Pidin Tomb Raiderin rebootista neljän ja puolen tähden verran, vaikka sen alku olikin juuri sitä, mitä kaikki pelkäsivät: quick time eventejä, räiskimistä ja räjähdyksiä. Vähitellen pelielämyksen ydin kuitenkin löytyi ja loppua kohden olin täysillä messissä. Lara oli palannut. Aluksi vain Xboxeille julkaistu Rise of the Tomb Raider petraa edeltäjästään jotakuinkin jokaisella osa-alueella: nyt mennään sydämentykytyksillä alkusekunneista lähtien.




Edellistä peliä ei paljon uutukaisen kyydissä muistella, kun Lara tempautuu mukaan maailmanlaajuiseen pahisten salaliittoon, isänsä maineen puhdistamiseen ja muinaisten pyhäinjäännösten metsästämiseen. Käsikirjoittajien saunaillassa on varmasti pidetty Indiana Jones -maratoni, mutta parhaimmillaan Rise of the Tomb Raider tuo pelaajalle lämpimän vauhdikkaan tunteen rehdistä seikkailusta, jossa on ripaus lainattua, ripaus vanhaa kunnon Tomb Raideria, ripaus uutta ja ripaus omaa. Jälleen poikkeuksena Playstationin sänkipartajätkän seikkailuihin voidaan pitää sitä, että puujalkaletkautuksilla varustettua virnettä ei näy silmäkulmassa eikä suupielessä lainkaan, vaan tuskien taival nuorella neidolla on taas edessä - ja se näkyy joka askeleella.

Laralla on oikeasti kylmä (mikset pölli vihujen takkeja?). Laraan sattuu oikeasti (brutaaleja kuolinanimaatioita on tosin vähennetty). Syvässä hangessa on hankala liikkua. Tuli polttaa. Korkealta putoaa. Ja on niin pirun kylmä. Sudetkin syö varpaat. Silti pitäisi maailma pelastaa! Viima ja jää kyllä kylmäävät, mutta kun Lara on muuten tehty niin inhimillisesti reagoivaksi, niin hetken sitä viettää miettien, miten plikan sielua ei kylmää lainkaan murhata satoja pahiskätyreitä ja palkkasotureita.


Murhaamisen lisäksi hiivitään, kiipeillään, loikitaan, tehdään akrobaattisia trapetsiliikkeitä, metsästetään, jousipyssyillään, köysirataillaan, savupommitellaan, uidaan, sukelletaan, kaivetaan, tutkitaan muinaisesineitä, kuunnellaan tarinaa syventäviä nauhoja ja luetaan kirjoja, tutkitaan ja varustellaan aseita sekä opitaan uusia taitoja. RotTR:n avoimessa maailmassa lähes jokaisella askeleella käy mielessä, että samalla missaa myös jotain: Jossain on kuitenkin piilotettu luola, tai laatikko, tai aarre, tai sivutehtävä, tai kerättävä tarvike. Läpijuoksemista helpottaa jälleen “Survival Instinct”, joka näyttää hyvin selkeästi, mihin päin kannattaa mennä ja mitä ympäristöstä löytyy, varsinkin jos kyvyn on buustannut. Avoimesta maailmasta saa halutessaan siis myös varsin suoraviivaisen kokemuksen.



Toiminta on siis suunnilleen samanlaista kuin viime pelissä, sitä on vain huomattavasti tasapainoisemmin, turhuudet karsitummin ja viilatummin. Ja paljon. Kun loppupomo kutitteli kantapäitäni, oli peliaikaa takana 14 tuntia ja läpäisyprosentti jossain 60 hujakoilla. Tekijät ovat uhanneet jopa 40 tunnin peliajalla, jos jokaisen nurkan koluaa, mikä saattaa olla kyllä hieman yläkanttiin. Suoritin muutamia haasteluolia sekä sivutehtäviä ja moisten koluamista voin myös suositella, koska niistä saa tavaraa, joka helpottaa kummasti elämää. Aseiden, kykyjen ja varusteiden virittely suoritetaan taas nuotioleirin liekkien loisteessa pienen levähdyshetken aikana. Leirejä on ripoteltu “jaksojen” väliin ja niitä voi käyttää myös pikamatkustuspaikkoina. Taaksepäin matkustaessa uusien tarvikkeiden kanssa voikin löytää taas uutta tutkittavaa.


Pelin osioita voi pelata uudelleen myös lisäpelitiloissa, joko ilman kerättyjä kykyjä tai niiden kanssa. Nykymuodin mukaisesti Rise of the Tomb Raideriin on tuupattu myös keräilykorttipaketteja, joita ansaitaan tai joita voi pelissä ansaittavilla krediiteillä ostaa. Näillä korteilla voi sitten näissä muissa pelitiloissa asettaa itselleen uusia ehtoja ja haasteita tehtävien suorittamiseen.





Visuaalisen alan ihmisenä olen huomannut kirjoittavani pelin ulkoasusta yleensä aika alkuvaiheessa arvostelua. RotTR on kuitenkin niin tasalaadukas paketti joka osa-alueella, että kerron vasta nyt, että se on myös erinomaisen komean näköinen. Jossain äskettäisessä arviossa toivottiin, että ottaisimme V2.fi:ssä enemmän ruutukuvia itse, joten otin tavakseni napata kuvakaappauksen aina, kun näkyviin tuli uutta hienoa maisemaa ja näin kuvia kertyi yli 40. Valitettavasti Xbox Onen käyttöliittymä ei ainakaan ennen pelin julkaisua antanut jakaa tai tallentaa ennakkoversiosta otettuja kuvia, mutta jos se joskus onnistuu, vaihdan tähän kuvia jälkikäteen. (Päivitys: ei tänäänkään onnistunut, vaikka peli on julkaistu). Kaunis ja hieno peli kuitenkin on ja luonnonvoimat tuntuvat sekä näyttävät todella realistisilta. Pelimoottori toimi myös bugailematta koko pelin läpi, ellei toimimattomuudeksi lasketa joidenkin vihollisten tekoälytöntä intoa juosta tulilinjalle.


“Aih, uuh, ugh, arggghh, puuh, huh, puuh”, sanoo Lara usein. Yleensä se korostaa hahmon jo mainittua inhimillisyyttä, joskus puhinaa oli ärsyttävänkin paljon. Laran ääninäyttelijästä tai hänen taidoistaan en myöskään syttynyt ennen pelin loppupuolta, mutta muut ääntelijät hoitavat roolinsa kunnialla, varsinkin pääpahis. Äänitehosteet ansaitsevat itsenäisen kunniamaininnan, musiikki taas jäi vähän kaiken taakse hiljaisempien kohtien tunnelmanluojaksi. Adrenaliininhönkyisissä taistelukohtauksissa ääniraita pauhasi ehkä inasen liiankin alleviivaavasti.

Vaikka olenkin nillittänyt tässä muutamista pikkuseikoista, kertoo tähtimäärä olennaisimman: tykkäsin, paljon tykkäsin. En ole vielä jokaista tämän vuoden toimintahittiä ehtinyt itse pelata, mutta Laran hiottu paluu on ehdottomasti omassa kärkikastissani vuodelle 2015. PC:lle peli julkaistaan ensi vuonna alkuvuodesta ja Playstation 4:lle loppuvuodesta.