Call of Dutyn ja Battlefieldin vuosipäivitykset ovat osa pelaajien arkea, mutta tänä syksynä Star Wars -fanit pääsevät herkuttelemaan urakalla. Uuden elokuvan lisäksi myös pitkään odotettu jatko-osa Battlefrontille löysi tiensä kauppojen hyllylle. Miltä uuden tiimin kyhäilemä Battlefront vaikuttaa kymmenen vuoden tauon jälkeen?




Battlefront-sarjalla on aina ollut lämmin paikka peliyhteisön sydämessä. Koko Star Wars -galaksin mittainen sota, karismaattiset päähahmot ja monilukuiset sotakalustot ovat kuin luotuja massiivisiin moninpelitaistoihin, joissa Imperiumin ja kapinallisten joukot ottavat yhteen galaksin herruudesta. Kukapa ei olisi lapsena Tähtien Sota -kasetteja puhki kuluttaessaan unelmoinut lentävänsä jonakin päivänä X-Wingillä pitkin Tatooinen kanjoneita, Tie Fighter -laivue kannoilla? Joulukuussa ilmestyvää elokuvaa odotellessa kaupat ovat täyttyneet erilaisesta Star Wars -krääsästä aina pyyhekumeista patalappuihin, ja nyt aluevaltaus tehdään myös pelimarkkinoille. Aiemmista osista poiketen Battlefrontin tapahtumat sijoittuvat tällä kertaa pelkän alkuperäistrilogian tapahtuma-ajalle: vuosituhannen taitteessa kuvattujen esiosien maisemia ei nähdä, eikä gunganien vallannousua pysäytetä droidiarmeijalla.

Vanhoja Battlefront -pelejä pelanneille uusin osa saattaa tuntua rajatulta. Alueet ovat yhä avaria ja pelaajamäärät pelimuodosta riippuen korkeita, mutta taistelu vaikuttaa entistä tiiviimmältä. Hävittäjien puikoissa tilat tuntuvat ajoittain jopa ahdistavilta; täydellä vauhdilla ketterä pienkone sujahtaa pienemmän pelikartan päästä päähän niin nopeasti, että monet ilmataistelut taantuvat helposti ympyrässä kaarteluun. Suurin osa peliajasta kuitenkin kuluu maankamaralla rivisotilaan saappaissa, jolloin alueet heräävät paremmin eloon - ja herranjumala miten hienosti heräävätkin! Battlefrontilla on omat ongelmansa - joihin puutun myöhemmin arvostelussa - mutta visuaalinen näyttävyys ei kuulu niihin. On kyse sitten Endorin rehevistä metsistä, Hothin lumimaisemista tai Tatooinen aavikosta, pelaajan silmiä hivellään kerta toisensa jälkeen. Taustalla lentävät hävittäjälaivueet, läpi kenttien kulkevat jättiläismäiset sotakoneet ja aalloittain puskevat jalkaväkijoukot upottavat pelaajan tapahtumien keskelle, ihastelemaan menoa eturivin istuimelta.


Miltei 40 vuotta vanhat, klassiset designit iskevät edelleen, eikä ilkikuriselta hihittelyltä voi välttyä, kun Imperiumin massiivinen AT-AT -kävelijä peittää koko auringon jyrätessään läpi vihollislinjojen. Juuri edellä mainitun kaltaiset, fanin sydäntä hivelevät hetket ovat pelin parasta antia. Battlefront on kuin luotu toteuttamaan kersana kehitetyt skenaariot, joita figuureilla ja muovipyssyillä leikittiin. On haaveissa ollut kiiturilla viilettäminen läpi vihollislinjojen tai sissisota kapinallisten leireissä, Battlefront saa sisäisen, Star Wars-pyjamiin pukeutuneen lapsen hihkumaan onnesta. Harmillisesti samojen ainesten myötä myös pelin suurin ongelma nostaa päätään: kun moninpelin pohjaksi otetaan tunnelmallisuus ja vavahduttavat kohtaukset taistelutantereella, pitkäaikainen nautinto jää pakostakin vaisuksi. Arvostelun kirjoittamiseen käytettyjen tuntien aikana pelaaminen ei alkanut vielä maistumaan puulta, mutta toiston turruttavuus ja pelin pinnallisuus alkoivat jo kurkistella kulman takaa. Battlefront-kokemustani voisi tässä mielessä verrata täydellisesti toiseen Electronic Artsin julkaisemaan moninpeliräiskintään, Titanfalliin.



Battlefrontin sisältö tuntuu ensi alkuun mittavalta. Pakettiin kuuluu reilu kymmenen karttaa, 9 moninpelimuotoa ja kaupan päälle läjä yksinpelattavia (tai co-opattavia) tehtäviä. Kun eri pelimuotoja alkaa käydä ajatuksella läpi, merkityksellisen kaman ympäriltä paljastuu kuitenkin suuri määrä täytettä. Tehtävät on jaettu karkeasti kolmeen osaan; vihollisaaltojen torjumiseen keskittyviin survival-karttoihin, harjoituskenttiin, joissa opetellaan eri alusten ohjaamista, sekä team deathmatchiin botteja vastaan, joko sankarin tai rivisotilaan saappaissa. Samalla sohvalla pelaten tehtävistä saa muutaman illan erityishupia, mutta on päivänselvää, että moninpeli on aterian pihvi.


Moninpelimuotojen suunnittelussa on mukavasti yhdistetty vanhoja, hyväksi testattuja tapoja uusiin ideoihin. Pääpaino on selkeästi asetettu kahteen pelimuotoon, supremacyyn sekä betassakin nähtyyn walker assaultiin. Supremacyn pohjana toimii domination-pelimuoto, eli kontrollipisteiden valtaus. Jatkuvasti esillä olevien, useiden kontrollipisteiden sijaan kummallakin puolella on jatkuvasti yksi puolustettava ja yksi vallattava piste. Vallatusta pisteestä tulee valtaajille uusi puolustuspiste, jota vastapuoli yrittää napata takaisin puolustaessaan kartalle ilmestynyttä uutta aluetta. Taistelutanner etenee köydenvedon mukaisesti pitkin kenttää, kunnes aika loppuu tai toinen osapuoli hallitsee kaikkia pisteitä. Walker assault etenee samankaltaisesti pelialueen päästä päähän, mutta edestakaisen kädenväännön sijaan Imperiumi saattaa jättimäisiä AT-AT -kävelijöitä kapinallisten yrittäessä tuhota sotakoneet ennen maaliviivaa. Molemmat pelimuodot tukevat 40 pelaajan matseja, tarjoten suurimman mittakaavan taisteluita joita pelissä nähdään. 40 pelaajaa saattaa tuntua alkujaan pieneltä ajatellen karttojen kokoa, mutta taisteluiden keskittäminen pienempiin alueisiin kerrallaan auttaa luomaan suuruuden tunnetta, enkä kertaakaan huomannut samoavani yksin autiossa erämaassa.

Muut pelimuodot tarjoilevat lähinnä perinteisiä, moneen kertaan nähtyjä pelimuotoja, joiden pelaajamäärät vaihtelevat kahdestatoista kahteenkymmeneen. Pienemmän mittakaavan kartoissa mitellään lipunryöstöä, team deathmatchia ja muutamaakin variaatiota kukkulan kuninkaasta. Mudassa rynnimiseen kyllästyneille löytyy myös yläilmoissa tapahtuvia koiratappeluita sekä sankareilla leikkimistä, joko muita sankareita tai jalkaväkeä vastaan. Vaikka erilaisten pelimuotojen määrä on saatu mukavan kokoiseksi, monet jättävät joko keskinkertaisen tai puhtaasti tylsistyttävän maun suuhun. Supremacyn ja Walker assaultin suuriin taisteluihin verrattuna lipunryöstö tai pitkin kenttää ripoltetujen droidien hallussapito jää lähinnä pienen yleisön viihteeksi. Pienemmän mittakaavan pelimuodoista ainoastaan Drop Zone onnistui pitämään minut otteessaan. Taivaalta tippuvien pakokapseleiden hallussapitoon keskittyvä kamppailu onnistuu muuttamaan pienemmän pelaajamäärän vahvuudeksi, keskittäen kaiken toiminnan yhden pisteen äärelle.




Kuten kaikissa moninpeleissä, myös Battlefrontissa on kokemuspisteiden keräystä ja erilaisten varusteiden sekä pelaajahahmojen hankkimista. Uusien tasojen saaminen tuntui tapahtuvan hieman keskivertopeliä hitaammin, mutta vastapainona pelaajaa ei hukuteta kymmeniin erilaisiin laserpyssyihin, joiden eroja joutuu tutkimaan suurennuslasin kanssa. Hahmoluokat taas on korvattu Star Card -järjestelmällä, jossa varusteet voi valita vapaasti. Pelaajalla on käytössään kolme korttipaikkaa, joihin valitaan kaksi varustekorttia - kuten kranaatti, rakettireppu tai vaikkapa suojakilpi - sekä yksi asetta väliaikaisesti parantava voima. Vaikka aluksi huomasin kaipaavani syvällisempiä ryhmäkokonaisuuksia, korttijärjestelmä uudistaa Battlefrontia helpommin ymmärrettävään sekä lähestyttävään muotoon. Kortit auttavat lisäksi personalisoimaan hahmon pelaajansa mukaiseksi, vapaavalintaisten varustevalikoimien palvellessa erilaisia pelityylejä.

Battlefront on audiovisuaalista nannaa. Dice on aina osannut luoda moninpelikokemuksiin näyttäviä maisemia, eikä poikkeusta tehdä tälläkään kertaa. Pelin äänet ansaitsevat erityismaininnan: tuikuttimet kuulostavat tuikuttimilta, X-Wingin jyrinä ja äkkikäänteet päästävät juuri oikeanlaisia ääniä, eikä massivisen termonukleaarikranaatin räjähdystä voi kuin ihastella, ellei satu osumaan paineaallon tielle. Audiopuolen erinomaisuutta ajatellen onkin hämmentävää, miten luokatonta pelin ääninäyttely osaa ajoittain olla. Rivisotilaiden huudahdukset ovat mukiinmenevää peruskauraa, mutta sankareiden imitaattorit on ilmeisesti noukittu halvimman kesäteatterin lavalta. Lattean ääninäyttelyn lisäksi dialogi itsessään on niin karmaisevan kliseistä, että lapsuudenmuistojaan vaalivien kannattaa harkita television mykistämistä, jos valomiekka ilmestyy näkökenttään.


Battlefrontien historiaa ajatellen pelin suosittelu on kaksijakoista. Darth Vader -avaimenperää heiluttelevalle fanille voi luvata tunnelmallisen matkan kaukaiseen galaksiin, mutta syvällistä moninpelikokemusta etsiville on parempiakin vaihtoehtoja. Battlefront nojaa ajoittain liiaksi puhtaan nostalgian viehätykseen, mutta niin kauan kun ruusunpunaiset lasit pysyvät silmillä, viihdytän sisäistä lastani hyppäämällä vielä kerran X-Wingin puikkoihin.