Paljon on ehtinyt frageja virtaamaan vuonna 2002 julkaistun Battlefield 1942 -verkkoräiskinnän jälkeen. Pelisarja on jatkanut voittokulkuaan genrensä kuninkuusluokassa jatko-osasta toiseen, ja taas on tullut aika valloittaa räiskintäyleisö tuoreen taistelukentän voimin. Uusimman tulokkaan nimi toi ensimmäisenä mieleen samannimisen yhtyeen, sekä Vectordeanin vuonna 1990 julkaiseman sci-fi-räiskinnän. Nimen lisäksi peleillä ei ole onneksi muuta yhteistä, kuin että molemmissa taivas on synkkänä luotisateesta. Battlefield 2142:n futuristinen ilmapiiri on siis jätetty taka-alalle. Vaikka pelin musiikki tukeekin yleisfiilistä aimo tavalla, ei edellä mainitun hippipoppoon biisejä kuitenkaan kuulla. Ensimmäiset mielleyhtymät menivät siis jokseenkin metsään, joten lienee syytä antaa pelin puhua puolestaan.



Huono seura on todella nimensä veroista - pelaaja sovitetaan sotaväkeen värvätyn rangaistusvangin törkyisiin saappaisiin hoitelemaan niitä kaikkein paskamaisimpia tehtäviä, joihin tavallisia pullamössösolttuja ei koskaan uskallettu lähettää. Avukseen kiviselle polulleen pelaaja saa kolme muuta arvekasta, ajatusmaailmaltaan enemmän ja vähemmän nyrjähtänyttä kriminaalia, joista kehenkään ei pimeällä kujalla soisi törmäävänsä. Kesken kiivaimman myllerryksen kyseenalainen komppania iskee silmänsä palkkasotureiden kiiltäviin kultaharkkoihin, jotka nykäisevätkin kaverukset värikkäälle mieron tielle.

Bad Company palauttaa sarjan takaisin nykyaikaan, mikä on omasta puolestani erinomainen valinta. Battlefield 2142:n futuristinen laserhippa ei oikein jaksanut kiinnostaa demoversiota enempää. Siinä missä pelisarja on aiemmin kärsinyt mielestäni lievästä sieluttomuudesta, on henkeä lisätty tällä kertaa ämpärikaupalla. Etenkin yksinpelissä taistelutoverit ovat varsin persoonallisia tapauksia, joihin ehtii jollakin tasolla pelin kuluessa jopa samaistua. Pelissä on mukana myös aiempaa enemmän hurttia huumoria, joka onnistuu oikeasti jopa naurattamaan. Nokkelasti kirjoitettu solttujen keskinäinen sanailu onnistuu viemään huomion muuten melko ohkaiselta juonelta. Lieneekö tarpeen mainitakaan, että ääninäyttely on kautta linjan erinomaista.



Yksinpelikampanjaan on panostettu Bad Companyssä eniten sarjan tähän astisessa historiassa. Kului monta ehtoota ennen kuin maltoin edes kokeilla lopullista moninpeliä, kun sooloilu imaisi sisäänsä niin kovin voimallisesti. Suljettu moninpeli-beta antoi toki hieman lupaavaa esimakua tulevasta jo pari kuukautta aiemmin. Battlefield-sarja ei edusta edelleenkään mitään yltiörealistista simulaatioajattelua, vaan pääpaino on viihdyttävyydellä. Pelintekijät ovat tehneet joitain rohkeita pelillisiä ratkaisuja, jotka eivät varmastikaan ole kaikkien mieleen. Oma tai taistelutoverien hengenlähtö ei pahemmin menoa haittaa, sillä soltut spawnaavat varsin pian takaisin mukaan toimintaan. Ryhmäläiset näyttävät muutenkin ilmestyvän takaisin remmiin, jos uhkaavat jäädä hitusenkin pelaajasta jälkeen. Itse en tätä kokenut sinänsä häiritsevänä, mutta voin helposti kuvitella jonkun muun vihaavan moista tyhjästä loikkimista.

Rakennusten hajoaminen on ominaisuutena enemmän kuin tervetullut, mutta toteutukseltaan monessa yhteydessä myös parjattu. Suurinta itkua on aiheuttanut se, etteivät talot rysähdä kunnolla kasaan, vaan runko ja lattiat jäävät lopulta aina pystyyn tönöttämään, vaikka raskas tykistö kuinka paukuttaisi tuomiopäivän sinfoniaansa. Pelillisesti ratkaisu toimii mielestäni kaikesta huolimatta riittävän hyvin. En oikein usko, että tomukasaksi leviävät pahvihökkelit olisivat sen parempia tai välttämättä realistisempiakaan. Turvallisia talot eivät missään tapauksessa järeässä tulituksessa ole, olivat seinien hajoamiskohdat ennalta määriteltyjä tai sitten eivät. Tukevaksi turvaksi oletetun tiiliseinän silmien edessä murentuminen aiheuttaa väistämättä paniikkitilanteita, etenkin jos seinävainaan takaa paljastuu pahansisuinen panssarivaunu.



Peli onnistuu luomaan suurimman osan ajasta mielikuvan ihanan laajasta pelialueesta. Illuusio särkyy kuitenkin harmillisen usein, kun sallittua liikkuma-aluetta onkin rajoitettu paikoista, joista olisi oikeasti kaikkein järkevintä edetä. Eivät kentät kuitenkaan mitään ahtaita putkia ole, pikemminkin päinvastoin - varsin usein vihollisen selustaankin on sentään mahdollista hiipiä. Tylsästi skriptatut viholliset sen sijaan syövät sekä fiilistä, että tarkkuuskiväärin käyttökelpoisuutta. Useimmiten pahispataljoona putkahtaa esiin piiloistaan vasta kun pelaaja on jo pelottavan lähellä. Niinpä viholliskylän matalaksi pommittaminen lähikukkulalta turvallisen välimatkan päästä ei yleensä tule kysymykseen.

Vaikka talojen puolivillainen lahoaminen ei juuri häiritsekään, niiden tyhjyyttä ammottavat ja toisiaan liikaa muistuttavat sisätilat haukkaavat uskottavuutta ja fiilistä. Vihollisten tekoälyssä olisi niin ikään parantamisen varaa, etenkin kranaatinheittimien käytössä. Onnettomat neropatit kun laukovat pommejaan paniikinomaisesti suoraan metrin päässä sijaitsevaan seinään, hoidellen itsensä lisäksi usein myös kaverinsa odottamattomalle sairaslomalle. Toisaalta nuo samat ruudinkeksijät huomaavat pelaajan useimmiten välittömästi pitkänkin matkan päästä, vaikka kuinka yrittäisi hissukseen hiippailla. Hahmoanimaatiotakaan ei ole liiemmin uhrattu eri osumakohdille. On kiusallisen vanhanaikaisen näköistä, kun vihulle lasauttaa aimo annoksen lyijyä koipiin, eikä kaveri edes hätkähdä, ennen kuin vaipuu turpeeseen uinumaan ikuista unta.



Eipä Battlefield olisi oma itsensä, ellei se tarjoaisi mahdollisuutta myös moninpeliin. Vaikka soolomoodi tarjoaakin tiukkaa ja laadukasta hupia muutamaksi ehtooksi, viihtyy verkkogeimien parissa moninkertaisesti pidempään, kiitos edelleen mainion ja koukuttavan palkintojärjestelmän. Se on kerrassaan loistava keino saada pelaaja pelaamaan vielä sen yhden matsin, jotta saisi ansaittua havittelemansa aseen käyttöönsä. Pelin julkaisun aikoihin tarjolla oli vain Gold Rush -tila, jossa pelaajat pyrkivät saamaan haltuunsa vihollisen kultakätköt. Tutuksi tullut ja kaivattu Conquest-moodi saapui ilmaisena latauksena juuri parahultaisesti, jotta ehdin sitäkin vielä testaamaan. Vanha tuttu Conquesthan se on, ei sen enempää, eikä vähempää. Viimeksi mainituilla säännöillä joukkueet pyrkivät keräämään pisteitä valtaamalla toistensa tukikohtia.

Battlefield: Bad Company vie suosittua pelisarjaa eteenpäin varovaisesti, mutta parantaen paukkujaan hiukan joka saralla. Audiovisuaalisesti peli on sanalla sanoen upea, yksinpeli jaksaa viihdyttää ja pitää otteessaan loppuun saakka ja moninpeli on tuttua laatuhuttua. Battlefield on kakkososasta lähtien kuulunut lemppareihini nettiräiskintöjen saralla, mutta myönnettäköön, että sen edustama genre on jäänyt viime vuosina osaltani hieman vähälle huomiolle. Bad Companyn myötä huomasin ilokseni vanhan tutun koukutuksen nostavan taas päätään. Hieman rohkeammalla kauhalla annosteltuja uusia ominaisuuksia jäi hieman kaipaamaan, mutta eivätpähän pelintekijät ainakaan menneet pilaamaan hyväksi havaittua soppaa.