From Softwaren Souls-pelit ovat jakaneet pelaajakansaa armottomuudellaan faneihin ja vihaajiin jo kolmen pelin ajan. Dark Souls 2:n kehityksen aikana kypsyi kuitenkin vielä neljäs peli, josta oli tuleva uutta IP:tä Sonyn silloin vasta kehitteillä olleelle PlayStation 4:lle. Nimi siis jälleen muuttui, mutta tahti on yhä sama: Bloodborne on täysiverinen Souls-peli uusilla twisteillä. Niinpä hankintavalinta on tämän pelin kohdalla helppo: Jos et ymmärrä, mitä nautintoa jatkuvasta kuolemisesta voi pelien parissa saada, ei tämäkään ole sinulle. Jos taas Souls-pelit ovat löytäneet sydämeesi, ei ole edes tarpeen jatkaa eteenpäin: kipitä kauppaan ja hanki peli, jos et ole niin vielä tehnyt.




Teemaltaan Bloodborne on goottikauhua, jossa on vaikutteita Dracula-vampyyritarinoista ja Lovecraftin mielipuolisista maailmoista. Pelaaja on yksi metsästäjistä, joiden tehtävänä on tappaa hirviöitä ja hirviöiksi muuttuneita ihmisiä painajaismaisen yön aikana. Selkeästi ensimmäistä kertaa yö ei ole tapahtunut, mutta hirveän tarkkaan ei tarinaa avata, vaan jää lopulta pelaajan tehtäväksi tulkita, mitä kaikki tarkoittaa.

Kolmannesta persoonasta kuvatussa, hidastempoisessa toimintaseikkailussa vastaantulevat hirviöt vaikuttavat ensialkuun miltei mahdottomilta: ne lyövät hirvittävän kovaa ja todennäköisyydet vaikuttavat olevan pelaajaa vastaan. Varsinkin alku on kuin jääkylmän altaan syvään päähän heittämistä: ensimmäisellä alueella harhailuun voi kulua tuntikausia, ja viimeistään ensimmäistä jättiläismäistä pomoa vastaan taistellessa otetaan luulot pois. Ja tämä kaikki siis ennen kuin pääsee edes nostamaan hahmonsa tasoja.


Vaikka Bloodborne on kieltämättä vaikea peli, se on kaukana mahdottomasta. Se vaatii enemmänkin kärsivällisyyttä ja pitkiä hermoja kuin ultrataidokasta ohjaimen käyttöä. Kunhan opettelee hirviöiden hyökkäyskuviot ja löytää niiden heikkoudet, kaatuu lopulta yrityksen ja erehdyksen kautta vihollinen kuin vihollinen. Jonkin ajan kuluttua meno alkaa tuntua jo lähes leppoisalta. Siinä vaiheessa yleensä tulee vastaan jotain paljon kammottavampaa, ja näin kierros alkaa alusta. Tuttua kamaa Souls-veteraaneille siis, eivätkä ne yhtäläisyydet siihen lopu.



Kokemuspisteiden ja valuutan virkaa toimittavat, hirviöitä tappamalla kerättävät sielut ovat edelleen pelissä, mutta nyt niitä kutsutaan blood echoiksi. Niiden rinnalla haalitaan insightia, jota kerätään paitsi voittamalla pomoja, myös erinäisillä esineillä. Insightin määrä taas vaikuttaa pelimaailman yksityiskohtiin ja joihinkin hahmon ominaisuuksiin, ja silläkin voi ostella varusteita.


Kuten aina ennenkin, suuri osa peliin liittyvästä infosta täytyy onkia esiin itse, sillä juuri mitään ei selitetä. Tämä yhteisöllinen “selvitetään yhdessä, miten asiat toimivat” -henki on osa pelien viehätystä. Souls-pelien kohdalla olen toisinaan itsekin taipunut kääntymään strategiaoppaiden puoleen, vaikka usein tuntemattomien alueiden kartoittaminen ja pomojen kukistaminen täysin omin avuin tuokin paljon paremman fiiliksen.

Sen lisäksi että infoa löytyy wikeistä ja foorumeilta, on pelissä jälleen myös sisäinen viestintäkanava. Rajoitettuja, valmiiden mallien mukaisia viestejä voi jättää pelimaailmaan muiden pelaajien luettaviksi, ja pelaajien kuolemista jääneet hautakivet vihjailevat lähestyvistä vaaroista. Jälleen muita pelaajia voi kutsua avuksi, kun meno yltyy liian brutaaliksi. Tällä kertaa avusta joutuu maksamaan insightia, joka ikävästi katoaa siitä riippumasta, löytyikö sitä kanssapelaajaa vai ei. PvP-osuuskin toki löytyy, ja tietyillä alueilla voi vastaansa saada hirviöiden lisäksi muita pelaajia.



Erojakin on. Varusteet noin yleensäkin ovat yksi suurimmista muutoksista aiempaan verrattuna. Niitä on selvästi vähemmän ja ne rajoittavat pelityylejä merkittävästi. Siinä missä aseita voi edelleen päivittää, panssareita ei edes ole, vaan suojautua voi vain erilaisilla vaatteilla, jotka eivät leveloidu. Niinpä esimerkiksi raskailla panssareilla ja kilvellä suojautunutta tankkia ei voi enää edes teoriassa pelata, koska sen mahdollistavia varusteita ei vain ole olemassa. Sen sijaan suositaan väistöjä, nopeaa reagointia ja aggressiivisuutta. Tämä korostuu sillä, että vihollisen osuessa voi menetettyä elinvoimaa saada vielä takaisin nopeilla vastaiskuilla. Tässäkin piilee Souls-tyylinen ansa: jos lähtee varomattomasti hutkimaan hitiksiään takaisin, voi kohta löytää itsensä veritahrana lattialta.

Tuliaseet ovat isossa roolissa, mutta mikään ammuskelupeli kyseessä ei ole. Ampumalla tekee huomattavasti vähemmän vahinkoa kuin lyömäaseilla, ja ammuksia on mukana aina hyvin rajoitetusti. Pyssyn tarkoituksena on enemmänkin keskeyttää vihollisten hyökkäyksiä ja saada ne horjahtamaan epätasapainoon siksi aikaa, että pääsee iskemään miekalla tehden massiivista vahinkoa.


Muutosta aiempaan on myös se, ettei kuolemasta enää rangaista samalla tavalla. Kun aiemmissa peleissä kuolema muutti pelaajan epäkuolleeksi ja nappasi myös osan terveyspalkista, on Bloodbornessa ainoa sanktio potentiaalisesti menetetyt echot. Pieni muutos, mutta sillä on iso vaikutus kuolemasta aiheutuviin turhautumisiin. Tämä ja muutama muu virtaviivaistaminen vihjaavat siitä, että pelille on tällä kertaa haviteltu aiempaa suurempaa yleisöä.



Täydellinen Bloodborne ei ole. Ainakin toistaiseksi se kärsii tuskallisen hitaista latausruuduista, ja pelissä, jossa niitä joutuu jatkuvien kuolemien vuoksi tuijottamaan vähän väliä, se on ongelma. Paikasta toiseen halutessaan joutuu aina kiertämään turvapaikan, Hunter’s Dreamin kautta, mikä hidastaa liikkumista huomattavasti – varsinkin näillä latausajoilla. Pientä nykimistä ja ruudunpäivityksen tippumista esiintyi myös, ja kun täysilläkin pyöriessään ruudunpäivitysnopeus on vain 30 kuvaa sekunnissa, tippumiset yleensä huomaa. Peli näyttää todella hyvältä, mutta paikoin grafiikat repeilevät ja otukset saattavat tehdä vahinkoa paksujen seinien läpi. Myös kamera oli erityisesti ahtaissa paikoissa hyvin ongelmallinen.

Vioistaan huolimatta Bloodborne on erinomainen peli, paras pitkään aikaan pelaamistani. Haastavuus on sen etu, ja arvoituksellinen maailma, joka ei ohjaa eikä opasta, on jälleen tervetullut lisä loputtomien kädestä pitelevien tutoriaalipelien maailmaan. Bloodborne myös onnistuu kauhussa ehkä jopa paremmin kuin aiemmin; maailma on täynnä kammottavuuksia. Jos Dark Soulseissa itseäni inhottivat heikot, mutta kammottavat mulkosilmäiset basiliskit, niin Bloodbornessa eldritch horrorit ja aivo-otukset tuottavat enemmän väristyksiä kuin hirvikärpäset iholla. Hrr.