Kolme vuotta sitten 3DS:lle julkaistu Fire Emblem Awakening kauhoi sarjan pariin ämpäreittäin uusia faneja. Vaikka suosion vanavedessä kuului myös nurinaa liiallisesta aloittelijaystävällisyydestä, Awakeningin yhdistelmä strategia-rpg:tä ja pariutumista oli ilmestyessään kiistaton yleisö- ja kriitikkomenestys. Seuraajaa onkin odotettu housut solmussa, mutta vielä enemmän solmuun ne menivät kun peli päätettiin jakaa useampaan osaan. “Vahva kierrätysepäily,” sanoisi jälleen vanha viidakon sananlasku, mutta Fire Emblem Fatesin eli Birthright-, Conquest- ja Revelations-pelien taustalla piilee onneksi muutakin kuin rahastusta.




Kaikki kolme peliä lähtevät toki samalta viivalta. Pelaaja esitellään Nohr-nimisen valtakunnan prinssiksi tai prinsessaksi, jolle sisaruksineen on opetettu sodankäynnin jalo taito. Ei aikaakaan, kun tämä elämä paljastuu valheeksi: pelaaja onkin kidnapattu lapsena Hoshidosta, Nohrin verivihollisten kuningaskunnasta. Totuuden tullessa ilmi on pelaajan valittava pysyäkö lojaalina kasvattiperheelleen vai biologisille sisaruksilleen. Birthrightissa valinta osuu Hoshidoon ja Conquestissa Nohriin, mikä tarkoittaa pelien kertovan käytännössä saman tarinan eri näkökulmista. Ladattavana materiaalina julkaistu Revelations lisää joukkoon vielä kolmannenkin polun: mitä käy, jos pelaaja ei suostu valitsemaan kumpaakaan perheistään?

Kyseessä on siis kahden kuningashuoneen välinen mittelö, jonka polveileva juoni aukeaa lopullisesti vasta Revelationsin myötä. Vaikka samat naamat vilisevät tavalla tai toisella kaikissa peleissä, Birthright ja Conquest antavat poikkeuksellisen mahdollisuuden kirjaimellisesti veljeillä vastapuolen kanssa. Molempien sotajoukot ovat täynnä toinen toistaan värikkäämpiä persoonia, joista etenkin itse kuninkaalliset erottuvat eriskummallisine palvelijoineen. Kinastelevien sisarusten lisäksi pakkaa sekoittaa salaperäinen Azura, joka yksin tuntuu tietävän totuuden valtaistuinpelin takana.

Suoranaista etenemisjärjestystä peleille ei ole, mutta Birthright lienee selkeämmin aloitusosa. Hoshidon ja Nohrin hyvikset vs pahikset -asetelmassa Birthright antaa pelaajan taistella oikeudenmukaisuuden puolesta, kun taas Conquestissa näennäisesti soditaan korruptoituneen kuningas Garonin joukoissa. Tämän lisäksi Birthright lupaa polullaan rivakampaa etenemistä, joten etenkin aloittelijoille se on hyvä valinta. Kohtalon koura ei nimittäin vaikuta ainoastaan juoneen: Birthright ja Conquest paljastuvat lopulta yllättävän erilaisiksi peleiksi nimenomaan pelattavuutensa puolesta.



Kärjistettynä voisi sanoa, että eritoten Birthright seuraa vahvasti Fire Emblem Awakeningin jalanjäljissä. Tämä viittaa pelaajalle suotuun vapauteen kehittää hahmojen kykyjä ja ihmissuhteita pääjuonen ohella. Ihmissuhteet ovat toki tärkeitä, sillä Awakeningin tavoin hahmot pariutuvat taistelun tiimellyksessä, menevät naimisiin ja saavat lapsia. Nämä puolestaan perivät vanhempiensa kyvyistä voimansa. Rinnakkaistodellisuudessa valonnopeutta varttuvat kersat ovatkin käteviä, sillä mikäli haluaa pelata Fire Embleminsä klassisesti, uusille taistelujaskoille saattaa sotiessa tulla kipeästi tarvetta.


Tai tulisi, ellei kyseinen “jokainen kuolema on lopullinen” -optio vesittyisi Birthrightin salliessa pelaajan hinkuttaa mielin määrin kokemuspisteitä ja rahaa. Myönnytys on toki ymmärrettävä vasta-alkajille, mutta turhauttavaa siitä tekee itse Birthrightin pääkampanjan monotonisuus. Liian moni kenttä toistaa mitäänsanomatonta Tapa Kaikki Ja Sitte Kaljalle -linjaa, joiden vuoropohjaisista taisteluista on usein strategia kaukana. Tämän keskellä pelaajan kotilinnoituksessa käytävät erikoismatsit ovat tervetullutta vaihtelua, kun vastapuolta täytyy estää paitsi tuhoamasta rakennuksia, myös valtaamasta pelaajan tukikohtaa.

Linnoitus onkin yksi Fatesin uutuuksista. Tukikohdassa ostetaan aseita, louhitaan resursseja ja huolletaan sosiaalisia suhteita. Rakentelu on kovin pintapuolista, mutta tarjoaa tarpeeksi näpertelyä tuomaan vaihtelua peruskampanjan rinnalle. StreetPassin avulla toisten linnoituksissa pääsee myös vierailemaan. Villeimmillään oma tukikohta on pelaajan matalassa majassa, jossa vihkikellojen kilkattua pääsee oman aviomiehen tai -vaimon kanssa peräti kuhertelemaan. Nämä kohtaukset tosin räjäyttivät myötähäpeämittarin punaiselle jopa kaltaiselleni virtuaalipariutumisen ystävälle, joten vähemmän olisi vaihteeksi voinut olla enemmän.



Kaikkea edellä mainittua pääsee tietysti kokemaan myös Nohrin aristokraattien leirissä. Siinä missä Birthrightissa tuntuu olevan ikuisen viina… siis resurssien bileet, on Conquest kuitenkin enemmän asketismin ystävä: pääkampanjan lisäksi kokemuspisteitä voi kerryttää lähinnä satunnaisissa tukikohtataisteluissa. Myös ero itse kampanjaan on silmiinpistävä: jos Hoshidon joukot rynnivät vihollisensa kylmästi kumoon, joutuvat Nohrin sedät ja tädit taktikoimaan itsensä ulos yhdestä sun toisestakin pinteestä. Kun levutus ei enää ole optio, korostuu kentissä Fire Emblemin alkujaan suosituksi tehnyt hahmoluokkien välinen interaktio.

Conquest pakottaakin pelaajansa samanaikaisesti olemaan sekä tarkkaavaisempi että riskinottokykyisempi kuin Birthright. Tämä tekee myös onnistumisista palkitsevampaa, sillä esimerkiksi maastoa muokkaavat ruudut nivoutuvat olennaiseksi, parhaimmillaan koko taistelun kulun kääntäväksi osaksi toimintaa. Kun omia vuoroja joutuu miettimään aina pari askelta pidemmälle, eivät yli tunnin mittaiseksi venähtävät taistelutkaan vaikuta ylipitkiltä. Shakkimaista tunnelmaa saa tietysti peliin kuin peliin kääntämällä vaikeustason kaakkoon, mutta pelikokemuksena Conquest on kiistatta kaksikosta se monipuolisempi.


On tavallaan loogista, että pääpelejä seuraava Revelations kirjaimellisesti yhdistää molemmat maailmat. Tämä tavallaan on ja ei ole pettymys. Alun karsittu, vain muutaman hahmon voimin sodittu anarkistipolku olisi tarjonnut jopa Conquestiin verrattuna vaihtelua, mutta toisaalta on lähes yhtä kutkuttavaa päästä naittamaan ristiin kuningaskuntien jäseniä. Revelations kohoaakin täten Birthrightia vahvemmaksi kokonaisuudeksi, sillä niitä yhdistävästä levutusbingosta huolimatta sen kentistä löytyy jännitystä lisääviä jippoja. Sitä suositellaankin pelattavaksi vasta edeltäjiensä jälkeen, jolloin voidaan syöksyä suoraan toimintaan.

Fire Emblem Fates on rohkea kokeilu, joka toimii lopulta osiensa summana hyvin. Heikoin lenkki peleissä on yhä tarina, mutta jos paatoksen yli jaksaa vilkuilla, tarjoaa etenkin Conquest myös mielenkiintoisia pohdintoja hyvyyden ja pahuuden väliin jäävästä kaistaleesta. Intelligent Systemsin päätös tarjota pelaajalle mahdollisuus hypätä näiden “pahisten” nahkoihin on siis jo itsessään kokeilemisen arvoista, vaikka lopusta löytyisikin enemmän idealismia ja vähemmän renegade-Shepardia. Tai kuka tietää, ehkä todellinen moraalidilemma löytyy huomattavasti lähempää – mennäkö vai eikö mennä sisaruksensa kanssa naimisiin, kas siinä ikiaikainen pulma.

Birthright arvosana: 3,5/5
Conquest arvosana: 4/5
Revelations arvosana: 4/5
Kokonaisuuden arvosana tähtinä alla.