Jonathan Blow nousi pelisfäärin kuuluisuuteen indiepelien aallonharjalla vuonna 2008, kun hänen pelinsä Braid ihastutti toteutuksellaan ja pulmillaan niin pelaajia kuin kriitikoitakin. Miehen seuraava projekti, The Witness, esiteltiin isolla rytinällä, joten odotusarvot ovat olleet kovia. Ennakkovilkaisut puhuivat Myst -klassikkopelin jälkeläisestä, sokkelopulmista, kauniista maisemista ja tunnelmallisesta taide-elämyksestä.


Heti ensimmäisistä pelisekunneista lähtien pelaajan mieleen tulvii kysymyksiä: kuka minä olen, mitä minä teen täällä, miksi ympäriinsä on piuhoja ja näyttöruutuja, missä kaikki muut ovat, olenko minä se todistaja vai kuka, mitä minä todistan? Eikä kysymysten tulva laannu pelin edetessäkään, vaan koko pelaamisen ajan syvenee tunne siitä, että kaiken taustalla on jokin suurempi mysteeri, että jossain on vielä löytämättömiä vihjeitä ja salaisuuksia. Kunhan vain jaksaisi pähkiä näitä puzzleja läpi!



Pelaaja heitetään käytävälle, jonka toisesta päästä kajastaa valoa. Sieltä löytyy vehreä saari, jonka portteja ja ovia aukoakseen täytyy ratkaista sokkelopuzzleja pienillä näyttöpäätteillä. Pelaajalle ei suoraan kerrota, mitkä säännöt mihinkin puzzleen pätevät, vaan ne pitää itse päätellä, kokeilla ja havainnoida. Ahaa-elämysten ja pään seinään hakkaamisen tasapaino on useimmiten vahvasti kallellaan jälkimmäiseen ja ruutua pitää tuijottaa tiiviisti, jotta jotkut pulmat aukeavat. Monesti palkinto aivojen kiehuttamisesta tuntien ajan ei kuitenkaan ole suuren suuri, mutta se mysteeri, se mysteeri koukuttaa jatkamaan eteenpäin.


Korviini kantautui ennakkoon tieto siitä, että The Witnessin pulmia kannattaa pohdiskella rauhassa ja miettiä yön yli, jos jää johonkin jumiin. Se onkin järkevää, sillä ratkaisuja internetistä spoilaamalla pelin keskeinen viehätys väljähtyy täysin. Kiireinen työrumba kuitenkin pakotti pelikertojeni väliin heti alkuvaiheessa viikon tauon, mikä oli varsin huono idea. Eihän tällainen parrastaan harmaantuva jokapaikan tohottaja kiireisen viikon jälkeen muistanut enää lainkaan, miten niitä puzzleja piti ratkoa! Ehkä ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin aloin kirjoittaa pelimuistiinpanoja paperille. Sitä se vanhuus teettää.




Muutaman tunnin pelaamisen jälkeen olin jo lähes vakuuttunut siitä, että The Witnessin olisi voinut toteuttaa yhtä hyvin euron mobiilipelinä. Siinä vaiheessa, kun pulmat alkoivat vaatia [spoileri], tiettyä [spoileri] tai [spoileri], ympäristön [spoileri], viimeisten [spoileri] ja kahden tai useamman edellä mainitun yhtäaikaista tajuamista sen jälkeen, kun sama ajatus ei toiminutkaan kahta kertaa peräkkäin, The Witnessin pirullisuus pelaajaa kohtaa alkoi saada muotoaan.

Aika usein peli tuntuu vaativan pelaajalta mahdottomia ja ratkaisut löytyvät, kun epätoivon kynnys on jo ylitetty ja päässä takoo: “Mitä en ole vielä yrittänyt, mikä ympärillä on erilaista kuin ennen, mitä LUOJA paratkoon minä teen väärin?”. Sitten tulee hetki, kun pähkii uudenlaista pulmaa ja seuraavana vastassa onkin vielä jokin aika sitten tuskallisena pitämänsä probleemityyppi, joka nyt tuntuukin tutulta ja turvalliselta - silloin sitä tuntee viisastuneensa. Vain aniharvoin The Witnessin pulmat ratkeavat yrityksen ja erehdyksen kautta - jokin logiikka pitää aina keksiä.


Vähitellen saarelta alkaa löytyä myös muuta kuin puzzlepelejä - ääninauhoja, rakennuksia, joiden tarkoitusta on vaikea käsittää, outoja patsaita, piilotettuja asioita ja kytkimiä, jotka eivät tunnu tekevän mitään. The Witness luottaa vahvasti pelaajan kärsivällisyyteen ja pelaajan pitää luottaa siihen, että matka saaren läpi kannattaa. Kun tajuaa, mihin pulmien ratkaisulla ainakin osittain pyritään, voi harhailu seuraavaa tehtäväaluetta etsiessä viedä entisestään kärsivällisyysmehuja, mutta eipä mysteerisaari kuitenkaan valtavan iso alue ole. Muistan Blown kertoneen haastattelussa, että kaikkiaan pelin lähes 700:ään puzzleen voi kuluttaa satakin tuntia - pulmat ulkoa opetelleet pikapelaajat ovat suoriutuneet tehtävästä alle neljässä.



Jos pulmien ratkonta ei aina tunnukaan palkitsevalta, niin maisemien katselu sitä usein on. Näennäisen yksinkertaisella, mutta harkitun tyylikkäällä ja kauniilla grafiikalla toteutettu The Witness kuljettaa pelaajan niin läpi merenrantamaisemien kuin trooppisen metsän, puutarhan, raunioiden ja lumisen vuorenhuipunkin. Kumarran myös kiitollisena pelin suunnittelijoiden suuntaan siitä, ettei kokonaisuutta ole pilattu pilipali- tai vaikkapa sinfoniamusiikilla, joka luupatessaan syöpyisi rattaitaan kirskuttaviin aivolohkoihin. Hiljaisella saarella kuuluvat vain ne äänitehosteet, jotka pelaajan tekemisistä tai pulmiin liittyvistä koneistoista syntyvät. Ja kiroilu ruudun toiselta puolelta.


The Witnessissä jokainen - siis aivan jokainen - asia havaintopiirissä voi olla mysteeri, pulma, tai vihje pulmien ratkaisuun. Jopa siinä määrin, että pelaaja alkaa itse kuvitella suurempia yhteyksiä asioiden välillä, kuin välttämättä on olemassakaan: Miksi noita kiviä on viisi? Miksi tuon puun varjo näyttää Ned Flandersin viiksiltä? Jon Blown teos ei saa harmaita aivosoluja pelkästään liikkeelle, vaan se ruoskii ne juoksemaan räkä poskella viiden kilon punnukset jaloissaan jäiseen ylämäkeen piikkilankakengissä. Kun yhä useampi peli tehdään aivot narikkaan -hengessä, tällaistäkin tarvitaan.