Uskokaa tai älkää, mutta minä olen joskus pelannut hyviä lisenssipelejä. Muistelen esimerkiksi suurella lämmöllä muutaman vuoden takaista King Kongia, joka lyhyydestään huolimatta tarjosi elokuvamaista jännitystä, vauhtia sekä vaarallisia tilanteita. Hyviäkin lisenssipelejä on olemassa. Niinpä odotukseni Iron Mania kohtaan eivät olleet mitenkään täydellisen negatiivisia - etenkin kun kyseinen leffa on osoittautunut monille positiiviseksi yllätykseksi. Olisi pitänyt sittenkin pitää mielessään vanhan kansan sanonta: pessimisti ei pety!



Myönnettäköön, että leffoihin perustuvien pelien arvioimisessa olisi plussaa, jos olisi nähnyt kyseisen rainan. Elokuva on jäänyt minulta näkemättä, mutta voin vakuuttaa teille, rakkaat lukijat, että tätä sontaa se ei olisi kullaksi muuttanut. Olen aivan varma, että keksin elokuvaa näkemättäkin pelistä niin paljon huonoa sanottavaa, että pysyttelette siitä kaukana, olitte kuinka suuria Iron Man -faneja hyvänsä. Sanotaan nyt vaikka niin, että jos leffa on mielestäsi hyvä, peli ei sille kunniaa tee. Jos taas peli on mielestäsi hyvä, hanki paremmat lääkkeet.

Ironman on niin sanottu toimintapeli, jossa pelaaja astuu rautamies Tony Starkin saappaisiin. Sana 'toiminta' voidaan käsittää kuitenkin hyvin monella tavalla. Missään ei sanota, että toiminta takaisi jännitystä ja/tai huikeaa menoa ja meininkiä. Kyllä, pelissä keskitytään räiskimään vihollisia, joita on parhaimmillaan varsin paljon ja samaan aikaan. Ja joo, kyllähän se ilmatila on suurimman osan ajasta sakeana ohjuksista ynnä muista lyijymyrkytystä levittävistä partikkeleista. Näin perinteisen ja yksinkertaisen kaavan luulisi toimivan kuin junan vessan ikään, mutta yhtäläisyydet keskittyvät lähinnä siihen, että krapo läjähtää molemmissa raiteille. Ja pelin ollessa kyseessä, suoraan pelaajan silmille.



On jopa yllättävää, miten tylsä peli Iron Manista on saatu tehtyä. Toiminnan toistaminen jatkuu läpi koko pelin, eikä pelkkä ympäristön vaihtuminen todellakaan lisää jännitystä karvan vertaa. Yksinkertaistakin simppelimpi pelillinen sisältö koostuu yksinomaan siitä, että sekalaiset viholliskohteet on räiskittävä taivaan tuuliin. Taistelussa kuoleminenkaan ei haittaa, sillä rautapuku latautuu energian loputtua nopeasti uuteen kukoistukseensa. Harvassa ovat olleet ne action-pelit, joissa rehellisen oikeasti olen ollut nukahtaa kesken tehtävän.

Vaikka tehtävät ovat määlymäisen yksinkertaisia, se ei estä pelaajaa kokemasta jatkuvaa epävarmuuden tunnetta siitä, mitä kulloinkin pitäisi tehdä. Minikartta on onnettoman epäselvä, ja tehtäväkohteita osoitellaan minimaalisilla ja sekavilla nuolilla. Eipä sekavuudella toisaalta niin väliäkään ole, sillä useimmiten tuhoamalla Aivan Kaiken pääsee tehtävän läpi. Kenttien läpäisemisestä pelaaja palkitaan valuutalla, jonka voi sijoittaa rauta-asunsa kehittämiseen. Mitä paremmin tehtävät ratkaisee, sen enemmän massia kassaan kilahtaa. Sotkuisesta kenttäsuunnittelusta johtuen täydelliset suoritukset ovat harvinaista herkkua.



Umpihuonoja ensimmäisiä tehtäviä seurannut kaupunkilentely oli niin paljon alkua hienompi, että se sai minut huumattua toivomaan pelin paranemista samalla kehityskäyrällä myös jatkossa. Lapsen usko ei kuitenkaan tässäkään auttanut. Hienohko metropoli jätettiin pian taakse ja tilalle taiottiin tylsä ja ruma erämaa. Harvassa olivat ne hetket, jolloin pelin visuaalista toteutusta sai ihastella. Peli tuntuu tehdyn vaatimattomampien konsolien ehdoilla, mikä valitettavasti näkyy lopputuloksessa ikävän selvästi. Myös äänipuolella alitetaan aitaa, etenkin surkuhupaisien ääninäyttelijöiden osalta. Pelin välivideot muistuttavat muutenkin huonosti dubattua, kurjaa saippuasarjaa.

Rauhanomainen kukkaispersoonani löysi itsestään synkkiä ja väkivaltaisia puolia tämän pelin parissa. En muista, koska olisin tosissani suuttunut pelille näin paljon ihan vain siitä johtuen, että se on niin kurja, typerä ja toimimaton. Siinä vaiheessa kun neljännen kerran jäin jumiin kenttäbugin sisään yliherkistä kontrolleista johtuen, olin jo heittänyt toivon siitä, että peli missään vaiheessa tarjoaisi mitään positiivista kotiin kerrottavaa. Jos nyt jotakin hyvää oikein yritetään tiristää, niin suurikokoiset kentät ovat sentään melko... isoja. Pakko kuitenkin pysytellä niissä huonoissa puolissa, että varmasti saan ne kaikki mahtumaan samaan arvosteluun. Kenttien lataus kestää muuten tosi kauan! Lisäksi pyssyjen ylikuumeneminen on TODELLA ärsyttävää!! AARGH!!



Vaan eipä anneta tunteiden ottaa valtaa. Jos lähdetään analysoimaan, mikä pelissä oikein mättää, ja mikä siitä tekee niin tylsän ja kiinnostusta herättämättömän, löytyy syy muun muassa munattomuudesta. Viholliset kuolevat useimmiten varsin kaukana itsestä, jolloin niiden tuhoutumisesta näkee lähinnä pienen savupilven, eikä pahiksen piirteitäkään juuri erota. Toisekseen useimmat terroristikätyrit ovat perin persoonattomia tusinakoneita, joiden tuhoaminen ei todellakaan ole tyydyttävää. Pelissä voi halutessaan käydä pahisten rautaihollekin esittelemään melee-taitojaan, mutta näin syyllistyy lähinnä itsensä kiduttamiseen, kiitos jo aiemmin mainitsemieni kökköisten kontrollien.

Kuten olen jo antanut ymmärtää, Iron Man on kaikilta osin täysin kelvoton peli. Tämä on sikäli sääli, että monet muut Marvel-hahmot ovat saaneet vähintäänkin kohtuullisia lisenssipelejä osakseen. Surettaa myös se tosiasia, että aikoinaan suuresti kunnioittamani Sega julkaisee nykyään tällaista mutaa ihan tosissaan. Jos diggasit leffasta, en suosittele missään nimessä pilaamaan fiilistäsi tällaisen, pelin nimikkeellä julkaistavan ydinjätteen parissa.