia.

Titaanien tekoälyilyn lisäksi tarina kastelee muutenkin varpaitaan lennokkaammissa vesissä: spoilereita vältellen sanottakoon, että Titanfallin universumi ei näyttäydy jatko-osassa yhtä realistisena ja todellisuuteen pohjautuvana kuin esikoispelissä. Mielikuvituksekkaat scifi-konseptit tulevat tutuiksi, kun pelaajan ohjeistama Cooper joutuu estämään ilkikurisen IMF:n uusimmat juonet. Mukavana yllätyksenä scifi-elementit eivät ole kokonaisuudesta irrallisia teemoja tai puhtaasti juonenkuljetusta varten keksittyjä MacGuffineita, vaan oleellisina osina pelimekaniikkoja. Juoni itsessään on kuitenkin tavanomaista, tuhanteen kertaan nähtyä scifi-huttua, jonka juonenkäänteet näkee kilometrien päähän. Lisäharmina tarinan kohokohdat tuntuvat latteilta; esimerkiksi matkan varrella kohdatut pomotaistelut ovat poikkeuksetta hetkessä ohitettuja turhuuksia.


Tästäkin huolimatta voi helposti sanoa, että yksinpeli on kokemisen arvoinen. Vauhdikkaat toimintakohtaukset, tyylikkäät parkour-mahdollisuudet ja sympaattinen BT riittävät jo itsenään kannattelemaan noin kuusituntista kampanjaa. Respawnin suunnittelijatiimi saa kuitenkin lisäpisteitä yksinpelin raikkaan vaihtelevasta menostaan. Mekaniikkoja tai tilanteita ei liiaksi kierrätetä lisäkeston toivossa, vaan peli tarjoilee uutta kokeiltavaa tasaisin väliajoin. Kenttäsuunnittelu jatkaa samaa linjaa; Cooper ja BT seikkailevat niin rehevissä metsissä, myrkkykaasujen täyttämissä laaksoissa kuin klaustrofobisissa käytävissä, eikä yhteenkään tapahtumapaikkaan ehdi kyllästymään ennen uusien maisemien ilmaantumista.



Pelattavuudeltaan Titanfall 2 on aiemman osan tavoin mestariteos. Respawn Entertainmentin monivuotinen kokemus räiskintäpelien parissa näkyy selvästi läpi: pelin ohjaus on tarkkaa ja hiottua, eikä kuollessa voi syyttää kuin itseään. Seinäjuoksut, tuplahyppelyt, nopeat tähtäykset ja tarkat sarjat menevät juuri sinne minne pitääkin, juuri silloin kun on tarkoitus. Selkäytimiin nivoutuvat kontrollit ovatkin elinehto Titanfallin kaltaisessa, hektisessä räiskinnässä missä yhteenotot lasketaan sekunnin kymmenyksissä.


Moninpelimuodot ovat pääosin tuttuja nettiräiskintöjen faneille. Titanfall 2:sta löytyy niin ABC-pisteiden valtaamista, team deathmatchia kuin lipunryöstöä. Tavanomaisten pelimuotojen lisäksi sekoituksessa on ensimmäisestä osasta tuttu Last Titan Standing, jossa viimeinen pystyssä oleva titaani takaa voiton tiimille. Mukana on myös Bounty, team deathmatchin taktisempi variantti, jossa pelaajat ansaitsevat rahaa tappamalla vastustajiensa lisäksi tekoälysotilaita. Rahat eivät kuitenkaan siirry maagisesti tilille, vaan ne täytyy erikseen tallettaa aaltojen välissä. Jos kuolo korjaa ennen talletusta, taskuista olevista rahoista katoaa puolet.

Moninpelin tasosysteemiä ja tauhkan availua on lisätty ensimmäisestä osasta. Miltei jokaisen matsin jälkeen pelaajalle avautuu jos jonkinlaista lisätähtäintä, camo-kuviota tai uutta asetta. Ensimmäisessä Titanfallissa pelaajat suunnittelivat sekä titaaninsa että pilottinsa mix and match -tyylisellä sekoittelulla. Jatko-osassa vapaavalintaisesti varustettavat titaanirungot on korvattu ns. pre-seteillä, etukäteen valituilla kokonaisuuksilla, joista noukkia mieleisensä. Ketterät lähitaistelijat saattavat esimerkiksi löytää paikkansa haulikolla sekä jättimäisellä miekalla aseistetusta Roninista, toisten innostuessa hitaasti etenevästä, mutta massiivista tuhoa aiheuttavasta Scorchista. Titaaneja voi edelleen muokata kevyesti erilaisten boostien - kuten nopeammin latautuvan erikoisiskun - muodossa, mutta käytännössä Ionit ovat aina Ioneja ja Northstarit Northstareja. Pilotin muokkaus jatkaa enemmänkin ensimmäisen osan linjaa: hahmolle valitaan erikoiskyky, kuten näkymättömyys tai viholliset paljastava pulssi, kaksi asetta ja pieniä boosteja ylimääräisten elinpisteiden tai nopeammin latautuvien erikoiskykyjen muodossa.


Titaanien rajoittaminen ennaltamäärättyihin malleihin helpottaa satunnaispelaamista huomattavasti. Titaanit ovat ulkomuodoltaan niin erilaisia, että vastustajansa pystyy oitis tunnistamaan hektisempienkin taisteluiden keskeltä, ja pohtimaan, kuinka kulloinenkin koljatti tulisi kaataa. Päätös myös tasapäistää pelaamista, sillä kymmeniä tunteja pelanneet eivät saa käsiinsä merkittävästi parempia titaaneja tai kykyjä. Sama tasapäistäminen näkyy myös pilottien ja titaanien välisessä sodankäynnissä: ensimmäisessä osassa pilotti oli selkeä altavastaaja jättimäisen titaanin edessä. Edes pienimuotoisen vahingon tekeminen oli kovan työn tuloksena, kiitos titaaneja vuoranneiden suojakilpien. Jatko-osassa kilvet on kuitenkin jätetty kotiin, jolloin jokainen osuma - pikkuruisen pilotin papatit mukaanlukien - tekevät pysyvää vahinkoa titaaniin. Titaanien ylivoima säilyy yhtä selvänä kuin ennenkin, mutta jauhelihaksi muuttuessaan pilotti sentään tietää, että on helpottanut tiimiään vastustajan elinpisteitä rokottamalla.



Titanfall 2 tuntuu kokonaisuutena varmemmalta ja palkitsevammalta räiskinnältä kuin pelisarjan ensimmäinen osa. Titanfall ihastutti parkourimaisen toimintansa lisäksi pelillisillä uudistuksilla - kuten moninpelikampanjalla sekä kahden erilaisen räiskinnän yhdistämisellä - jotka toivat kaivattua vaihtelua räiskintägenreen. Jatko-osa jättää suosiolla edellä mainitun kaltaiset innovoinnit väliin, keskittyen jo olemassa olevien palasten hiomiseen. Lopputulos ei välttämättä yllätä tai ihastuta yhtä valloittavasti kuin ensimmäisellä kerralla, mutta samanaikaisesti Titanfall 2 tuntuu turvallisemmalta, helpommalta ja palkitsevammalta kokonaisuudelta. Käytännössä Titanfall 2 on kuin Titanfall 1, mutta hiotumpana.


Upouusien Battlefieldien ja Call of Dutyjen rinnalla julkaiseminen saattaa saada Titanfall 2:n putoamaan rakojen väliin tai tuntumaan turhalta ostokselta - onhan uusi CoDikin scifi-räiskintää - mutta titaanitappelu seisoo laatunsa puolesta mammuttimaisten Bäfien ja CoDien rinnalla. Yksinpelikampanja sekä moninpeliuudistukset nostavat muuten tutun kokemuksen piirun verran korkeammalle: Titanfall 2 on nopea, hiottu ja hävyttömän hauska räiskintä monipuolisissa scifi-ympäristöissä. Mikä tahansa peli missä on rakettireppuja ansaitsee vähintään kerran kokeilemisen, Titanfall 2.ssa on rakettireppujen lisäksi heittotähtiä, jotka sytyttävät viholliset tuleen. Tarpeeksi sanottu.