Showpaini, tuo modernin maailman kreikkalainen tragedia. Jos oma WWE-historia rajoittuu Sub-TV:ltä tulleisiin satunnaisiin kohtaamisiin Booker T:n ja Stone Cold Steve Austinin parissa, ohjelmaan perustuvat pelit tuntuvat lähtökohtaisesti jokseenkin kummalta. Kun oikeaakin painia (tai ultimate fightingia!) on olemassa, mitä tarkoitusta näytellyn keuhkoamisen simulointi ajaa? Kun vuotta aiemmin ilmestynyt WWE 2K15 sai sekin osakseen lähinnä pyyhkeitä, on epäluulo hikisen pullistelun vetovoimaa kohtaan tavallaan ansaittua. Eihän ne edes oikeasti toisiaan hakkaa!




Negailu on kuitenkin harhaanjohtavaa – hämmennys on huomattavasti parempi sana WWE 2K16:n ensireaktiolle. Noin kymmenessä ja puolessa sekunnissa on ilmiselvää, ettei WWE 2K16 ole showpainiin perehtymättömien peli. Nämä kymmenen ja puoli sekuntia kuluvat nimittäin jonkinlaista lajin saloihin perehdyttävää opasta etsiessä, kunnes peli ilmoittaa koko gameplay manualin löytyvän verkosta. Kerrataanpa: pelissä on kohta nimeltä “gameplay manual”, jota klikkaamalla ilmestyvä inforuutu kehottaa vierailemaan pelin nettisivuilla. Mitä täällä nyt ihan oikeasti tapahtuu? Mitä tapahtui vanhoille kunnon tutoriaaleille? Auttakaa nyt vähän nyyppää mäessä, hei.


Onneksi ohjeet on tehty heikoille, eli sekaan vain, sanoi mummo sote-kriisissä. Erilaisia pelimuotoja nimittäin riittää, kun kaivelemaan kerran lähtee: lähes jokainen 1v1 – 3v3 -akselin mättömuoto on katettu, ja näistä löytyy variaatioita myös vekkulisti nimetyissä erikoisotteluissa. Käytännössä nyanssierot eivät tottumattomalle kovin ekstensiivisesti aukea, sillä kaava on kaikissa aika lailla sama: turpaan vaan kunnes kaveri ei mattoon painettaessa enää nouse. Hahmokohtaisten erikoiskykyjen ja mittareiden lisäksi peli opastaa toisinaan quicktime event -henkisiä liikkeitä kesken ottelun, mutta valtaosa erilaisista kiinniotoista, heitoista ja syöksyistä on kokeilun ja erehdyksen takana.




Yllä oleva ei olisi välttämättä lainkaan ulinan aihe, jos itse toiminta ei olisi sitä itseään eli teatteripainin simulointia. Koen tämän ainoana selityksenä kömpelöille kontrolleille, joiden ansiosta jokainen ottelu muistuttaa känniördäystä Mantun grillillä. Koska WWE 2K16:ta on kuitenkin kiitelty parhaana painipelinä vuosiin, lienee kyseessä osin orientoitumisongelma: vaikka jo introjen hahmonmallinnus on usein sulavaa kuin Tekken 2:ssa vuonna 1996, kenties hailakkuuden alla piilee kärsivällisyyden palkitseva, sekunnintarkkoja ajoituksia vaativa kuningaslaji. Tai ainoastaan pari keisarin uusia painitrikoita, mene ja tiedä.


Oli niin tai näin, uskollisimmat faninsa WWE 2K16 uskoisi palkitsevan joka tapauksessa. Vaikka peli aukeaa aloittelijalle nihkeästi, rosteri kattaa läjäpäin vanhoja ja uusia painijoita, joiden kykyjä ja “uraa” pääsee rukkaamaan koko sydämensä kyllyydestä. Vaikka henkilökohtaisesti uskon showpainista riittävän materiaalia huomattavasti monipuolisempaankin peliin, voi jähmeän toiminnan ja susirumat bikinidiivat toki suosiolla jättää sitä enemmän arvostaville – kuten heille, jotka eivät viidentoista minuutin jälkeen vaihtaneet Sub-TV:tä toiseen kanavaan.