V2.fi:ssäkin aikoinaan arvosteltu Xenoblade Chroniclesin Wii-versio ilmestyi jo lähes neljä vuotta sitten, mikä tuntuu käsittämättömän pitkältä ajalta. Vastahan minä arvoin sen ja silloin vielä tulossa olevan The Last Storyn välillä kumman ostaisi pelattavaksi. Molemmat kiinnostivat, mutta vain yhdelle oli aikaa. Pelaamisen jälkeen oli vähän sellainen olo, että valinta oli sittenkin väärä, mutta toisaalta, olipa nyt itselle uutta pelattavaa, kun Chroniclesin New 3DS -versio ilmestyi.




Hyvä näin, sillä Wii-version kolunneille ei ihan hirveästi motivaatiota 3DS-version palaamiseen ole annettu; isoimmat uudistukset taitavat olla StreetPass- ja Amiibo-tuki. Massiivinen roolipeliseikkailu ei ole myöskään optimaalisimmillaan pienellä ruudulla ja käsikonsolille tyypillisillä lyhyillä pelisessioilla. Grafiikat eivät hirveästi Wiille kalpene, mutta kun eroa on kuitenkin se melkein neljä vuotta, eivät ne myöskään hirveästi vakuuta. Erityisesti hahmojen elottomilta näyttävät kasvot pistävät silmään. Noin yleisesti Xenobladen laaja maailma on silti oikein vakuuttava ja eloisa paikka, ja 3D-efektikin toimii.

Heikoimmistakin grafiikoista voi päästä helposti yli, jos pelimekaniikat ja tarina ovat tarpeeksi kiinnostavia ja mukaansatempaavia. Näin ei kuitenkaan pelin alkupuolella ollut. Tarina alkaa hyvin hitaasti ja alkupuoli on täynnä pitkiä ohjeita, joita ei joko jaksa lukea tai sisäistää. Tämä kostautuu kun huomaa olevansa aika pihalla siitä, miten pelin lukuisat ominaisuudet toimivat. Esimerkiksi jos taistelut alkavat tuntua ylivoimaisilta, saattaa huomata ettei ole vielä lainkaan päivittänyt hahmojen taitoja. Hups.




Tässä vaiheessa lukija voi ihmetellä, miten kaiken tämän kritiikin kohteeksi joutunut peli on muka ansainnut neljä tähteä. Ansaittu ne kuitenkin on. Esimerkiksi siksi, että kun pikkuhiljaa oppii, miten peli toimii, taistelujärjestelmä on suorastaan erinomainen. Yksinkertaiseksi naamioitu järjestelmä on yllättävän syvällinen ja strateginen, ja iskujen ennakoinnit, oikeiden taitojen valinnat ja ryhmän kanssa ketjutetut iskut tekevät taisteluista kaikkea muuta kuin tylsää.

Hyvän taistelun lisäksi peli sisältää paljon muutakin tekemistä. Jokaisella alueella on esimerkiksi kerättäviä esineitä, ja kokoelmien täyttyessä niistä saa hyvin hyödyllisiä varusteita. Ihmisille ja olennoille jutellessa selviää näiden yhteyksiä toisiinsa, ja monissa kohdissa maailmaa pääsee muistelemaan kaverin kanssa menneitä, kunhan välit ovat tarpeeksi lämpimät.




Pisteet on ansaittu myös sillä, että kun jaksaa uhrata pelille ne ensimmäiset, ehkä tylsätkin tunnit ja jaksaa antaa pelille mahdollisuuden, niin tarinastakin kehkeytyy oikeastaan todella mainio. Kun hitaan alun jälkeen päästään kunnolla vauhtiin, alun tuskailut ja tylsistymiset ovat helposti sen arvoista.

Xenoblade Chronicles kertoo kansoista, jotka elävät jähmettyneen jättiläisen pinnalla. Kansantarujen mukaan tämä jättiläinen, Bionis, sekä toinen titaani, Mechonis, taistelivat aikoinaan tyhjässä maailmassa keskenään, kunnes onnistuivat kumpikin tappamaan toisensa. Molempien jättien pinnoille kehittyi elämää, toiseen biologista, toiseen mekaanista. Kuin perinteitä kunnioittaen nämäkin kansat alkoivat sotia keskenään, ja Mechonit, Mechoniksen asukkaat, yrittävät tuhota elämän Bioniksen päältä.


Invaasion ollessa pahimmillaan nuori mies, Shulk, huomaa osaavansa käyttää maagista Monadoa, ainoaa miekkaa, joka tehoaa Mechoneihin. Kun hyökkäysaalto on torjuttu, ryhmä sankareita lähtee kostamaan hyökkäyksen uhrien puolesta maailman, tai ainakin Bioniksen ruumiin ääriin. Matkalla taistellaan lukuisia vihollisia vastaan, seikkaillaan erilaisissa ympäristöissä, tutustutaan uusiin ihmisiin, saadaan niin uusia ikuisia ystäviä kuin vihollisiakin, ja kaikkea sitä mitä eeppinen roolipeli nyt pitääkään sisällään.



Ei Xenoblade Chronicles alunkaan jälkeen ihan täydellinen peli ole. Esimerkiksi automaattitallennukset ovat toisinaan ärsyttävän kaukana pomotaisteluista, ja vaikka itse tallentaisi suoraan pomon eteen, kuollessa latautuu automaattitallennus, ei tuo viimeinen tallenne. Peli myös kärsii roolipelien tyypillisestä sivutehtäväongelmasta: se on täynnä turhia “tapa X otusta” ja “kerää Y esinettä” -henkisiä tehtäviä, milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Sivutehtävät on onneksi helppo sivuuttaa.

Aina toisinaan joutuu harhailemaan löytääkseen oikean suunnan, sillä paikasta riippuen päätehtävän menosuuntaa ei aina näytetä. Lisäksi hahmot ovat ärsyttävän puheliaita taisteluiden aikana ja niiden jälkeen, ja kun miljoonannen kerran Reyn huutaa kuinka hyvä on että hän on paikalla, eikö vain, alkaa jo ehkä vähän kyllästyttää.


Nämä ovat kuitenkin pieniä ongelmia isossa pelissä. Hyvää pelattavaa riittää hitaasta alusta huolimatta, sillä pelkkään päätarinaan kuluu helposti 60-70 tuntia; lisäsisältöjen suorittaja joutuu varaamaan aikaa jopa joitain kymmeniä tunteja enemmän. Kun pelikokemus jatkaa loppua kohden vain paranemistaan, on peliä helppo suositella. Se, kannattaako teos hankkia Wiille vai New 3DS:lle, onkin sitten toinen juttu.