ReCore oli hämärästi tietoisuudessani E3-tapahtumassa esitellyn komean, toiminnantäyteisen trailerin kautta, sekä sen tiedon, että tekijäjoukoissa oli ihmisiä, jotka olivat työstäneet jotakin Metroid Prime -peleistä. Siksi varsinainen sisältö lopulta hieman yllättikin. Ehkä se yllätti matkan varrella myös pelin tekijät, sillä aika sekalainen genrejen yhdistely on kyseessä.




Trailerin perusteella olin lähdössä toimintaseikkailuun robottikavereitteni kanssa, ehkä hieman uuden Tomb Raiderin hengessä. Mielikuvaa vahvisti ehkä sekin, että vahva ja tilanteen haltuun ottava naishahmo tässäkin on pääosassa. Joule Adamsin seikkailu - vaikka välillä toikin mieleeni uusimman Star Warsin Reyn hiekka-aavikkoromujen seassa sinkoilun - alkoi kuitenkin hyvin pian muistuttaa enemmän japanilaisten roolipelien genreä. Eikä siinäkään mitään pahaa, sillä olen aina pitänyt roolipeleistä, joissa on reaaliaikaiset taistelut, Jade Empiret sun muut mukaan lukien.

Joule Adams herää avaruusmatkan jälkeisestä unestaan Far Edenin planeetalla, johon ihmiskunnan piti asettua. Heti on selvää, että kaikki ei ole mennyt suunnitelmien mukaan. Planeetan asumiskelpoistaminen ei ole alkanut, ketään ei ole missään ja suurin osa työroboteista on muuttunut väkivaltaisiksi vihulaisiksi. Joulen kumppanina on uskollinen robottikoira Mack, joka avustaa piilotettujen esineiden löytämisestä hiekan alta, sekä taisteluissa korruptoituneita robottiolentoja vastaan.


Okei, tässä vaiheessa peli on siis toimintaräiskintä-JPRG. ReCoren alkupuoli kuluu tavaraa kerätessä, tallustaessa, tavaraa kerätessä, tallustaessa, satunnaisesti ilmestyviä vihollisia lahdatessa, grindatessa, tallustaessa, kartan tutkimisessa, eksymisessä, taistellessa, kerätessä, dungeoneja tutkiessa ja varusteita sun muita statseja parannellessa. Hyvin perinteistä jrpg-toimintaa siis. Oman mukavan mausteensa taisteluihin ja keräilyyn tuovat ne nimen mukaiset coret - eri otusten ja laitteiden energiaytimet, jotka nappaamalla taistelun saa katkaistua voittoon joskus hyvinkin näppärästi.



Kun hiekkadyynin takaa pyyhältävää vihollista ensin heikentää tarpeeksi, saa ilmoituksen siitä, että sen core olisi napattavissa. Nappauskomento käynnistää pienen köydenvetominipelin ja jos Joule sen voittaa, core kaapataan talteen ja taistelu oli siinä. Joskus coren voi napata myös ennen kuin robottivihut edes huomaavat, että olet tulossa kimppuun takavasemmalta. Eri otuksilla on myös eri värisiä coreja ja Joulen pitää valita aseensa niiden värien mukaisesti, sillä oikea väri tepsii muita tehokkaammin. Oma lukunsa ovat sitten vielä ne tärkeimmät, eli monenvärisinä hohtavat prismaattiset coret, joiden ympärillä koko peli pyörii.


Taisteluissa tulikin hetkiä, joilloin ReCore oli omimmillaan: mäiskäisen tuota pari kertaa isommalla latinkilla, lähetän Mackin sen kimppuun, vaihdan aseen väriä tuota toista vihollista varten ja nappaan siltä coren ja pium paum poum, mäiske-baletti on sujuvaa ja nautinnollista. Toisaalta pomotaistelut heittävät areenalle yhden pelien vanhentuneimmista kliseistä: ovet menevät säppiin, eikä areenalta ole etenemistä, ennen kuin pomorobo apulaisineen on kasa rattaita ja mäntiä. Pelin varrella Joule saa myös muita robottiystäviä, joilla on omat vahvuutensa: gorillamainen Duncan on voimakas apuri ja hämähäkkimäinen Seth taas avustaa tasoloikinnassa.

Jälkimmäiseen liittyen: yhden asian jätin tuosta pelimekaniikkalistastani vielä mainitsematta ja se on loikkiminen. Joulella voi hypätä, tehdä kaksoishypyn sekä buustata itseään eteenpäin rakettirepulla. Nämä kolme voi tehdä sarjassa vain kerran, ellei samalla pääse hohtavan latausportaalin lävitse, jolloin kolmiloikan voi suorittaa uudelleen. Jo aika lailla pelin alkuvaiheessa tulee vastaan kohtia, joissa hyppyjen suuntauksen täytyy olla kohdallaan ja ajoituksen millisekunnin tarkkaa. Siis - ainakin siltä se minusta tuntui - oikeasti millisekunnin.




Vaikka millintarkka loikinta sekä turhautti, että tavallaan valmisti myös tulevaan, silti pelin loppuosa yllätti: Kunhan pääpahiksen kanssa oli vähän nahisteltu, unohdetaan keräily, seikkailu aavikolla sekä dungeoneissa, sun muu mikä pelissä viehätti ja aletaan enimmäkseen loikkimaan. Vannon, etten tiennyt tai ainakaan muistanut, että pelin taustalla on myös Mega Manien isä Keiji Inafune, mutta ajatus 3D Mega Manista tuli mieleeni tarkkaa ajoitusta vaativassa, ylipitkässä tasoloikkaosiossa. Moinen loikinta ei ole leipälajini ja myönnän, että turhauduin moneen kertaan kuolemaan sukeltaessani. Aina välillä piti ottaa parin päivän tauko.

Paikoitellen ReCore on tavallaan ihan mainiota 3D-tasoloikkaa ja negatiivinen sävyni sitä kohtaan johtuu enimmäkseen siitä, etteivät tekijät ole saaneet aikaiseksi tasapainoista toiminta-tasoloikka-rpg-pakettia. Vähän myös siitä, että olin huono. Loppuosa tuntuu päälleliimatulta, eikä se oikein pelin maailmaankaan sulaudu. Ehkä Inafunen ehdotukset on vain pitänyt saada mukaan, kun suunnittelijalegendasta on kyse. Ja lisäähän tämä (toistuvien taisteluiden ja autiomaassa edes takaisin harhailun lisäksi) uudelleen ja uudelleen yrittäminen ainakin pelin läpipeluuaikaa.


Graafisestikin ReCore on sillisalaattia. Ruutukaappauksiin osui muutamia komeita maisemia, mutta usein tuli tunne siitä, että peli olisi yhtä hyvin voinut pyöriä X360:lla. Musiikista taas jäi ajatustasolla päähän lähinnä se, että sitä tuntui kuuluvan vain harvoin. Sen sijaan päällimmäisenä mieleen jäivät pelin bugit. Ehkä on ymmärrettävää, että jotkut lähes ulottumattomissa olevat polygonit ovat olemassa vain näön vuoksi ja päästävät tippumaan läpi, jos niille astuu. Kohtasin kyllä myös täysin ohjastetulla reitillä olevaa lattiaa, jonka läpi tipuin uudelleen ja uudelleen, kun en osunut aivan oikeaan kohtaan. Ja se oli vain yksi kymmenistä ja kymmenistä pelimaailman tai hahmojen bugauksista, joita vastaani tuli. Toinen iso tekninen ongelma on pelin uskomattoman pitkät latausajat, joihin on luvattu päivitystä.





Vaikka ReCore ei päähahmoaan hirveästi syväluotaakaan, on Joule kuitenkin pelin koossa pitävä voima. Juoni venyy noin kymmentuntisen pelin aikana varsin ohueksi ja toiminta tuntuu toistuvan uudelleen ja uudelleen vain siksi, että pelitunteja saataisiin lisää. Tämä viba tulee myös siitä, että peliin on jo julkaisuvaiheessa tökätty parikymppiä halvempi hintalappu. Far Eden sai minut kuitenkin koukkuunsa, ennen kuin toistuva grindaaminen ja loikkiminen alkoi, joten onnittelut siitä.