Halo 5: Guardians
Arvioitu: | Xbox One |
Genre: | Toimintapelit |
Pelaajia: | 1-4, verkkomoninpeli |
Ikärajoitus: | 16 |
Kehittäjä: | 343 Industries |
Julkaisija: | Microsoft Games |
Julkaisupäivä: | 27.10.2015 |
Pelin kotisivut |
Mestarikin on ihminen
Master Chief on sankareiden sankari, jota kunnioittavat niin ystävät kuin vihollisetkin, se minulle taottiin sydämeen ja takaraivoon viimeistään Halo 2:ssa. Halo 5: Guardiansin mainoskampanja on alusta alkaen pyrkinyt tätä sädekehää murtamaan - Master Chief on selvästi tehnyt jotain väärin, kun Lontoon keskustassakin jättijulisteen päälle oli (mainostoimiston toimesta) kirjoitettu “petturi”.
Sankarimyytin murtaminen jatkuu juonikuvioiden lisäksi myös itse pelin rakenteessa: Master Chief ei ole matkallaan yksin, vaan viimeiseen asti uskollisen Blue Teaminsa kanssa - maailman taakka ei siis ole pelkästään yksinäisen cowboyn harteilla. Samalla myös suuri osa pelistä pelataan spartalaisella nimeltä Locke, joka liikkuu Osiris-tiiminsä kanssa, joten mestaripomon merkitys pienenee entisestään. Pelkäsin Locken olevan pettymys, mutta vaikka miekkonen ei niin sympaattinen olekaan kuin tuttu viherkypärä, on hänestäkin uskottavaksi sankariksi. Hienoisena yksityiskohtana huomasin myös, että herra Haloon viitataan pelissä paljon useammin Johnina kuin puolijumala Master Chiefinä. Ihminen sieltä haarniskan alta löytyy, vaikka viritelty sellainen.
Spoilata en aio, joten kerrotaan pääseikat: Master Chief saa viestin, jonka alkuperän selvittäminen on hänelle tärkeämpää kuin suorien määräysten noudattaminen. Locken tiimi sitten taas lähtee Chiefin perään rintamakarkureita nappaamaan. Tarina on parhaimmillaan kuin scifileffan katsomista, toisinaan taas toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos soljuvaa poukkoilua, josta ei oikein saa otetta. Loppua kohden tunnelma vahvistuu, vaikka lopulta onkin selvää vain se, että Halo 6 on tulossa.
343 Industries vähän vielä harjoitteli nelos-Halon kanssa, mutta nyt tontti on otettu haltuun. Kunhan ei luumuilla avaruusrakennelmien tai -alusten suljetuissa tunneleissa, on kaikki kaunista, komeaa, tunnelmallista, ehtaa scifimaisemaa, joka tuntuu oikealta paikalta. Kerrassaan silmäkarkkia siis. Korvakarkkia tarjoillaan sitten vielä makeammalla kastikkeella, sillä tuttuja sävelkuvioita tapailevat taustamusiikit korostavat taisteluiden hektisyyttä ja tarinan herkkiä hetkiä juuri oikealla tavalla.
Ääninäyttelijät suoriutuvat osistaan myös komeasti, vaikka Steve Downes Master Chiefinä onkin hieman rutiinisuorituksen oloinen, eikä Nathan Fillion (Castle, Firefly) yhtenä Osiris-tiimin jäsenenä lakannut särkemästä illuusiotani kuin aivan loppupuolella, kun miehen naamaa ei oltu näytetty tarpeeksi pitkään aikaan. Fillionin Buck tuo silti lisäannoksen inhimillisyyttä kohtauksiin, joissa mietitään, että millä motiiveilla ja mitä tässä ollaan nyt tekemässä.
Pari kertaa vastaan tuli seiniin juuttuneita ajoneuvoja ja kerran onnistuin itsekin tippumaan polygonien välistä oikein kunnolla pelimaailman rajojen ulkopuolelle, enkä meinannut päästä takaisin. Muuten markkinoille on saatu varsin hiottu paketti, varsinkin kun vertaa monien kilpakumppaneiden viimeaikaisiin suorituksiin.
Haloja pelanneelle ohjaintoiminnot ovat kuin tutun hanskan pukeminen ja taistelun tiimellyksessä liikkeet tulevat selkäpiistä. Ramboilulla ei kuitenkaan pääse pitkälle, vaikka kuolema on entistä hankalampi kohdata. Kun henki lähtee, voi useimmiten odotella tiimiläisiä herättämään takaisin taistelukentälle. Elleivät mokomat hyvän sään aikana saavu, voi heitä komentaa, jolloin tekoälykääpiöt tulevat vaikka keskelle pahinta kaaosta - usein kuollakseen itse. Aina ei tämäkään auta, vaan jos apua odottava saa lisää tulta niskaansa, huonostihan siinä käy. Joillain vihollisilla on myös ikäviä kertalaakeja.
Tiimiläisten itsesuojeluvaistottomuutta voi hyödyntää myös taistelutaktiikkana. Joukkion kun komentaa isoimman mörön eteen tulilinjalle, voi itse kiertää sivulle tai taakse. Valitettavasti niin syvällistä tunnesidettä ei uskollisiin apureihin oikein pääse syntymään, etteikö heitä voisi tykinruuaksi lähettää. “Buck is down, let’s go back” ei kauan hetkauta, kun seuraava lause onkin taas Buckin heittämä letkautus.
Kun pelin pääosassa on neljän spartalaisen joukko (tai kaksi), on sanomattakin oletettavaa, että viitos-Haloa pääsee pelaamaan co-oppina. Valitettavasti tämä onnistuu vain verkon välityksellä, eli jaetun ruudun pelitiloja samalla sohvalla pelaten ei ole mukana. Tämä onkin aiheuttanut mutrusuita niin netin keskustelualueilla kuin meikäläisen jälkikasvussakin. Uskon (ja siihen ovat tekijätkin viitanneet), että Xbox Onesta otetaan jo niin paljon mehuja irti, ettei sama graafinen laatu jaetulla ruudulla vain toimisi.
Halo-sarjan pelit ovat yksiä niistä harvoista verkkomoninpeleistä, joissa en ole joka kierroksen jälkeen listan alimmaisena. Mukava oli huomata, että tämä trendi jatkui. Moninpelitilat on jaettu perinteisempiin areenatiloihin (mm. Team Slayer ja Capture the flag) ja taistelutohinan viimeisen päälle hiottu tasapaino on käsinkosketeltavissa. Tämä on toki ollut iso painopiste, sillä 343 haluaa Halon eSports-areenoille, ja haluaa sen sinne nyt. Uutuutena on isomman skaalan Warzone, jossa taistelukentälle heitetään soppaa sekoittamaan myös AI-vihulaisia. Vaikka välillä syntyi tuskastuttavia tilanteita, on Warzonen pieni lisämauste mielestäni oikein näppärä lisä. Forge Halo 5:een on tulossa myöhemmin.
Pelin loppupuolella 343 Industries vetelee oikeista naruista. Tarinan (tavallaan, ainakin osittain, noh, seuraavaa alustaen) kulminoituminen, mukana olevat henkilöt, sanotut sanat ja taustalla pauhaava musiikki vetävät kylmänväreitä kenen tahansa Halo-fanin selkäpiihin. Lopputekstien vieriessä fiilis on vastaava kuin silloin, kun on katsonut hyvän tv-sarjan kauden parilta istumalta putkeen, eikä malttaisi odottaa jatkon julkaisua.
Sankarimyytin murtaminen jatkuu juonikuvioiden lisäksi myös itse pelin rakenteessa: Master Chief ei ole matkallaan yksin, vaan viimeiseen asti uskollisen Blue Teaminsa kanssa - maailman taakka ei siis ole pelkästään yksinäisen cowboyn harteilla. Samalla myös suuri osa pelistä pelataan spartalaisella nimeltä Locke, joka liikkuu Osiris-tiiminsä kanssa, joten mestaripomon merkitys pienenee entisestään. Pelkäsin Locken olevan pettymys, mutta vaikka miekkonen ei niin sympaattinen olekaan kuin tuttu viherkypärä, on hänestäkin uskottavaksi sankariksi. Hienoisena yksityiskohtana huomasin myös, että herra Haloon viitataan pelissä paljon useammin Johnina kuin puolijumala Master Chiefinä. Ihminen sieltä haarniskan alta löytyy, vaikka viritelty sellainen.
Spoilata en aio, joten kerrotaan pääseikat: Master Chief saa viestin, jonka alkuperän selvittäminen on hänelle tärkeämpää kuin suorien määräysten noudattaminen. Locken tiimi sitten taas lähtee Chiefin perään rintamakarkureita nappaamaan. Tarina on parhaimmillaan kuin scifileffan katsomista, toisinaan taas toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos soljuvaa poukkoilua, josta ei oikein saa otetta. Loppua kohden tunnelma vahvistuu, vaikka lopulta onkin selvää vain se, että Halo 6 on tulossa.
Tätä varten on Xbox One
343 Industries vähän vielä harjoitteli nelos-Halon kanssa, mutta nyt tontti on otettu haltuun. Kunhan ei luumuilla avaruusrakennelmien tai -alusten suljetuissa tunneleissa, on kaikki kaunista, komeaa, tunnelmallista, ehtaa scifimaisemaa, joka tuntuu oikealta paikalta. Kerrassaan silmäkarkkia siis. Korvakarkkia tarjoillaan sitten vielä makeammalla kastikkeella, sillä tuttuja sävelkuvioita tapailevat taustamusiikit korostavat taisteluiden hektisyyttä ja tarinan herkkiä hetkiä juuri oikealla tavalla.
Ääninäyttelijät suoriutuvat osistaan myös komeasti, vaikka Steve Downes Master Chiefinä onkin hieman rutiinisuorituksen oloinen, eikä Nathan Fillion (Castle, Firefly) yhtenä Osiris-tiimin jäsenenä lakannut särkemästä illuusiotani kuin aivan loppupuolella, kun miehen naamaa ei oltu näytetty tarpeeksi pitkään aikaan. Fillionin Buck tuo silti lisäannoksen inhimillisyyttä kohtauksiin, joissa mietitään, että millä motiiveilla ja mitä tässä ollaan nyt tekemässä.
Pari kertaa vastaan tuli seiniin juuttuneita ajoneuvoja ja kerran onnistuin itsekin tippumaan polygonien välistä oikein kunnolla pelimaailman rajojen ulkopuolelle, enkä meinannut päästä takaisin. Muuten markkinoille on saatu varsin hiottu paketti, varsinkin kun vertaa monien kilpakumppaneiden viimeaikaisiin suorituksiin.
Kuolema korjaa, ellei kaveri korjaa
Haloja pelanneelle ohjaintoiminnot ovat kuin tutun hanskan pukeminen ja taistelun tiimellyksessä liikkeet tulevat selkäpiistä. Ramboilulla ei kuitenkaan pääse pitkälle, vaikka kuolema on entistä hankalampi kohdata. Kun henki lähtee, voi useimmiten odotella tiimiläisiä herättämään takaisin taistelukentälle. Elleivät mokomat hyvän sään aikana saavu, voi heitä komentaa, jolloin tekoälykääpiöt tulevat vaikka keskelle pahinta kaaosta - usein kuollakseen itse. Aina ei tämäkään auta, vaan jos apua odottava saa lisää tulta niskaansa, huonostihan siinä käy. Joillain vihollisilla on myös ikäviä kertalaakeja.
Tiimiläisten itsesuojeluvaistottomuutta voi hyödyntää myös taistelutaktiikkana. Joukkion kun komentaa isoimman mörön eteen tulilinjalle, voi itse kiertää sivulle tai taakse. Valitettavasti niin syvällistä tunnesidettä ei uskollisiin apureihin oikein pääse syntymään, etteikö heitä voisi tykinruuaksi lähettää. “Buck is down, let’s go back” ei kauan hetkauta, kun seuraava lause onkin taas Buckin heittämä letkautus.
Usea kokki, parempi soppa
Kun pelin pääosassa on neljän spartalaisen joukko (tai kaksi), on sanomattakin oletettavaa, että viitos-Haloa pääsee pelaamaan co-oppina. Valitettavasti tämä onnistuu vain verkon välityksellä, eli jaetun ruudun pelitiloja samalla sohvalla pelaten ei ole mukana. Tämä onkin aiheuttanut mutrusuita niin netin keskustelualueilla kuin meikäläisen jälkikasvussakin. Uskon (ja siihen ovat tekijätkin viitanneet), että Xbox Onesta otetaan jo niin paljon mehuja irti, ettei sama graafinen laatu jaetulla ruudulla vain toimisi.
Halo-sarjan pelit ovat yksiä niistä harvoista verkkomoninpeleistä, joissa en ole joka kierroksen jälkeen listan alimmaisena. Mukava oli huomata, että tämä trendi jatkui. Moninpelitilat on jaettu perinteisempiin areenatiloihin (mm. Team Slayer ja Capture the flag) ja taistelutohinan viimeisen päälle hiottu tasapaino on käsinkosketeltavissa. Tämä on toki ollut iso painopiste, sillä 343 haluaa Halon eSports-areenoille, ja haluaa sen sinne nyt. Uutuutena on isomman skaalan Warzone, jossa taistelukentälle heitetään soppaa sekoittamaan myös AI-vihulaisia. Vaikka välillä syntyi tuskastuttavia tilanteita, on Warzonen pieni lisämauste mielestäni oikein näppärä lisä. Forge Halo 5:een on tulossa myöhemmin.
To be continued
Pelin loppupuolella 343 Industries vetelee oikeista naruista. Tarinan (tavallaan, ainakin osittain, noh, seuraavaa alustaen) kulminoituminen, mukana olevat henkilöt, sanotut sanat ja taustalla pauhaava musiikki vetävät kylmänväreitä kenen tahansa Halo-fanin selkäpiihin. Lopputekstien vieriessä fiilis on vastaava kuin silloin, kun on katsonut hyvän tv-sarjan kauden parilta istumalta putkeen, eikä malttaisi odottaa jatkon julkaisua.
Halo 5: Guardians (Xbox One)
Halo 5 on laadukasta Halonhakkuuta, josta löytyy pieniä vikoja ja puutteita, mutta tunnelmaa ja taidolla tehtyä pelattavuutta sitäkin suuremmalla sydämellä.
- hiottua Haloa, hiottua pelattavuutta
- loppupuolen tunnelma
- Lockekin on oikea sankari
- komeita kohtauksia
- oooo-ooo-oo-ooo-aa-oo-oo-ooo (musiikki)
- taistelut keskenään melko samanlaisia
- epätasainen tarina
- tiimiläisten paikoittainen tekoälyttömyys
- ei saman sohvan moninpelausta
Keskustelut (11 viestiä)
Rekisteröitynyt 21.12.2010
28.10.2015 klo 14.14
28.10.2015 klo 15.30 8
28.10.2015 klo 21.03 3
28.10.2015 klo 21.55 5
28.10.2015 klo 21.58 6
29.10.2015 klo 06.54 11
Nintendo ja Sony faneja vituttaa kun eivät pääse pelamaan tätä mahtavuutta.
Eipä oikeastaan
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
29.10.2015 klo 11.54 6
miksi käyttää vaan jotain pressikuvia? vaikuttaa arvostelut enemmän mainokselta kuin omakohtaiselta kokemukselta
Ihan aiheellista kritiikkiä. Hyvien ruutukuvien ottaminen ei etenkään tähän mennessä ole ollut triviaalia ja se on vaatinut erikoislaitteistoa, jota etenkään avustajilla ei ole ollut, joten totuimme käyttämään pressikuvia viimeistään edellisen sukupolven myötä. Uusimmissa konsoleissa screenshottailu on helpompaa, joten otetaan tämä jatkossa mahdollisuuksien mukaan huomioon.
29.10.2015 klo 11.55 3
Forerunner tarina oli miltei olematon Didactin kuoltua jossain helvetin halpis brändi sarjakuvassa, Covenant tarina hypetettiin Halo 4 spartan opsin lopussa, haudattiin Halo5 ensimmäisessä tehtävässä = varsinainen cliffhangerin veroinen jatko halo nelosesta tosiaan... Guardianeita ei ollut pelissä ollenkaan.
Koko Halo 5 toimi vain lämmikkeenä Halo kutosta varten. Guardianit ja Cortana oli pelin lopussa vain surkea cliffhangeri. Spartan Vs. Locke hunt hunty huntington tarina oli olematon. Yksi tappelukohtaus ja Locke oli tämän jälkeen: "chief, let me help you." Ja minä kun luulin että Locke olisi ollut ONI -toimiston alaisuudessa eikä Infinityn. Trailerit antoi minun ymmärtää selvästi, että Locken piti mennä tappamaan chief. Pelissä hänen piti vain tuoda chief takaisin, eikä hänellä ollut edes varsinaista "lupaa" tappaa chiefiä. Hänelle jopa annettiin tainnutuskiekko arestia varten.
Niinku, aivan maton alle heitettiin koko pelin potentiaali ja markkinoinnin luomat lupaukset. Harmittaa, kun pelissä tarinassa ei ollut mitään johdonmukaisuutta. Halo2 oli myös cliffhangeri, mutta siinä oli kokonainen täysi tarina. Moninpeli oli hieno parannus Halo nelosesta, mutta silti vain suunniteltu CODi penikat mielessä...
Rekisteröitynyt 30.01.2012
29.10.2015 klo 13.53 5
30.10.2015 klo 11.27 4
Moninpeli on aivan rautaa jo tässä vaiheessa myös.
Paras FPS peli nykylaitteilla ylivoimaisesti.
30.10.2015 klo 21.19 2
Toivoisi kyllä että edes Microsoft koneen valmistajana loisi jonkun "Classics" tyyppisen nimikkeen alla sarjan eri genrejen pelejä (Haloräiskettä, Forzakaahailua jne) jotka on suunniteltu maks neljän pelaajan sohvasessiot mielessä