Marvel on onnistunut laajentamaan reviiriään ihan mallikkaasti sarjakuvista nykyaikaisempien viihdemuotojen puolelle. Laadullisesti voidaan puhua hyvin vaihtelevasta menestyksestä sekä elokuvien, että pelien osalta. Lähdemateriaalia on käytettävissä käytännössä loputtomasti ja varsinkin elokuvien yleistyttyä on pelienkin määrä räjähtänyt käsiin. Kuten alan henkeen kuuluu, huonoimpia räpellyksiä ovat usein olleet suoraan elokuviin perustuvat lisenssipelit, eikä The Incredible Hulk ole poikkeus.



Hulkin kotikaupungissa tapahtuu kummia. Ikään kuin omassa tuhovimmassa ja peräpuolta hiillostavassa armeijassa ei olisi tarpeeksi huolehdittavaa, pitkin kaupunkia sijaitsee ilkeän Conclaven tukikohtia joista puskee pihalle toinen toistaan ilkeämpiä pahiksia testailemaan tuhovoimaansa viattomiin siviileihin. Viranomaisia moinen toiminta ei tunnu kiinnostavan tipan vertaa, joten kaduntallaajien suojelu jää mielipuolisen, vihreän jätin tehtäväksi. Käytännössä pelissä siis vedellään pitkin avointa kaupunkiympäristöä, jossa tulee tapeltua, hypittyä, kiipeiltyä ja itkettyä hukattua potentiaalia.

Juonellinen sisältö koostuu tehtävistä, joita yleensä edeltää lyhyt ja huono video- tai audiopätkä. Juoni on täysin mielenkiinnoton ja välipätkistä päätellen myös ääninäyttelijät olivat tietoisia asiasta. Tehtävät sisältävät pääasiassa tappelua, välillä saa siirtyä kiireellä paikasta Y paikkaan X, joka on vielä hieman tylsempää. Aina silloin tällöin vastaan tulee vapaaehtoisia tehtäviä, kun Conclaven röyhkimykset pistävät ranttaliksi kaupungilla ja näihin tilanteisiin pitäisi mennä väliin. Kovin sankariksi itseään ei tosin näissä tilanteissa tunne, sillä keskimääräisessä mittelössä tulee paiskottua busseja sun muuta sellainen lasti, että pahiksilla olisi mennyt tuntikaupalla aikaa teloittaa vastaava määrä siviilejä ilman Hulkin väliintuloa.

Tehtävien lisäksi kaupungilta löytyy kerättäviä kanistereita, joista saa lisää terveyttä tai raivopisteitä, sekä haastetehtäviä, joissa pitää esimerkiksi tuhota tietty määrä ajoneuvoja tai matkustaa tietty etäisyys aikarajan sisällä. Näihin keskimääräisellä pelaajalla ei riitä mielenkiintoa yhtä yritystä enempää, koska mitkään kyseessä olevista aktiviteeteista eivät ole hauskoja ensimmäisten minuuttien jälkeen.



Vähemmän yllättäen The Incredible Hulkissa tapellaan, ja tapellaan paljon. Vastustajiksi tarjoillaan esimerkiksi rivisolttuja, vähän isompia mutanttisolttuja, siitä vähän vielä isompia mutanttisolttuja, mechoja ja lentäviä laatikoita, joita myös aluksiksi voisi kutsua, jos tahtoisi. Tulipa vastaan tosi ilkeitä hyttysiäkin, jotka olivatkin vastustajina sitten niin ärsyttäviä, että vihreäksi olisin muuttunut jos sen taitaisin. Tosi kivaa olla maailman vahvin olento ja saada pataan hyönteisiltä. Silloin tällöin vastaan astelee kaavamaisilla suorituksilla päihitettäviä pomovastuksia. Hulk osaa mm. lyödä monin tavoin, läpsäyttää käsiään yhteen saaden aikaan painoaallon, sekä luonnollisesti heitellä melkein mitä vain, paitsi niitä tosi isoja asioita, mitä sarjakuvissa heitellään jatkuvasti. Hypyt lähtevät todella korkealle ja rakennusten seinien kiipeilykin onnistuu kuin Hämähäkkimieheltä ikään, joskin vakuutusyhtiöiden kannalta vähemmän miellyttävillä metodeilla. Jopa rakennusten romahduttaminen onnistuu, joten paperilla peli kuulostaa täydelliseltä harjoitustyökalulta suurkaupunkien täysimittaista käsin tuhoamista varten.

Itse taistelusysteemi on ihan OK-peruskamaa, vaikka ei tarjoa mitään uutta. Kombottamalla onnistuu ihan hyvä määrä erilaisia hyökkäyksiä ja Hulkin riehumalla keräämiä raivopisteitä saa käytettyä erikoishyökkäyksiin. Homma kaatuu kuitenkin ympäristön täysin onnettomaan toteutukseen. Autoja tulee vastaan kaupungilla muutamaa eri mallia ja vaatekaupoissa on ilmeisesti myynnissä kahdenlaisia asusteita per sukupuoli. Suuntavaiston on paras olla huipputasoa, sillä kaupunki näyttää lähestulkoon samalta missä vain, ja kartasta ei saa mitään selkoa. Hulkissa on kyllä tuhovoimaa, mutta valitettavasti kaikki tuhoutuu täsmälleen samalla tavalla, joka kerta, eikä se tunnu yleensä vaativan kuin Hulkin läheisyyden tai pienen pintanaarmun. Toki se ensimmäisen kerran huvitti, kun linja-auto räjähti heittäessäni sitä siviilimiehellä, mutta tuhosinfoniasta lähtee hyvin nopeasti maku, kun jokainen pintanaarmu aiheuttaa saman, vaimean posahduksen, joka johtaa aina samaan geneeriseen käristyneeseen versioon kyseisen auton, bussin tai rekan mallista. Rakennuksen tuhoutuessa se käytännössä uppoaa maahan ilman sen kummempia yrityksiä peitellä yrityksen tai ajan puutetta. Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta tiivistetään: Kaikki on huonoa.



Grafiikat ovat rumia ja yksitoikkoisia, toisin sanoen aikaansa jäljessä. Äänistä ei jäänyt mieleen muuta kuin iso ero välivideoiden ja varsinaisten peliäänten äänentasoissa, joka itsessään jo kertoo paljon tuotantoarvoista. Padilla pelattavuus voisi olla luokkaa ”ok”, mutta hiirellä ja näppiksellä Hulk kieltäytyi aika ajoin lyömästä sitä, mitä pelaaja lyödä tahtoi. Ei sikseen, että padi tätä teosta pelastaisi.

The Incredible Hulk on malliesimerkki siitä mikä lisenssipeleissä on yleensä pielessä. Kaikesta paistaa lävitse kiirehtiminen, välinpitämättömyys ja rahastuksen maku. Käytännössä aivan sama peli on tehty tuhat kertaa paremmin jo vuosia sitten, esimerkkinä voisi käyttää vaikka edellisen konsolisukupolven ihan onnistunutta Spider-Man 2:ta. Pelin pelaamiselle ei ole oikeastaan mitään syytä, ja jos joku tästä 50 euroa maksaa, on itku kotona ihan taattu juttu. Ja se on ansaittu itku se, koska ainoa syy miksi näitä murheenkryynejä vielä kehitetään ja julkaistaan, on se, että joku pässi niitä aina ostaa.