Uuden Mario Partyn saapuminen on perheessämme ollut ilouutinen aina Gamecubelta asti. Ihastuin aikanaan nelosversioon GameWorld-messuilla ja se piti hankkia itselle. Silloinen kihlattu eli nykyinen vaimo sukulaisineen hurahti partyilyyn niin paljon, että versiot 6 ja 7 hankittiin harmaatuontina heti kun niitä sai. Ja ne pelit pelattiin muuten niin läpi, ettei mitään avattavaa enää ollut.


Sen jälkeen taso on ottanut osumaa. Versio 8 oli tekniikaltaan oudon kökköinen, ja ysistä en saanut enää edes kokonaista tekstiä aikaiseksi. Vielä huonommin kävi Wii Party U:n kanssa: se oli kuin Mario Party ilman Mariota. Samassa sarjassa on julkaistu aiemmin mm. teokset Terminator ilman Schwarzeneggeriä ja Uusi Testamentti ilman Jeesusta, eli jotenkin tuntuu tutulta mutta eipä tässä mitään pointtia ole. Kivojen Nintendo-hahmojen poistaminen jätti jälkeensä pelkän elottoman (ja ruman) kuoren, jota jaksoin pelata tasan kaksi peliä.

En siis odottanut kymppijuhlilta juuri mitään. Yllätys oli kuitenkin positiivinen, sillä peli on paras Mario Party sitten GC-päivien.




Amiibo-hahmojen tuen lisäksi merkittävin uudistus on Bowser Party -pelitila. Lyhykäisyydessään kysymys on siitä, että yksi pelaajista nappaa Wii U:n Gamepadin ja pelaa sillä muita pelaajia vastaan. Idea on kekseliäs ja mahdollistaa jopa viiden henkilön samanaikaisen pelin – yksi padilla, neljä Wiimoteilla. Bowser ajaa yhdessä liikkuvia pelaajia takaa, ja jos se saa ne kiinni, seuraa Bowser-minipeli. Ja koska Bowser saa heittää huonot nopanheitot uusiksi, minipelejä pelataan käytännössä joka vuorolla.

Valitettavasti vain pelibalanssi ei oikein toimi. Jos Bowseria ohjaa vähänkin parempi pelaaja, loppuu ottelu hyvin nopeasti. Bowser-minipelit on tasapainotettu melko rankasti hirmuliskon eduksi, jolloin muiden pelaajien tehtäväksi jää lähinnä yrittää pysyä hengissä. Kun laitoimme perheen nelivuotiaan Bowseriksi, pääsimme melkein kentän loppuun. Melkein.




Muilta osin MP10 muistuttaa pelilogiikaltaan ysiosaa. Se toi mukanaan uudistuksen, josta en niin välittänyt: hahmot istuvat samassa kulkuvälineessä, jonka ohjaaja vaihtuu joka vuorolla. Minusta peli oli jotenkin jännittävämpää, kun jokainen hääräsi omalla puolellaan pelilautaa. On uudella järjestelyllä puolensakin, sillä nyt mukana on pelin puolivälissä minipomotaistelu ja lopussa varsinainen pomomatsi. Molemmat ovat ikään kuin pidennettyjä minipelejä, joissa pelaajat joutuvat tekemään myös yhteistyötä.

Pelilaudan puolella on hieman vähennetty MP9:ssä jo melkein ahdistavaksi käynyttä pelkän noppatuurin merkitystä. Toki edelleen on mahdollista osua viimeisellä suoralla ruutuun, joka muuttaa lopputuloksia merkittävästi, mutta edellisessä osassa se oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Sinällään tällaisessa pelissä pitääkin olla hieman tuuria mukana, jotta etenkään pienempi pelaajaväki ei turhaudu.


Minipelit eivät enää tule pakotetusti jokaisen kierroksen lopussa, vaan vasta kun kulkuneuvo osuu minipeliruutuun (joita on myös piilotettu osaan ruuduista). Tämä tuo toisaalta tervetullutta vaihtelua, toisaalta se joskus johtaa siihen, että pelejä saattaakin tulla todella vähän. Lohdutuksena kuitenkin noin 70 minipelin valikoima on varsin hyvä, eikä totaalisia tuuripelejä juuri ole mukana. Wiimoten järkevät käyttötarkoitukset alkavat olla jo melko hyvin selvillä tässä vaiheessa.



Ankean Wii Party U:n jälkeen pelkäsin jo, että koko Mario Party -sarja haudataan hiljaisuudessa. Ikävöin jo sen hyväntuulista meininkiä, iloisia värejä ja paikoin kekseliäitä pelilautoja. Ne ovat kaikki kymppiversiossa tallella ja kunnossa. Pelilliset uudistukset ovat tässä vaiheessa väistämättäkin viilausta mullistusten sijaan, mutta Bowser Partya lukuun ottamatta paketti pysyy kasassa. Myös pelipisteillä avattavaa tavaraa saisi olla enemmän, sillä nyt tarjotaan vain paria hahmoa ja melko tylsää valokuvamoodia, ei esimerkiksi uusia kenttiä tai minipelejä. Vastapainona on toki mahdollisuus Amiibo-hahmoilla leikkimiseen, mutta tämän testaaminen jäi väliin, koska muovinukkeja ei testikappaleen mukana tullut.


Joka tapauksessa pelin pelaaminen etenkin perheen kesken on hauskaa, sillä satunnaisuus tasapainottaa pelitaidon eroja melko sopivasti. Ja sehän tällaisen ruutulautapelin tapauksessa on tärkeintä. Kunpa kasuaalipelaaminen olisikin aina näin sujuvasti toteutettua.