Master Chief on sankareiden sankari, jota kunnioittavat niin ystävät kuin vihollisetkin, se minulle taottiin sydämeen ja takaraivoon viimeistään Halo 2:ssa. Halo 5: Guardiansin mainoskampanja on alusta alkaen pyrkinyt tätä sädekehää murtamaan - Master Chief on selvästi tehnyt jotain väärin, kun Lontoon keskustassakin jättijulisteen päälle oli (mainostoimiston toimesta) kirjoitettu “petturi”.


Sankarimyytin murtaminen jatkuu juonikuvioiden lisäksi myös itse pelin rakenteessa: Master Chief ei ole matkallaan yksin, vaan viimeiseen asti uskollisen Blue Teaminsa kanssa - maailman taakka ei siis ole pelkästään yksinäisen cowboyn harteilla. Samalla myös suuri osa pelistä pelataan spartalaisella nimeltä Locke, joka liikkuu Osiris-tiiminsä kanssa, joten mestaripomon merkitys pienenee entisestään. Pelkäsin Locken olevan pettymys, mutta vaikka miekkonen ei niin sympaattinen olekaan kuin tuttu viherkypärä, on hänestäkin uskottavaksi sankariksi. Hienoisena yksityiskohtana huomasin myös, että herra Haloon viitataan pelissä paljon useammin Johnina kuin puolijumala Master Chiefinä. Ihminen sieltä haarniskan alta löytyy, vaikka viritelty sellainen.

Spoilata en aio, joten kerrotaan pääseikat: Master Chief saa viestin, jonka alkuperän selvittäminen on hänelle tärkeämpää kuin suorien määräysten noudattaminen. Locken tiimi sitten taas lähtee Chiefin perään rintamakarkureita nappaamaan. Tarina on parhaimmillaan kuin scifileffan katsomista, toisinaan taas toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos soljuvaa poukkoilua, josta ei oikein saa otetta. Loppua kohden tunnelma vahvistuu, vaikka lopulta onkin selvää vain se, että Halo 6 on tulossa.




343 Industries vähän vielä harjoitteli nelos-Halon kanssa, mutta nyt tontti on otettu haltuun. Kunhan ei luumuilla avaruusrakennelmien tai -alusten suljetuissa tunneleissa, on kaikki kaunista, komeaa, tunnelmallista, ehtaa scifimaisemaa, joka tuntuu oikealta paikalta. Kerrassaan silmäkarkkia siis. Korvakarkkia tarjoillaan sitten vielä makeammalla kastikkeella, sillä tuttuja sävelkuvioita tapailevat taustamusiikit korostavat taisteluiden hektisyyttä ja tarinan herkkiä hetkiä juuri oikealla tavalla.

Ääninäyttelijät suoriutuvat osistaan myös komeasti, vaikka Steve Downes Master Chiefinä onkin hieman rutiinisuorituksen oloinen, eikä Nathan Fillion (Castle, Firefly) yhtenä Osiris-tiimin jäsenenä lakannut särkemästä illuusiotani kuin aivan loppupuolella, kun miehen naamaa ei oltu näytetty tarpeeksi pitkään aikaan. Fillionin Buck tuo silti lisäannoksen inhimillisyyttä kohtauksiin, joissa mietitään, että millä motiiveilla ja mitä tässä ollaan nyt tekemässä.


Pari kertaa vastaan tuli seiniin juuttuneita ajoneuvoja ja kerran onnistuin itsekin tippumaan polygonien välistä oikein kunnolla pelimaailman rajojen ulkopuolelle, enkä meinannut päästä takaisin. Muuten markkinoille on saatu varsin hiottu paketti, varsinkin kun vertaa monien kilpakumppaneiden viimeaikaisiin suorituksiin.



Haloja pelanneelle ohjaintoiminnot ovat kuin tutun hanskan pukeminen ja taistelun tiimellyksessä liikkeet tulevat selkäpiistä. Ramboilulla ei kuitenkaan pääse pitkälle, vaikka kuolema on entistä hankalampi kohdata. Kun henki lähtee, voi useimmiten odotella tiimiläisiä herättämään takaisin taistelukentälle. Elleivät mokomat hyvän sään aikana saavu, voi heitä komentaa, jolloin tekoälykääpiöt tulevat vaikka keskelle pahinta kaaosta - usein kuollakseen itse. Aina ei tämäkään auta, vaan jos apua odottava saa lisää tulta niskaansa, huonostihan siinä käy. Joillain vihollisilla on myös ikäviä kertalaakeja.


Tiimiläisten itsesuojeluvaistottomuutta voi hyödyntää myös taistelutaktiikkana. Joukkion kun komentaa isoimman mörön eteen tulilinjalle, voi itse kiertää sivulle tai taakse. Valitettavasti niin syvällistä tunnesidettä ei uskollisiin apureihin oikein pääse syntymään, etteikö heitä voisi tykinruuaksi lähettää. “Buck is down, let’s go back” ei kauan hetkauta, kun seuraava lause onkin taas Buckin heittämä letkautus.



Kun pelin pääosassa on neljän spartalaisen joukko (tai kaksi), on sanomattakin oletettavaa, että viitos-Haloa pääsee pelaamaan co-oppina. Valitettavasti tämä onnistuu vain verkon välityksellä, eli jaetun ruudun pelitiloja samalla sohvalla pelaten ei ole mukana. Tämä onkin aiheuttanut mutrusuita niin netin keskustelualueilla kuin meikäläisen jälkikasvussakin. Uskon (ja siihen ovat tekijätkin viitanneet), että Xbox Onesta otetaan jo niin paljon mehuja irti, ettei sama graafinen laatu jaetulla ruudulla vain toimisi.


Halo-sarjan pelit ovat yksiä niistä harvoista verkkomoninpeleistä, joissa en ole joka kierroksen jälkeen listan alimmaisena. Mukava oli huomata, että tämä trendi jatkui. Moninpelitilat on jaettu perinteisempiin areenatiloihin (mm. Team Slayer ja Capture the flag) ja taistelutohinan viimeisen päälle hiottu tasapaino on käsinkosketeltavissa. Tämä on toki ollut iso painopiste, sillä 343 haluaa Halon eSports-areenoille, ja haluaa sen sinne nyt. Uutuutena on isomman skaalan Warzone, jossa taistelukentälle heitetään soppaa sekoittamaan myös AI-vihulaisia. Vaikka välillä syntyi tuskastuttavia tilanteita, on Warzonen pieni lisämauste mielestäni oikein näppärä lisä. Forge Halo 5:een on tulossa myöhemmin.



Pelin loppupuolella 343 Industries vetelee oikeista naruista. Tarinan (tavallaan, ainakin osittain, noh, seuraavaa alustaen) kulminoituminen, mukana olevat henkilöt, sanotut sanat ja taustalla pauhaava musiikki vetävät kylmänväreitä kenen tahansa Halo-fanin selkäpiihin. Lopputekstien vieriessä fiilis on vastaava kuin silloin, kun on katsonut hyvän tv-sarjan kauden parilta istumalta putkeen, eikä malttaisi odottaa jatkon julkaisua.