Tässä se nyt sitten on, jopa yllättävän pian Ground Zeroes -esiosan jälkeen: jollakin laskutavalla viides ja melkoisen varmasti viimeinen Hideo Kojiman ohjauksessa tehty Metal Gear Solid. Harva peliuutisia seurannut on voinut välttyä siltä myllerrykseltä, joka pelin ja sen tekijöiden ympärillä on käynyt. Siinä missä vielä vuosi sitten Kojima oli Konamin toiminnan keskiössä, nyt hän on mitä ilmeisimmin lähdössä omille teilleen. Silent Hills on peruttu ja Konamin tulevaisuus vaikuttaa olevan, kuinkas muutenkaan, mobiilipeleissä ja pachi-slot-automaateissa:



Soppa olisi varmasti oman artikkelinsa arvoinen sinällään. MGS V:n kohdalla se on olennaista sikäli, että ilmeisesti juuri tämä yli 80 miljoonaa dollaria maksanut eepos sai Konamin miettimään strategiaansa konsolien AAA-pelien suhteen. Mobiilipelit tuovat rahaa pienemmällä panostuksella ja nopeammin. Kojima taas ei halunnut tehdä kompromisseja. Siksi tämän pelin kannessa ei lue mitään Hideo Kojimasta, Kojima Productionsista tai Fox Enginestä.


Mutta koska olemme nyt kuitenkin saaneet tämän odotetun tuotteen käsiimme, unohdetaan hetkeksi sen ympärillä pyörivä draama, ladataan nukutuspistoolin lipas, lyödään munat turpeeseen ja lähdetään katsomaan, mitä Kojiman alitajunnasta meille tarjoillaan. Itse pelin sisällä nimittäin ei käy hetkeksikään epäselväksi, kuka sen on tehnyt: jokaisen tehtävän alussa käydään läpi sen suunnitteluun osallistuneet.



Ground Zeroesin loppuratkaisun jälkeen kävi niin, että Snake (eli Big Boss) hävisi kartalta, muttei kuollut. Käsi tosin katkesi. Vietettyään vajaan vuosikymmenen koomassa hän lopulta virkoaa, muttei ehdi juuri huilaamaan tai parantelemaan itseään, sillä täysi runtu käynnistyy välittömästi. Tunnelmaltaan huikea alkujakso tuo mieleen John Woo -elokuvat ja muutenkin peli kiihtyy ”nollasta Kojimaan” muutamassa minuutissa.


Kun alkurytäkästä on selvitty, on aika katsastaa vahingot. Hyvään alkuun päässyt palkkasotureiden mikrovaltio tuhoutui Ground Zeroesissa, joten se on rakennettava uudelleen. Tätä varten Snaken kumppaneineen pitää ensin pelastaa tärkeimmät yhtiökumppaninsa ja ryhtyä sitten rekrytoimaan sotilaita yksityisarmeijaansa. Rahaakin pitäisi saada. Onneksi Afganistanissa on juuri käynnissä sopiva konflikti, jossa mukana on paljon osapuolia Neuvostoliiton armeijasta arabi-islamisteja kouluttavaan CIA:han. Sieltä lohkeaa mukavasti keikkaa ja välitöinä voi parhaita solttuja värvätä omaan sotaväkeen.



Aiemmista varsinaisen järjestysnumeron saaneista MGS:istä poiketen TPP on todellakin pohjimmiltaan avoimen maailman peli. Snake seikkailee isolla kartalla, josta voi poimia sekä juonta edistäviä päätehtäviä että pienempiä sivutehtäviä. Kaikista saa palkintona rahaa, varusteita tai apuvoimia. Tehtävien suorittamisjärjestyksen saa valita tiettyjen reunaehtojen puitteissa. Niiden välissä taas käydään Mother Basessa kehittämässä uusia aseita, laajentamassa toimintaa ja muuten vain ottamassa virkistäviä suihkuja, jos on rähjäännytty reissussa. Myös erilaisia resursseja metalleista yrtteihin voi keräillä kentällä liikuskellessaan.


Eikä tämä tietenkään olisi Metal Gear, jos homma ei olisi paikoitellen myös hyvin omituista. Pelehtiminen pahvilaatikoiden kanssa on totta kai ennallaan, mutta mukana on paljon muutakin. Ehdottomasti vinkein on Fulton Recovery System (jolla on jopa tosielämän vastine, joskaan se ei ole aivan yhtä monipuolinen). Sillä voi, kehitysasteesta riippuen, lähettää päämajaan kaikenlaista ihmisistä ja villieläimistä aina ajoneuvoihin asti. Myös uskollisen hevosensa voi, luonnollisesti, opettaa kakkimaan tielle niin, että vihollisen autot ajavat ojaan.



Ainakin ensimmäisten tuntien ajan The Phantom Pain onkin ehkä parasta, mitä Metal Gear -sarjassa on koettu. Se on hurjan kunnianhimoinen tuotanto, joka onnistuu modernisoimaan vanhaa konseptia ja säilyttämään samalla juuri sen oikean yhdistelmän vakavuutta ja hullunkurisuutta, jonka ansiosta itse näihin peleihin ihastuin. Pelattavuus on erinomainen. Mukana on X-Files-tason salaliittoa, tuntitolkulla kuunneltavia audionauhoja sekä viittauksia menneeseen ja tulevaan. Siinä missä MGS 4 oli aika pitkälti videoiden katselua, nyt toiminta on etusijalla. Maailma Snaken ympärillä toimii sen mukaan, miten hän siihen vaikuttaa.


Ongelmat alkavat nostaa päätään siinä vaiheessa, kun tehtäviä kertyy vyön alle enemmän. Pelattavaa on paljon, mutta vaihtelua hieman vähemmän. Päämajan kehittäminen ja vapaus on tuonut peliin mukanaan myös grindauksen, joka aiemmista tiukan juonivetoisista kertomuksista puuttui kokonaan. Moni tehtävä on pulautettu käytännössä samasta muotista, mikä on pääsuunnittelijan perfektionismin tuntien yllättävää. Collector’s Editionin mukana tullutta videomateriaalia tarkkaan katselleet ovatkin nähneet siinä lukuisia peruttuja tehtäviä. Kiefer Sutherland Snaken äänenä toimii juuri ja juuri, mutta David Hayteria tulee silti ikävä pelin edetessä.

Herää epäilys siitä, että pelin kehitys on jossakin vaiheessa pistetty poikki. Kunnianhimoinen tuotanto onkin ollut liian kunnianhimoinen julkaisijalleen, joten siihen jo kaadettu valtava rahamäärä on haluttu laittaa tuottamaan. Tästä voi syyttää sekä rahakirstun päällä istujaa että maestroa itseään, jolle tuskin on ollut ongelma käyttää peliin juuri niin paljon rahaa kuin saatavissa on. Kiistan lopputulos on kaikkien tiedossa.




Ei kannata kuitenkaan lukea yllä olevaa siten, etteikö MGS V olisi mainio peli. Se on nimittäin juuri sitä. Pelissä on todellista vapautta ja sitä voi pelata jopa erittäin pasifistisesti, tappamatta yhtään sivullista – tai sitten voi rymistellä menemään raskaimmalla löytämällään aseistuksella. Maisemat ovat hienoja ja grafiikka sulavaa (vaikkakin satunnaista pop-upia esiintyi ainakin Xbox Onella). Peli ottaa kaiken irti tapahtuma-ajankohdastaan, käyttää musiikkia hienosti ja osoittaa muutenkin juuri sellaista yksityiskohtiin paneutumista, jota näiltä peleiltä on totuttu odottamaan. Omintakeinen huumori koristelee kakun.

Jos Konami jatkaa valitsemallaan tiellä, se tuskin malttaa jättää tätä viimeiseksi Metal Gear -peliksi. En yllättyisi, vaikka ”sarjan seuraava osa” olisi jonkinlainen free2play-mobiilipeli tai uhkapeliautomaatti. Kojima ei Snaken seikkailuja kuitenkaan halua jatkaa, joten omasta näkökulmastani sarja elää tai kuolee hänen päätöstensä mukaan. Jos ja kun MGS V on viimeinen kaanonin mukainen peli, sitä ei tarvitse hävetä. Snaken tarina on nyt kerrottu komeasti ja kokonaan.