Olisi kammottava virhe kutsua Lego-pelejä takuutavaraksi, mutta Traveller's Talesin tietty linjasto ei ole pettänyt, ei petä tälläkään kertaa ja tuskinpa pettää syksylläkään, kun Lego Batman julkaistaan. Kun kaksi pelaajaa - minkä tasoisia tahansa - tahtovat pelata samaa peliä, vastaus on Lego jotakin jotakin. Traveller's Talesin konsepti on omaperäinen, ja konepellin alle jos katsotaan, sitä on jälleen viritelty. Aihevalinnat ovat paha kyllä menemässä metsään. Alkuperäinen Lego Star Wars perustui Tähtien Sodan esiosiin, jotka ovat täynnä värikkäitä mestarimuumeja ja peltihepokatteja. Peli-idea oli pähkinänkuoressa se, että kahdelle pelaajalle annetaan komennettavaksi ryhmä eri asioita osaavia sankareita. Jo vanhoihin Tähtien Sotiin perustuvan Lego Star Wars II:n hahmovalikoima oli vaatimattomampi. Lego Indiana Jones ajautuu entistä kauemmas kuningasideasta. Jokainen tahtoo olla ruoskalla räiskivä Indiana Jones - mutta kuinka moni kakkospelaaja ilahtuu "omaan museoonsa eksyneen" Marcus Brodyn tai nimettömän inkkarisivuhenkilön roolista? Syksyllä pelisarjan kohderyhmä sen kuin supistuu, kun pidempiaikaiset aseveljet jättävät selvittämättä kumpi on Batman ja kumpi Robin.



Mykkään kermakakkukomediaan mieltyneet legopalikat näyttelevät uusiksi alkuperäisen Indiana Jones -trilogian. Pelin nimi on siis käytännössä anteeksipyyntö: Kristallikallon Valtakunnassa ei vierailla. Kunkin leffan kuusi tärkeintä (toiminta)kohtausta on venytetty leppoisiksi kentiksi, joissa tapellaan, hypellään, ratkotaan rutkasti ongelmia ja joskus käytetään ajoneuvoja ja lapsuudesta tuttuja elukoita, joilla on selässä satulanmentävä lävistys. Natsisymboleita ei nähdä. Sydämiä ei revitä rinnoista. Vaikka Indiana Jones yhä ampuu uhoavan miekkamiehen välinäytöksessä, näyttäytyy legojen murhaaminen ja paloittelu tervehenkisempänä toimintana kuin sytkärillä ja räjähteillä varustautuneen kakaran palikkaleikit. Oma kuolema ei totutusti tarkoita muuta kuin parin valuuttana toimivan kolikon tipahtamista taskusta. Onnistumisen tunteet eivät tule siitä, että "hitto kun me ollaan hyviä", vaan siitä, että "vähänkö meillä oli jänskä leikki, jee".

Elämyksiä on tarjolla ne tutut kaksi: tarinatila ja vapaa peli. Tarinatilaa tahkotaan, kun tahdotaan sujuva seikkailu täynnä mainiosti rytmitettyä puuhaa. Tarina itsessään, eli alkuperäismateriaalia parodioivat välinäytökset ovat sen verran kuivaa mekastamista ja mongerrusta Traveller's Talesin aiempaan tuotantoon nähden (jopa Bionicle Heroes oli hullunkurisempi), että vaistoan kirjoittajien vaihtuneen: lego-Jones mumisemassa jotain liitutaulua näyttäen ei hirveästi naurata, vaikka alkuperäisessä elokuvassakin olisi liitutaulu. Jonesia on varmasti vaikea parodioida. Useimmissa peliin kelpaavissa kohtauksissa on jo alkujaan elokuvahistoriaan mennyt vitsi tai silmänisku.



Tarinatilan jälkeen avautuva vapaa peli sopii tiimeille, joilla on aikaa, kärsivällisyyttä ja perhepizza. Jokaisen salaisen artefaktin löytäminen edellyttää jokaisen esineen murskaamista ja jokaisen kolon tutkimista. Käyttöönsä saa suuremman valikoiman hahmoja, mikä mahdollistaa pääsyn alueille, joita ei tarinatilassa voinut kuin ihmetellä. Löydetyt esineet ja ansaitut ja ostetut hahmot ilmestyvät näkyviin yliopistolle, joka on tämänkertainen keskusalue, jossa hengaillaan kenttien välissä.

Yliopisto ikään kuin kokoaa yhteen todisteet siitä, miksei peli nouse edeltäjien tasolle. Lego Indiana Jones tekee selväksi sen, että tunnettujenkin hahmojen on parasta olla äärimmäisen persoonallisia, jotta heistä olisi mitään iloa legoina. Niinkin mieleenpainuvat jannut kuin Sallah, Toht ja Kali Ma:n oma poika Mola Ram ovat palikoina pelkkiä palikoita. Henry Jonesh sheniorin shentään tunnishtaa Shean Connerykshi, vaikkei murahtelusta erota aksenttia.

Kuten aina, kumpaankin pelimuotoon voi liittyä ja niistä voi poistua aivan vapaasti, joten kaveri saa lähteä kotiinkin. Tietokone on kuivahko liittolainen, joka joskus harvoin eksyy matkasta ja jonka rooli vihollisrivien harventamisessa jää epämääräiseksi. Nettipeliä ei ole, toisin kuin edelliset kaksi peliä yhdistäneessä Lego Star Wars: The Complete Sagassa.



Monikäyttöisellä ruoskalla varustautunut Indiana on tosiaan sen luokan legenda, että muilla hahmoluokilla pelaaminen tuntuu ystävyydeltä. Naishahmot loikkivat korkealle. Vanhat ukkelit osaavat pelata muistipeliä hieroglyfejä löytäessään. Nuoret hahmot mahtuvat ahtaisiin paikkoihin. Ja siinä se tällä kertaa olikin. Joillakin hahmoilla saattaa olla työkalu käytössään, mutta työkaluja ja erilaisia aseita sapeleista sinkoihin voivat noukkia maasta muutkin: tämä on parannus, vaikka hahmojen tasapaksuus vesittääkin osan pelin, tai ainakin Vapaan pelin ideasta. Kukin hahmo osaa myös koota legoista rakennelmia tietyissä kohdissa, mikä on yhä oikein söpöä - oi. Legoukkelit ovat ihan oma fantasiarotunsa, joiden kulttuurissa kaikki on selkeää, jämäkkää ja muokattavissa. Melkein kaikki.

Jos ensimmäisen Lego Star Warsin hiostavat ajoneuvo-osiot unohdetaan, Lego Indiana Jones on sarjan vaikein peli. Yksikseen pelaavien ei kannata innostua, yksinpeli on edelleen helppo ja lyhyt parin illan juttu. Tämä niin sanottu vaikeus juontuu siitä, että koska suurin osa hahmoista ei ole erityisen mielenkiintoisia taistelijoita, painottaa peli aiempaa enemmän puzzleja, joista pieni osa tuntuu aiempaa epäselvemmiltä. Jones ja kätyrikokoelma ihan vain vetelevät vipuja ja kantavat esineitä paikasta toiseen. Joku asia saattaa kuitenkin olla hukassa, jolloin kaksinpeli saattaa jumiutua jopa minuuteiksi, mikä ei ole iso ongelma, mutta isompi kuitenkin kuin aiemmin. Olen mättänyt näitä seikkailuja sekä hyvien että surkuhupaisien pelaajien kanssa, ja jälkimmäisten kanssa sujuva eteneminen on ollut elämyksen elämyksellisin puoli. Se, miksi kutsun joitain kohtia vaikeiksi kaksinpelissä, vaikka yksinpeli onkin olevinaan helppo, johtuu kameramiehestä. Oleellista kohtaa on hankalampi bongata, kun kamera keskittyy kahden pelaajan sekoiluun vaihtelevalla menestyksellä.



Lego Indiana Jones periaatteessa rakentaa hyväksi havaitulle pohjalle entistä oivempaa elämystä, osa paloista nyt vain on hukkunut jonnekin. Legot heräävät jälleen kerran henkiin riemastuttavien yksityiskohtien ja terävän ja "uskottavan" grafiikan myötä – henkiin heränneisiin palikoihin ei vain ole istunut Indiana Jonesin sielu, ei vaikka John Williams kuinka huitoisi sinfoniaorkesterin edessä. Sellaiset yksityiskohdat kuin Indyn kyvyttömyys selvitä käärmeistä tai kaveria tietyissä olosuhteissa lyömällä ansaittu achievement nimeltä "that's for blasphemy" pistävät pakostakin hymyilemään, mutta juuri muuta lisenssistä ei irti saada. Kun leijonanosa kentistäkin perustuu vain tekijöiden mielikuvitukseen, voisi pelin nimi olla yhtä hyvin Lego Allan Quatermain: The Chamberlain Saga.

Narinasta huolimatta kyseessä on nimenomaan tuttua takuutavaraa. Tähtien Sotaa vierastaville tai sen legoversiot puhkikuluttaneille Lego Indiana Jones on puutteineenkin vallan mainio sosiaalinen tilaisuus.