Sherlock Holmes, tuo Sir Arthur Conan Doylen lahja maailmalle, on kiehtonut ja innostanut ihmisiä jo reilusti toista vuosisataa. Pelien puolellakin mestarietsivää on yritetty tulkita lukuisia kertoja, tunnetuimpina ja menestyneimpinä näistä Frogwaresin Adventures of Sherlock Holmes -seikkailupelisarja. Uusin Sherlock-tulkinta lisää jälleen osan tähän sarjaan, ja tarjoilee viisi rikospähkinää pelaajan ratkaistavaksi.




Edellinen osa uudisti seikkailusarjaa monin tavoin, joten Paholaisen tytär tyytyy vuorostaan lähinnä seuraamaan edeltäjänsä jalanjäljissä. Rikospähkinät ratkaistaan peräkkäin omina episodeinaan, ja vaikka jonkinlainen kokonaisuutta sitova tarinalanka yritetään säilyttää, eivät jutut liity toisiinsa. Rikokset sisältävät ihan mielenkiintoisia kiemuroita, mutta päähahmoihin liittyvä tarina kärsii rikkoutuneesta rakenteesta eikä pääse oikeuksiinsa.


Pelin mekaniikat ovat ilahduttavan vaihtelevia, joskin pysyttelevät melko yksinkertaisina. Monenlaisia minipelejä ja pulmia ratkaistaan esimerkiksi lukkoja tiirikoidessa ja kemiallisissa kokeissa, mutta suurin osa näistä on hyvin suoraviivaisia, jopa itsestäänselviä. Toisinaan taas eteen tulee hiiviskelykohtauksia tai nopeita reaktioita tarvitsevaa toimintaa. Nämä eivät kuitenkaan ole yleensä pelin parasta antia, ja erityisesti eräs turhauttava takaa-ajokohtaus olisi saanut jäädä huomattavasti lyhyemmäksi.




Pihvinä kuitenkin toimii havainnoiva etsivätyö. Kuten aiemmissakin osissa, mysteerit ovat peliä varten käsikirjoitettuja, joten murhaajaa on turha etsiä kirjahyllystä. Tapauksiin liittyvistä henkilöistä ja ympäristöistä voi tehdä havaintoja, joita voi sitten käyttää dialogeissa vahvistamaan tai kiistämään kuulusteltavan henkilön kertomuksia. Pelaaja etsii jatkuvasti johtolankoja ja yhdistelee näitä päättelyosuudessa, joka on selkeästi pelin vahvuus moniin muihin seikkailupeleihin verrattuna. Pelaajalla on myös mahdollisuus tehdä johtolangoista omia päätelmiään: onko esimerkiksi pieni sänky merkki lapsesta vai pienikokoisesta rikoskumppanista? Peli ei suoraan kerro, onko valinta oikea vai väärä, vaan näyttää, minkälaisiin tuloksiin ratkaisut yhdessä johtavat. Vasta kun johtopäätökset ovat ristiriidassa keskenään, näytetään ne punaisena, jolloin on aika tarkistaa valintojaan.


Epäillyn syyttäminen on mahdollista heti, kun päättelyosuudessa todistusaineisto sellaiseen osoittaa, vaikka tutkimus vielä kesken olisikin. Vaikka varsinaisia ristiriitaisuuksia ei löytyisi, voidaan päätyä väärään epäiltyyn, jos valinnat ovat vääriä. Joskus siinäkin vaiheessa, kun kaikki johtolangat on kerätty, voivat eri päätelmät johtaa eri epäiltyihin, ja jää pelaajan tehtäväksi päättää, mitkä ratkaisut tuntuvat oikeilta. Sherlockin etsivätaitoihin luotetaan, ja jos pelaaja päätyy väärään epäiltyyn, pidätetään viaton henkilö. Peli ei kuitenkaan moralisoi tai edes kerro virheestä, jos pelaaja ei varta vasten tarkista valintansa oikeellisuutta.




Vaikka moni asia on kokenut lähinnä pieniä uudistuksia, ovat näkyvimmät muutokset ehkä pelin ulkoasussa. Päivitykset koskevat selkeimmin pääosien näyttelijöitä, sillä hahmojen esikuvat ovat muuttuneet. Jostain syystä Watsonin ulkoasu on päivitetty vastaamaan tuoreista elokuvista tuttua Jude Law’n versiota, ja muutenkin jo promomateliaalista paistaa enemmänkin sellainen toimintafiilis, johon kyseisillä elokuvillakin on pyritty. Holmesin itsensä päivittäminen suoraan Robert Downey Junioriin olisi ehkä ollut turhan uskaliasta ilman virallisia lisenssejä, ja inspiraationa onkin sen sijaan tuntunut toimineen Mad Menin Don Draper. Myös mestarietsivän ääninäyttelijä on vaihtunut sitten edellisen osan.


Tämä ei välttämättä ole ollut huono ratkaisu, vaikka sarjan fanilta totuttelua vaatineekin. Parhaimmillaan parivaljakko on hurmaava ja monin paikoin peli onnistuu luomaan hyvää tunnelmaa. Harmillisesti suurimmaksi osaksi Sherlock seikkailee kuitenkin yksin ja henkilökemiat jäävät vähäisiksi. Turhan usein erityisesti Holmes poikkeaa myös siitä persoonasta, jonka kirjat, sarjat ja elokuvat ovat itselle luoneet, ja toimii joskus jopa täysin sen vastaisesti. Hämmennystä aiheuttaa myös Holmesin adoptiotytär, joka yllättäen muuttaa Baker Streetille kenenkään silmiä räpäyttämättä. Vaikka tyttären alkuperää sitten pelin edetessä käsitelläänkin, tuntuu kuin ohimennen mukaan tuotu perheenjäsen erikoiselta ratkaisulta – tähänastisessa kaanonissa kun Holmesilla ei lapsia ole ollut.


Kaikkineen uusinkin Sherlock-peli on viimeisten osien tavoin ihan kelpo etsiväseikkailu. Monin kohdin pelaaja joutuu oikeasti pohtimaan ja päättelemään, ja oikeiden ratkaisujen jättäminen hämärän peittoon luo parhaimmillaan tietynlaisen painoarvon tehdyille valinnoille. Toisaalta seikkailu jää monilta muilta osin melko keskinkertaiseksi, ja epätasaisuus takaa sen, että mestarietsivän veroinen peli odottaa edelleen tuloaan