Nintendo on tunnettu Marioista ja Zeldoista ja erityisesti näiden hahmojen kierrättämisestä pelistä toiseen. Uusia sankareita nähdään valitettavan harvoin. Yrityksen omien pelisarjojen valikoimaa on onneksi lähdetty kirjaimellisesti värittämään Splatoonilla. Se on Nintendon kaavaan sopivan värikäs ja iloinen, mutta yllättäen siinä on ensisijaisesti panostettu osa-alueeseen, jossa Nintendo on ollut yleensä heikoilla: verkkomoninpeliin.


Ensimmäisellä pelikerralla pelaaja pistetään harjoittelemaan pelin jujua harjoituskentässä. Pelin värikuulasotimiseen perustuvaan perusideaan pääsee nopeasti sisään, mutta tämä on vasta alkua räiskintää ja tasohyppelyä sopivasti yhdistelevälle pelille. Pahimman alkushokin aiheutti pelin oletusasetuksena oleva liiketunnistustähtäys: käytännössä pelin tähtäintä liikutettiin kääntelemällä ohjainta. Tähtäys toimi niinkin ihan hyvin, mutta tattiohjaukseen tottuneelle oli helpotus päästä vaihtamaan ohjaustyyli vanhaan tuttuun.


Jo harjoittelusta käy ilmi pelin monta mielenkiintoista puolta. Vastustajat ammutaan maalipyssyllä ja useiden esteiden ohittaminen vaatii pintojen maalausta. Ihmismäinen pelihahmo on normaalisti melko kankea ja kykenee vain pieniin hyppyihin, mutta napin painalluksella olomuoto muuttuu mustekalamaiseksi, jolloin hahmo uppoaa omanväriseen maalipintaansa. Mustekalamuodossa hahmo pystyy etenemään huomaamattomasti ja nopeasti vaikka pystysuoraa seinämää pitkin ja samalla lataamaan maalipyssynsä. Maalaamattomalla maalla voi kivutta kävellä, mutta vastustajan maalin päällä tallustelu tekee kipeää ja voi lopulta viedä hengen.




Pelistä löytyy jo mainitun verkkopelin lisäksi toki yksinpeli, mikä Nintendon laitteilla pelaaville on varmasti erityisen tärkeä. Yksinpelikampanja on jaettu viiteen eri alueeseen, joissa jokaisessa on vähintään neljä eri pelikenttää. Niissä tulee raivata tiensä maalaamalla alueita ja vastustajia. Kentissä on miltei järjestäen erilainen este-teema, joka on näkyvänä osana kentän alusta loppuun. Esimerkiksi yhdessä kentässä teemana olivat näkymättömät pinnat, jotka sai maalaamalla näkyviin. Jossain kentissä näitä teemoja vain yhdistellään luoden monipuolisempia kenttiä. Ensimmäisten kenttien jälkeen mieleeni nousi hieman pettynyt fiilis, joka oli onneksi turha reaktio. Loppua kohden kenttien laatu parani selkeästi ja eteen tuli oikeastikin haastavia tilanteita.


Jokaisen alueen viimeisenä haasteena on pomokenttä. Pomot ovat kekseliäitä ja niiden kaataminen vaatii pientä pohdintaa pelkän silmittömän räiskinnän sijaan. Kun pomon kaadossa päästään alkuun, loppu tulee tosin vastaan hieman turhankin helposti. Ideat näissä pelaajaan nähden jättimäisissä vastustajissa ovat hyviä, mutta käytännön pelaaminen on tehty turhan kaavamaiseksi.




Verkossa räiskitään, tai oikeastaan maalataan, kahdeksan pelaajan voimin. Pelaajat jaetaan kahteen joukkueeseen, joiden koosta peli on tarkka. Kolmen minuutin erä starttaa käyntiin vasta kun peliserveri on täynnä. Tällä hetkellä pelaajien saanti kasaan ei ole ongelma, koska peli on vielä uusi. Nähtäväksi jää, kuinka serverit täyttyvät esimerkiksi puolen vuoden kuluttua. Verkkopeliaula on tehty muutenkin erikoiseksi, minkä vuoksi verkkopelistä pääsee irti vasta pelierän päättyessä – tai sammuttamalla pelin kokonaan. Jos verkkopeliaulassa odottelu käy pitkäksi, voi pelaaja kuluttaa aikaansa pelaamalla yksinkertaista ja retrohtavaa minipeliä Wii U:n näyttöohjaimen ruudulla.


Verkkomoninpelin pääpelimuoto on Turf War, jossa kolmen minuutin aikarajan aikana pelikentästä tulisi tehdä mahdollisimman oman joukkueen värinen. Vastustajan jo maalaaman pinnan voi maalata uudelleen ja tällä teemalla erät ovat erittäin vauhdikkaita ja hauskoja alusta loppuun. Pisteitä pelaajat saavat maalaamisesta, eivät vastustajan murjomisesta. Vastapuolen kaadosta on kuitenkin runsaasti hyötyä, koska heidän maalauspotentiaalinsa hupenee useiksi sekunneiksi.




Pelierän loppuessa pelin tuomarina toimiva kissaherra tulee tarkistamaan tilanteen ja kruunaa voittajan. Voittajatiimin jäsenille jaetaan extramäärä kokemuspisteitä, jotka lisätään maalaamisesta ansaittuihin pisteisiin. Myös rahapussi kasvaa suoritusten mukaan. Kokemuspisteillä pelaajan taso nousee, ja tasojen noustessa pelin kaupan tarjonta laajenee paremmilla varusteilla. Rahat kuluvat näiden varusteiden ostoon.


Pelierät ovat niin lyhyitä, ettei hetken jarruttelulle ole varaa. Toisaalta ne ovat sopivan mittaisia koukuttamaan pelaajan pelaamaan erän toisensa jälkeen. Parhaimmillaan uusi peli saattaa alkaa muutamissa sekunneissa, jos edeltävän erän pelaajat jatkavat ja uusia ei tarvitse hakea.

Normaalin pelimuodon lisäksi peliä voi pelata ranked-tilassa, jossa pelimuotona toimii Splat Zones. Pelimuodon idea on maalata kentän keskellä oleva merkattu alue oman väriseksi ja suojella sitä. Laskurissa oleva aika lähtee rullaamaan alaspäin, kun alue on maalattu ja alue rauhoitettu vastustajista. Joukkue, joka viiden minuutin erässä onnistuu pudottamaan laskurin lukeman nollaan tai vastustajaa pienempään lukemaan, voittaa. Ranked-muodossa voitoista palkitaan ruhtinaallisemmin ja tappioista ei jää käteen juuri mitään. Ranked-muodossa on myös omat taso-luokituksensa, joiden mukaan peli yhdistää samassa tasossa painivia maalitussaristeja samaan peliin.




Verkkopelin hienouden rajoittavin tekijä on moninpelikenttien sekä pelimuotojen vähyys. Erilaisia karttoja on vain kuusi ja pelimuotoja kaksi, mutta lisää on luvattu ilmaisten päivitysten muodossa ja lisää itseasiassa saatiinkin kartan verran testijakson aikana. Koska kenttiä on vähän, niin hulluimmalta pelissä tuntuu se, että kerrallaan käytössä on vain kaksi. Pelin käynnistyessä aivan ensimmäisenä ruutuun avautuu uutisstudio, jossa suurisilmäiset typykät kertovat, mitä kahta kenttää nyt pelataan. Normaali- ja ranked-muodoissa on aina omat kaksi kenttäänsä työn alla.

Pelierän päättyessä tai pelin alkuruutuun yksinpelistä palatessa, voivat alku-uutiset pompsahtaa ruutuun uudelleen sen merkiksi, että on aika vaihtaa sotatantereita. Sinänsä hassun hauska idea, mikä tosin rajoittaa verkkopelaamista todella ärsyttävästi. Kentät ovat hyviä ja niiden vähyys ei sinänsä ärsytä suunnattomasti, mutta tämän kahden kentän rajoituksen vuoksi samaa kenttää saatetaan sahata useita kertoja putkeen. Monia pelaajia harmittaa varmasti myös se, että kommunikointi pelikavereiden kanssa ääntä käyttäen ei ole mahdollista.


Pelielämystään voi laajentaa hankkimalla Splatoon-aiheisia amiiboja, joita on myynnissä tällä hetkellä kolme erilaista. Näitä pieniä leluja hyödyntämällä peliin on saatavilla roppakaupalla lisää haasteita, jotka läpäisemällä voi ansaita peliin erilaisia varusteita. Haasteet ovat muunnoksia yksinpelin kentistä, minkä vuoksi kentät tulee selvittää ensin varsinaisen yksinpelimuodon puolella. Mitään suuria muutoksia en aistinut. Selkein on kuitenkin se, että peli pakottaa läpäisemään tasot jotain tiettyä asetta käyttäen.



Pelatessani peliä aivan ensimmäistä kertaa, ajattelin että eihän tästä ole mihinkään. Lyhyet ja yleiskaavaltaan samanlaiset verkkopelierät toisensa jälkeen samoissa kartoissa nostivat esiin huolen siitä, että Nintendo ei tosiaan pysty taaskaan vakuuttamaan muilla, kuin Marioilla ja Zeldoilla. Kymmenien pelierien jälkeen usko peliin kasvoi ja lopulta voinkin sanoa pelin olevan pidemmän päälle oikein koukuttava. Lähes sama ajatuskaava päti yksinpeliin ja lopulta sekin onnistui vakuuttamaan allekirjoittaneen. Hyvä Nipa!


Wii U:n kapean tuntuisen pelitarjonnan keskellä Splatoon on suorastaan kirkas tähti. Vähänkin verkkopelistä kiinnostuneille peli on jotakuinkin pakko-ostos. Yksinpeliä kaipaaville peli on hyvä vaihtoehto, mutta muutaman tunnin kestonsa vuoksi se ei nouse tällä saralla pakollisten ostosten listalla kovin korkealle. Toivonkin suuresti, että peliin lisätään sisältöä runsaasti jälkikäteen - eikä vielä viimeistellympi jatko-osa kuulostaisi lainkaan vastenmieliseltä ratkaisulta.