Vaikka pidänkin hyvästä pihvistä, en niin välitä tietää mistä se on tullut. Lapsuudesta muistan lähinnä kammottavina kaitafilmit isoisäpuolen hirvipeijaisista Kuplavolkkarin peräkärryssä kuskattavine, verisine ruhoineen. Tästä huolimatta metsästys ei ole minusta pelin ideana erityisen vastenmielinen, etenkin huomioiden että valtaosassa muita pelejä tähtäimen läpi katsellaan toista ihmistä. Loppujen lopuksihan ympäristöä säästyisi ja ylipaino-ongelma olisi ratkaistu, jos kaikki juoksisivat itse torrakan kanssa hakemassa ruokaansa metsistä tehotuotannon sijaan.

Big Game Hunter, josta saatiin aivan hiljattain myös Wii-versio, on pelin nimenä ns. dead giveaway. Tarkoitus on siis metsästää pääasiassa suurriistaa, tosin välillä paukutellaan lintujakin minipelien merkeissä. Toiminta jakautuu selkeästi kenttiin, joissa on vaiheittain paljastuvat tavoitteet. Jokaisen skenaarion lopussa päästään ampumaan ns. "trophy animal", eli kuuluisa suuri otus. Toisinaan taas joudutaan vastakkain jonkun suurpedon kanssa, jolloin luvassa on nykyisin niin tuttu nappienpainelu-eventti. Kentät vaihtelevat vuodenaikojen mukaan ja metsämies pääsee tutustumaan moniin eri maastoihin, Kanadan talvesta Afrikan safarin kesään.



Lukuun ottamatta sitä, että tarkoitus tosiaan on ampua muuta kuin ihmisiä, voisi Big Game Hunterista otettu screenshot olla melkein mistä tahansa viime vuosien keskitasoisesta avoimen maaston räiskintäpelistä. Ja tämä on kehu, sillä yleensä näiden edullisten erikoisaihepiiripelien käyttämät pelimoottorit ovat olleet poikkeuksellisen rujoja ja alkeellisia. Kentätkin ovat kohtuullisen suuria, mutta niillä eteneminen tapahtuu varsin rajattuja reittejä pitkin. Metsämiehen mukanaan kantama kartta on erinomaisen hyödyllinen väline, sillä muuten seuraavaa kiintopistettä saisi etsiä ajokoiran kanssa - jota ei ole edes pelissä mukana.

Itse metsästys etenee kurinalaisesti. Summittainen räiskiminen on kielletty - kunkin eläinlajin metsästämiseen tarvitaan ensin lupa alueen vartijalta. Häneltä saa sitten tehtävän, johon liittyy yleensä tietyn riistamäärän ampuminen. Tässä mielessä vaihtelua ei juuri ole tarjolla, mutta tietynlainen haaste syntyy eri riistalajeista; toiset ovat käytännössä eläviä maalitauluja, toisia pitää houkutella äänillä ja hajuilla, että ne saa satimeen.



Peli sisältää kohtuullisen laajan valikoiman erilaista tappokalustoa, jousipyssyistä haulikon kautta kiikarikivääriin. Varsin realistisesti asetta pitää luonnollisesti vaihtaa - haulikolla räiskitään lintuja, kiväärillä kaatuvat suuremmat otukset ja kun tuliaseita ei saa käyttää, astuu kuvaan jousi, joka onkin ehdottomasti vaikein pelin aseista. Pelin edetessä pelaaja saa myös käyttöönsä erilaisia ääni- ja hajuhoukuttimia metsästystä helpottamaan.

Ensimmäinen myönnytys arcademaisempaan suuntaan tehdään Adrenaline-järjestelmässä, joka on eräänlainen bullet time. Kun osuu tarpeeksi monta kertaa, saa käyttöönsä hidastuksen, jolla on helpompi napsia nopeasti vipeltävät otukset. Huomioiden, että toisinaan metsästettävät tosiaan pomppivat melko holtittomasti tähtäimen edessä, tämä pieni epärealistisuus säästää kummasti hermoja. Toinen helpotus on tähtäimessä oleva tunnistustoiminto, joka kertoo ystävällisesti, millainen elikko on tähtäimessä, jolloin hutilaukauksetkin vähenevät kummasti.

Näiden molempien toimintojen käyttö johtaa kylläkin siihen, että kentät pelaa läpi liki huomaamattaan, eikä mitään kovin haastavia tilanteita synny. Ongelmallista vain on, että ainoa tapa vaikeuttaa peliä tällaisenaan olisi ollut juurikin tehdä siitä enemmän epäreilu - joten voidaan puhua enemmänkin ominaisuudesta kuin puutteesta.



Big Game Hunter ei ole täysihintainen peli, eikä sillä sellaiseksi olisi rahkeitakaan. Noin 35 euron hintaan se tarjoaa kuitenkin metsästyspelien ystäville, tai niille joita moinen genre etäisesti kiinnostaa, muutamaksi illaksi puuhaa. Kenttien teemojen suunnittelussa on nähty kohtalaisesti vaivaa, Xbox-versio tiputtelee palkitsevasti achievementtejä huonommallekin pelaajalle ja ennen kaikkea pelikokemus on erilainen kuin n+1:ssä first person shooterissa.