Päätoim.huom. Pelin arvostelukappaleen lähetti toimitukseen fani, joka olisi halunnut, että Hatredin arvostelee Peltonen. Valitettavasti Peltosen tietokone on veivattavaa mallia, joten arvosteluvastuu siirtyi Matiakselle.


Mitä mieltä pelistä ikinä onkaan, on ainakin selvää että Hatredin markkinointitiimi on osannut asiansa. Aikakautena, jolloin kulttuurin sosiaaliset rakenteet sekä oikeudet ovat olleet puhutuimpia aiheita mediassa, Destructive Creations räväyttää esittelemällä ihmisoikeuksien, altruismin ja hyväntahtoisuuden naamalle sylkevän Hatredin.



Peliä ympäröivän kohun ohittaneille kerrottakoon, että Hatred on isometrinen kahden tatin räiskintä, jossa pelaajan tehtävänä on aiheuttaa kaaosta ja uusi holokausti amerikkalaisessa lähiössä. Siviiliväestön lisäksi rautatähtäimiin löytää tiensä aimo annos poliiseja sekä kansalliskaartin mosureita. Pelin synkeää tunnelmaa vahvistaa Sin Cityä apinoiva visuaalinen tyyli, jossa saturaatio on vedetty nolliin tiettyjä yksityiskohtia, kuten verta, lukuunottamatta.


Hatredin lähtökohta yrittää olla synkempi kuin vakavasti masentuneen mielenmaisema maanantaiaamun kaatosateessa. Harmaaseen maailmaan kyllästynyt nahkatakkihevari on lukenut liikaa death metal -lyriikoita, ja päättänyt pistää kunnolla ranttaliksi puhtaan misantropian nimessä. Surkuhupaista ihmisvihamantraansa mörisevä antagonisti tuo mieleen lähinnä teini-iän pahimmat emoilut, enkä ollut missään vaiheessa varma, olivatko monologit satiiria vai tosissaan kirjoitettuja. Kun kellariin köytetty vanki on harjoitusmielessä teloitettu, sohvapöydällä odottavat aseet noukitaan mukaan ja ulko-ovi avataan viimeistä kertaa. Veri virratkoon pitkin Amerikan katuja, kunnes hevimiehen ärsytys naapureitaan kohtaan on laantunut. Patoumia ihmiskuntaa kohtaan setvitään seitsemän kentän verran, kunnes hevari voi vihdoin huokaista helpotuksesta. Lopputekstien rullatessa helpotus koittaa myös pelaajalle, joskin huokailu tapahtuu lähinnä tylsyydestä.


Hatredin tarina on pelin kohumyrskyä ajatellen naurettavan olematon. Kun peli päättää ottaa aiheekseen siviilien massamurhaamisen, olettaisi pelintekijöiden myös kommentoivan aihetta jollakin tapaa, edes väljästi. Päähahmosta tai hänen motiiveistaan ei kuitenkaan anneta tietoa suuntaan tai toiseen, eikä pelissä ole minkäänlaista juonta. Pelaajan toimeksi jääkin siirrellä päämäärättömästi kursoria ympäriinsä räpiköivien ihmisten suuntaan, jotta etenemiseen vaaditut kuolinluvut kasvavat tarpeeksi suuriksi. En odottanut syväluotaavia analyyseja syrjäytymisen riskeistä nykyisessä yhteiskuntarakenteessa, mutta edes South Park -tyylinen kritiikki ja naljailu olisi ollut suotavaa. Hevari motiiveineen on niin löysää kamaa, ettei miestä voi edes vihata; aika kuluu lähinnä katsellessa ruutua apaattisena, kun miekkonen heittää viidettä kertaa räväköitä lainejaan, kuten “olette kaikki ihmisjätettä” tai “joskus minusta tuntuu, että tapan heidät liian nopeasti”. Hoh hoijaa.


Keskiluokkaiseen lähiöön sijoittuva ensimmäinen kenttä on shokkiarvoiltaan suurin. Ennen lopullista puutumista pelin sisältöön - joka tapahtuu noin vartin jälkeen - lähiössä räiskiminen shokeeraa ja inhottaa odotettavalla tavalla. Räiminnän alettua ihmiset juoksentelevat karkuun apua huudellen, ja haavoittuneiden epätoivoiset anelut inhottavat juuri sopivasti. Passivoituminen kuitenkin koittaa nopeasti, eikä viidennentoista teloituksen kohdalla enää välitä ilmeettömän siviilin kohtalosta. Hoidetaan homma nyt vaan pois alta, jotta päästään seuraavaan alueeseen. Kampanjan aikana päästään näkemään pikkukaupunkeja, teollisuusalueita sekä tukikohtia, joista lähinnä ensinmainitut ovat nättiä katseltavaa, jälkimmäisten muistuttaessa itseään toistavia rakennuksia ja harmaita käytäviä.



Hevimies on paitsi yhtä uhmakas kuin murkkuikäinen, myös yhtä energinen. Ympäriinsä juoksentelua riittää, eikä nahkatakin likaantumistakaan pelätä kun hevari heittää kuperkeikkaa ristitulen alla. Muuten liikerepertuaari on varsin suppea; ryntäilyn ja kierimisen lisäksi hahmo voi hyppiä sekä esteiden yli että ikkunoista sisään, sekä mennä kyyryyn. Piilossa värjöttelyllä ei kuitenkaan pitkälle pötkitä, sillä lisähipareita tarjotaan ainoastaan teloittamalla porukkaa lähietäisyydeltä. Viimeisten kenttien vihollisrykelmiä lukuunottamatta hengenlähtöä ei kuitenkaan tarvitse juuri pelätä, lainvalvojien tekoäly kun on päätynyt budjettileikkausten alle. Avoimilla alueilla fiksusti selustaan kiertävät karhuryhmäläiset ovat avointa riistaa sisätiloissa, missä ryhmä erikoiskoulutettuja sinihaalareita marssii autuaan tietämättömänä pötkönä ovesta sisään, vaikka ovenkarmit olisivat työkaverien sisuskaluilla vuorattuja.


Olohuoneen nurkasta noukitulla Kalashnikovilla ei kokonaista maakuntaa laiteta maatumaan, joten nahkatakin alle hankitaan pikaisesti muutakin kättä pidempää. Murhasimulaattoriksi Hatredin mutkavalikoima on yllättävän pieni. Rynnäkkökiväärejä ja konepistooleja löytyy muutama kappale, haulikoiden ja pistoolien kohdalla pitää selvitä yhdellä vaihtoehdolla. Pelin erikoisaseiden, eli liekinheittimen ja singon, ammuksia jaetaan niin niukasti, ettei niitä kannata mukaan noukkia; hevarin kantokyky kun rajoittuu kolmeen aseeseen. Taistelu on silti yllättävän tylsää. Aseissa ei ole munaa, äänet ovat lussuja ja räiskiminen on maalitaulusta huolimatta ikävystyttävää. Ehkäpä Hatredin suurin kysymys ei olekaan, miten tällaisesta aiheesta saatiin tehtyä peli, vaan miten tällaisesta aiheesta saatiin tehtyä näin tylsämielinen peli.

Optimisti pyrkii aina näkemään asioiden hyvät puolet, vaikka Hatredin tapauksessa positiivisia tunteita saakin kaivella kuonan alta. Olemattoman tarinankerronnan, itseään toistavan räiskinnän ja tylsistyttävän provosoivan aiheen alla kuitenkin kytee myös jotakin hyvää. Hatredin ympäristöt ovat ehkä näyttävimmin tuhoutuvia, mitä olen Silent Stormin jälkeen nähnyt. Puuaidat katkeavat kahtia, ikkunat sirpaloituvat, autot räjähtävät ja seinät murenevat, kunhan tuhotalkoisiin riittää aikaa ja tulivoimaa. Täysin tuhoutuvat ympäristöt mahdollistavat kekseliäämpiä pelaamistapoja, kun etenemisreitit voi kinkkisessä tilanteessa keksiä itse. Etuovella kyttäävää kansalliskaartia ei tarvitsekaan kohdata kasvotusten, kun takaseinään voi räjäyttää miehenmentävän aukon, eikä vaikeasti lähestyttävään huoneeseen tarvitse tehdä rynnäkköä, kunhan vain ampuu seinään kranaatinkokoisen reiän. Tuhotöitä edesauttaa ympäriinsä sijoitetut kaasusäiliöt, joiden jäljiltä kauneinkin omakotitaloalue muistuttaa kaatopaikkaa.




Tylsistyminen ei ole Hatredissa alati vallitseva tunnelma, siitä pitää huolen turhautuminen teknisiin ongelmiin. Isometrisyys aiheuttaa jo itsessään ongelmia hahmon juoksennellessa pitkin seiniä, mutta hevari töksähtelee jatkuvasti myös ylitettäviin esteisiin, ovenkarmeihin ja raunioihin ilman syytä. Peli vaatii koneelta jo alustavasti runsaasti pyöritystehoa, mutta pidemmissä pelisessioissa Hatred pistää suorituskykyisemmänkin PC:n polvilleen. Kaatuiluakin tapahtui useampaan otteeseen, samoin pelin jumiutumista jo suoritettuun objektiiviin.

Hatred on kaikinpuolin mitäänsanomaton teos. Aiheeltaan kuvottava ja luotaantyöntävä räiskyttely ei onnistu säväyttämään harvalukuisilla mekaniikoillaan, eikä pelaaminen tarjoa pelaajalleen mitään. Olematon päähahmo - jonka surkuhupaisat dialogit vievät hevarilta viimeisetkin uskottavuuden rippeet - ei sisällä mitään samaistuttavaa pintaa, jolloin pelaamisesta voisi välittää. Sosiopaatin leikkiminen onnistuu paremmin Hotline Miamissa, audiovisuaalisuuden ihastelijoille taas löytyy Sin City. Jos turhautuminen nyky-yhteiskuntaan on lähellä sydäntä, katsele mielummin Rankka päivä. Pelin ainoaksi valttikortiksi nousee komeasti luodut, tuhoutuvat ympäristöt, mutta niitäkin ihastelisi mielummin pelissä, jonka pelaamisessa olisi minkäänlaista järkeä.