Haze
Arvioitu: | Playstation 3 |
Genre: | Sotapelit, Toimintapelit |
Pelaajia: | 1- |
Ikärajoitus: | 18 |
Kehittäjä: | Free Radical |
Julkaisija: | Ubisoft |
Julkaisupäivä: | 23.05.2008 |
Pelin kotisivut |
Viisikko sumussa
Odotettujen messiaspelien virta jatkuu. Muutama viikko sitten Grand Theft Auto IV tuli, näki ja voitti (ja voittaa edelleen), ja sen vanavedessä saadaan PS3-pelaajien kovasti odottama räiskintä Haze. Toisin kuin GTA IV:n kanssa, Hazen ennakkohype on mennyt itseltäni enimmäkseen ohi - olen rekisteröinyt sen luokkaan "se makean näköinen PS3-peli" ja tiirustellut ruutukuvia sivusilmällä. Samalla tavoin olen sivuuttanut pelistä verkkoon valuneet ensiarvostelut, jotka ovat toisen käden tietojen mukaan heiluneet kovasti laidasta toiseen, painottuen kuitenkin pisteskaalan alapäähän. Näin pystyin suhtautumaan peliin ilman erityisempiä ennakko-odotuksia.
Pelin tarina alkaa vuodesta 2048, jossa Mantel-niminen yksityisarmeija on "vapauttamassa" jälleen jotakin tuntematonta pikkuvaltiota julman diktaattorin ikeestä. Pelaaja hyppää tuoreen kersantin Shane Carpenterin saappaisiin ja rynnistää mukaan demokratisointiin sen kummemmin asiaa kyseenalaistamatta. Taisteluparien ääliömäinen yee-haw-henkisyys ei jätä juuri epäilystä siitä, että tarina saa myöhemmin lisää käänteitä.
Hyväkin sotilas taistelee paremmin, kun on hyviä mömmöjä. Mantel on kehittänyt oman taisteluhuumeensa Nectarin, jolla aistit herkistyvät ja keho toimii nopeammin. Käytännössä tämä näkyy siten, että Nectaria nappaamalla viholliset erottuvat taustasta hohtavina ja luodit tekevät itseen vähemmän vahinkoa. Heti alusta asti pelaajaa rohkaistaankin tykittämään tätä ilolientä suoniin aina kun mahdollista.
Ei tarvitse olla kummoinen Sherlock arvatakseen, ettei Nectar ole pelkästään hyvä asia. Haze yrittääkin kovasti olla paitsi huikea peli, myös sosiaalinen kommentti ja mustaa huumoria. Onnistumisen kanssa on sitten vähän niin ja näin.
Huomioiden, että Hazen piti olla yksi niitä yksinoikeuspelejä, jotka näyttävät mihin PS3 pystyy, graafinen ulkoasu on kyllä pettymys. Hyvänä puolena ruudunpäivitys soljuu sulavasti ja piirtoetäisyydessä piisaa, mutta muuten on vaikea keksiä erityistä kehuttavaa. Verrattuna vaikka Unchartediin on Hazen viidakko erittäin hailakkaa ja kulmikasta, tekstuurit ovat rujoja, kentissä on vähän esineitä, fysiikkamalli on kevyt ja ties kuinka moni jo julkaistu Xbox 360 -pelikin pieksee olemattomat silmäkarkit mennen tullen. Äänipuolella aseiden jytinä on miehekästä, musiikit normaalia taisteluklassista ja vihollisten ääninäyttelijöiden lauseita taas aivan liian vähän. Samat noin kymmenen fraasia toistuvat uudestaan ja uudestaan pitkään senkin jälkeen, kun pelaaja ei enää halua niitä kuulla.
Vastaavasti siihen nähden, että Ubisoft on toisinaan toimittanut markkinoille jotain ei niin valmista, kuten Dark Messiah of Might and Magicin, on Hazen testaus jaksettu tehdä kiitettävästi. Läpipeluun aikana ei ilmennyt yhtään pelintappajaa, vain pari kertaa onnistuin putoamaan paikkaan jonne ei pitänyt. Pitkähkön 4 gigatavua haukkaavan kiintolevyasennuksen jälkeen peli ei käytännössä juuri keskeydy latausten takia kuin silloin, kun onnistuu kuolemaan. Silloin onkin luvassa kaksoisärsytys: vaikka saa kuulan päähänsä heti checkpointin jälkeen, ladataan tilanne kokonaan uudestaan, ja se kestää kymmenisen sekuntia. Lisäksi latausruutuun on viitsitty väsätä kuvia peräti kaksi (2) erilaista.
Jo ensimmäisen puolen tunnin aikana pelaaja törmää siihen, että kaikki kulkee täsmälleen käsikirjoituksen ja skriptauksen mukaan. Vaikka näen kiikaritähtäimellä pahikset, jotka lastaavat nektaria kopteriin, en voi tappaa niitä, koska luodit eivät tee mitään vahinkoa. Kun lastaus on valmis ja tilalle tulee normaaleita asemiehiä, ne tippuvat samalta etäisyydeltä muutamalla laukauksella. Samoin en voi keskustella mitään lentolaitteen kuolevan kapteenin kanssa, ennen kuin minun erikseen käsketään mennä hänen luokseen. Vaikka pelin mukaan olisi kovasti kiire milloin minnekin, tosiasiassa solttupoika saa vetelehtiä aivan haluamansa ajan kentässä ennen kuin asiat etenevät.
Typeräksi homma taas menee viimeistään siinä vaiheessa, kun pitää ajaa armeijan maastokulkineella diktaattorin joukkojen perässä. Ensinnäkin ottaisin paljon mieluummin ajokikseni vaikka ruostuneen FSO Polonezin kuin tämän käpyisen marine buggyn, joka hajoaa kun sen suuntaan hengittää ja käyttäytyy kuin vuonna 2048 olisivat voimassa aivan uudet fysiikan lait. Tärkeämpänä kuitenkin ajoneuvon rikkomisella ei ole mitään merkitystä, koska niitä ilmestyy uusia juuri niin monta kuin on tarpeen. Jos taas pelaajan joukkue kuolee, ryntää seuraavalta checkpointilta uutta porukkaa mukaan. Mieli tekisi kysyä, miten ukot on saatu vihollisen tulen keskelle, mutta varmaan ne on tuotu samalla materiasiirtimellä kuin se autokin. Kavereihin ei muutenkaan kannata kiintyä, sillä kun lataat pelin seuraavan kerran, niillä on eri nimet ja ulkomuodot. Hyödyllisimpiä inttikamut tosin ovat kuolleina, jolloin tulee vähiten ilmoituksia siitä, että joku pitäisi käydä taas herättämässä henkiin.
Ja kentäthän, ne ovat niitä putkia, vaikka laajuutta näennäisesti onkin. Jos harhautuu pois sieltä, minne peli haluaa sinun menevän, saa sinällään kekseliäästi uudeksi tehtäväkseen löytää takaisin joukkueensa luo. Aina välillä toiminta taukoaa, päähenkilö riisuu kypäränsä ja seurataan juonen kulkua. Toisinaan taas pitää etsiä The Vipu, joka on 90-prosenttisesti täsmälleen saman näköinen, riippumatta siitä mitä laitetta tai ovea se ohjaa.
Jos olisin pelannut peliä vain ensimmäiset kolmisen tuntia, olisivat pisteet olleet ehkä kymmenisen lopullista alempana. Hazen alku on niin puuduttavan stereotyyppinen tusina-Halo, että pahaa tekee. Jos peliä kuitenkin jaksaa tarpoa vähän pitempään, muuttuu alkuasetelma siten, että hetkellinen mielenkiinto päähenkilön kohtaloon syntyy. Valitettavasti peli kuitenkin hassii tämän mahdollisuutensa venyttämällä loppuaan niin, että krediittien pyöriessä pelaaja on onnellinen lähinnä siitä, että tarinalle saatiin edes jonkinlainen päätös, ei niinkään omasta saavutuksestaan.
Tämä on Hazen ongelma muutenkin. Se haluaa niin kovasti tulla otetuksi vakavasti, että pateettisuuden raja paukkuu kerran minuutissa. Metal Gear Solidien juoni on mahtipontinen, tunteisiin vetoava ja täynnä U-käännöksiä, mutta pysyy juuri ja juuri jos ei nyt uskottavana, niin ainakin hyväksyttävänä. Haze yrittää samanlaista kaksinkertaista mindfuckia, mutta tekee sen tavalla joka saa lähinnä huvittumaan pelaajan älyn aliarvioinnista. Kun koko muu peli on käytännössä lavasteita Suurelle Juonelle, se asettaa kirjoitustyölle vaatimuksia, joita Haze ei pysty täyttämään. Kirjoittajilla on selvästi ollut kuningasajatus siitä, mistä peli kertoo, mutta toteutus jää yläasteen koulunäytelmän tasolle.
Muutenkin pelin maailma on jotenkin niin kovin tylsä. Aivopestyt sotilaat on nähty jo Starship Troopersissa, ja kurkistus 40 vuoden päähän tulevaisuuteen jää siihen, että armeijalla on näppärä lentolaite ja autot ovat Toyota Hiluxeja; muuten toimitaan kuten nytkin. Tämä voi toki olla sinällään realistista, mutta samalla hyvin mielikuvituksetonta. Vuodessa 2048 seikkailun sijaan pelaaja tuntee koko ajan tekevänsä juuri sitä, mitä hän tekeekin: pelaa vuonna 2008 keskinkertaista konsoliräiskintää, josta tuskin muistaa mitään vuoden kuluttua.
Toisin kuin ulkomaisten lehtien pisteistä ja kirjoituksista voisi ymmärtää, Haze ei ole pelinä mikään täysi susi tyyliin Daikatana. Sen pelaa kerran läpi ilman itsetuhoajatuksia (paitsi vähän alussa ja lopussa). Vastaavasti se ei ole lähelläkään sitä jumalapeliä, jota jotkut PS3-omistajat odottivat. Kaiken ennakkokohunsa jälkeen se on pikemminkin hämmentävän yhdentekevä peli. Yksinpeli kestää kymmenisen tuntia, mikä lienee nykyään hyväksyttävä määrä pelattavaa. Sen jälkeen voi sitten kokeilla moninpeliä, jos huvittaa - minua ei huvittanut. Nappasin levyn asemasta, suljin sen promokuoreensa ja laitoin hyllyyn pölyttymään muiden alle 70 pisteen pelien seuraksi. Vaikea kuvitella, että samoja hemmoja oli tekemässä N64:n loistavaa GoldenEye-peliä.
Pelin tarina alkaa vuodesta 2048, jossa Mantel-niminen yksityisarmeija on "vapauttamassa" jälleen jotakin tuntematonta pikkuvaltiota julman diktaattorin ikeestä. Pelaaja hyppää tuoreen kersantin Shane Carpenterin saappaisiin ja rynnistää mukaan demokratisointiin sen kummemmin asiaa kyseenalaistamatta. Taisteluparien ääliömäinen yee-haw-henkisyys ei jätä juuri epäilystä siitä, että tarina saa myöhemmin lisää käänteitä.
Parempaa sotaa kemian avulla
Ei tarvitse olla kummoinen Sherlock arvatakseen, ettei Nectar ole pelkästään hyvä asia. Haze yrittääkin kovasti olla paitsi huikea peli, myös sosiaalinen kommentti ja mustaa huumoria. Onnistumisen kanssa on sitten vähän niin ja näin.
Tarjoilija, kentissäni on kulmia
Huomioiden, että Hazen piti olla yksi niitä yksinoikeuspelejä, jotka näyttävät mihin PS3 pystyy, graafinen ulkoasu on kyllä pettymys. Hyvänä puolena ruudunpäivitys soljuu sulavasti ja piirtoetäisyydessä piisaa, mutta muuten on vaikea keksiä erityistä kehuttavaa. Verrattuna vaikka Unchartediin on Hazen viidakko erittäin hailakkaa ja kulmikasta, tekstuurit ovat rujoja, kentissä on vähän esineitä, fysiikkamalli on kevyt ja ties kuinka moni jo julkaistu Xbox 360 -pelikin pieksee olemattomat silmäkarkit mennen tullen. Äänipuolella aseiden jytinä on miehekästä, musiikit normaalia taisteluklassista ja vihollisten ääninäyttelijöiden lauseita taas aivan liian vähän. Samat noin kymmenen fraasia toistuvat uudestaan ja uudestaan pitkään senkin jälkeen, kun pelaaja ei enää halua niitä kuulla.
Tiukasti ohjenuorassa
Jo ensimmäisen puolen tunnin aikana pelaaja törmää siihen, että kaikki kulkee täsmälleen käsikirjoituksen ja skriptauksen mukaan. Vaikka näen kiikaritähtäimellä pahikset, jotka lastaavat nektaria kopteriin, en voi tappaa niitä, koska luodit eivät tee mitään vahinkoa. Kun lastaus on valmis ja tilalle tulee normaaleita asemiehiä, ne tippuvat samalta etäisyydeltä muutamalla laukauksella. Samoin en voi keskustella mitään lentolaitteen kuolevan kapteenin kanssa, ennen kuin minun erikseen käsketään mennä hänen luokseen. Vaikka pelin mukaan olisi kovasti kiire milloin minnekin, tosiasiassa solttupoika saa vetelehtiä aivan haluamansa ajan kentässä ennen kuin asiat etenevät.
Typeräksi homma taas menee viimeistään siinä vaiheessa, kun pitää ajaa armeijan maastokulkineella diktaattorin joukkojen perässä. Ensinnäkin ottaisin paljon mieluummin ajokikseni vaikka ruostuneen FSO Polonezin kuin tämän käpyisen marine buggyn, joka hajoaa kun sen suuntaan hengittää ja käyttäytyy kuin vuonna 2048 olisivat voimassa aivan uudet fysiikan lait. Tärkeämpänä kuitenkin ajoneuvon rikkomisella ei ole mitään merkitystä, koska niitä ilmestyy uusia juuri niin monta kuin on tarpeen. Jos taas pelaajan joukkue kuolee, ryntää seuraavalta checkpointilta uutta porukkaa mukaan. Mieli tekisi kysyä, miten ukot on saatu vihollisen tulen keskelle, mutta varmaan ne on tuotu samalla materiasiirtimellä kuin se autokin. Kavereihin ei muutenkaan kannata kiintyä, sillä kun lataat pelin seuraavan kerran, niillä on eri nimet ja ulkomuodot. Hyödyllisimpiä inttikamut tosin ovat kuolleina, jolloin tulee vähiten ilmoituksia siitä, että joku pitäisi käydä taas herättämässä henkiin.
Paranee vanhetessaan, kunnes taas huononee
Jos olisin pelannut peliä vain ensimmäiset kolmisen tuntia, olisivat pisteet olleet ehkä kymmenisen lopullista alempana. Hazen alku on niin puuduttavan stereotyyppinen tusina-Halo, että pahaa tekee. Jos peliä kuitenkin jaksaa tarpoa vähän pitempään, muuttuu alkuasetelma siten, että hetkellinen mielenkiinto päähenkilön kohtaloon syntyy. Valitettavasti peli kuitenkin hassii tämän mahdollisuutensa venyttämällä loppuaan niin, että krediittien pyöriessä pelaaja on onnellinen lähinnä siitä, että tarinalle saatiin edes jonkinlainen päätös, ei niinkään omasta saavutuksestaan.
Tämä on Hazen ongelma muutenkin. Se haluaa niin kovasti tulla otetuksi vakavasti, että pateettisuuden raja paukkuu kerran minuutissa. Metal Gear Solidien juoni on mahtipontinen, tunteisiin vetoava ja täynnä U-käännöksiä, mutta pysyy juuri ja juuri jos ei nyt uskottavana, niin ainakin hyväksyttävänä. Haze yrittää samanlaista kaksinkertaista mindfuckia, mutta tekee sen tavalla joka saa lähinnä huvittumaan pelaajan älyn aliarvioinnista. Kun koko muu peli on käytännössä lavasteita Suurelle Juonelle, se asettaa kirjoitustyölle vaatimuksia, joita Haze ei pysty täyttämään. Kirjoittajilla on selvästi ollut kuningasajatus siitä, mistä peli kertoo, mutta toteutus jää yläasteen koulunäytelmän tasolle.
Messiaanista mitäänsanomattomuutta
Toisin kuin ulkomaisten lehtien pisteistä ja kirjoituksista voisi ymmärtää, Haze ei ole pelinä mikään täysi susi tyyliin Daikatana. Sen pelaa kerran läpi ilman itsetuhoajatuksia (paitsi vähän alussa ja lopussa). Vastaavasti se ei ole lähelläkään sitä jumalapeliä, jota jotkut PS3-omistajat odottivat. Kaiken ennakkokohunsa jälkeen se on pikemminkin hämmentävän yhdentekevä peli. Yksinpeli kestää kymmenisen tuntia, mikä lienee nykyään hyväksyttävä määrä pelattavaa. Sen jälkeen voi sitten kokeilla moninpeliä, jos huvittaa - minua ei huvittanut. Nappasin levyn asemasta, suljin sen promokuoreensa ja laitoin hyllyyn pölyttymään muiden alle 70 pisteen pelien seuraksi. Vaikea kuvitella, että samoja hemmoja oli tekemässä N64:n loistavaa GoldenEye-peliä.
Haze (Playstation 3)
Aku Ankkaa siteeratakseni: Uniikki unikorni olikin korni koni.
- Ei bugaile
- Yksinpeli kohtuullisen mittainen
- Yrittää valistaa pelaajaa
- Epäonnistuu pelaajan valistamisessa
- Ulkoasu aivan peruskauraa
- Jos odotit tätä, luvassa on pettymys
Keskustelut (16 viestiä)
23.05.2008 klo 10.08
Rekisteröitynyt 03.09.2007
23.05.2008 klo 10.50
Tämän suurin ennakkohype taisi johtua siitä, että se oli PS3 only. Jos olisi ollut multiplattari, niin hypen määrä olisi ollut nolla. Ja kukaan ei olisi pettynyt.
No, Free Radicalilta oli kyllä lupa odottaa jotain, kuten mielestäni arvostelun viimeinen lausekin kertoo. Taitaa kuitenkin olla porukan ensimmäinen huonompi peli. Tosin eivätpä TimeSplittersitkään mitään mestariteoksia tainneet olla, mutta ilmeisesti tätä parempia.
67 kuulostaa jo realistiselta verrattuna johonkin IGN:n 4.5:en. Tätä luokkaahan ne periaatteessa siedettävästi (ei kohtuuhyvin vaan siedettävästi) toteutetut pelit yleensä ovat.
Rekisteröitynyt 03.01.2008
23.05.2008 klo 11.01
10h hyväksyttävä FPS pelinkesto nykyisin? En tiedä onko se edelleenkään hyväksyttävä pituus, vaan lähinnä pakko, koska pidempia FPS pelejä ei tunnu tulevan. Toisaalta mitäpä niitä turhaan venyttääkkään, huono peli ei parane vaikka pituutta olisikin yli puolet enemmän.
Rekisteröitynyt 18.04.2007
23.05.2008 klo 11.59
Rekisteröitynyt 02.12.2007
23.05.2008 klo 13.09
Rekisteröitynyt 04.11.2007
23.05.2008 klo 13.35
23.05.2008 klo 22.09
Mikko Heinonen ei selvästikkään ole koskaan pelannut Daikatana...
Daikatana on minusta yksi kaikkien aikojen aliarvostetuimpia pelejä. Se on Quake2n moottorilla pyöriväksi peliksi nätti, Tarina on kohtuu mielenkiintoinen ja kaksois loppu jokseenkin yllättävä. Ja Daikatana on itseasiassa neljä eri peliä yhdessä paketissa ei yksi peli.
Daikanatassa aloitetaan näyttämällä kuinka tulevaisuus on hanurista ja annetaan syitä pelaajalle muuttaa tulevaisuutta. Se on ärsyttävä ensimmäisen kolmen tason kanssa, mutta sitten tasoa kohoaa huomattavasti ylemmäs. Saavuttaen huippunsa kun pääsee kolmanteen episodiin joka on ihan puhdasta kultaa verrattuna moneen muuhun räiskintään.
Ai niin, puhun bugi korjaustiedoston sisältävästä Daikatanasta. Siinä ei ole tallennus gemejä vaikka nekin saa valittua käyttöön halutessaan ja muutenkaan siinä ei ole pahemmin ärsyttäviä bugeja. Kumppanit joiden kanssa siinä kuljetaan toimivat melkein samalla tavalla kuin HL2n vastaavat NPC hahmot.
Kaikki aina haukkuu Daikatanaa, mutta harva on todella pelannut sitä tuosta kriitikoiden joukosta. Jos Daikatana olisi julkaistu vuoden verran aikaisemmin tai kaksi se olisi legenda positiivisessa mielessä.
Mutta myöhästelyt sen projektin kanssa olivat kyllä ikävä asia.
Ja miten tämä liittyy Hazeen? Se liittyy siten, että luettuani aika monta ulkolaista ja suomalaista pientä arvostelun pätkää Hazesta se on kuulema huonompi kuin Daikatana. Tosin en väitä sitä tässä koska en ole pelannut vielä Hazea. Mutta Daikatanaan sitä on turha verrata.
Call of Duty 3n oli huonompi kuin Daikatana ja se on rima jota on jo vaikea alittaa.
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
24.05.2008 klo 09.06
Voi olla, että Daikatanastakin joku nauttii, kuten varmaan Hazestakin, mutta se vaatii oman luonteenlaatunsa. Sellaisen, jota useimmilla peliasiakkailla ei ole.
Rekisteröitynyt 17.03.2008
24.05.2008 klo 12.27
25.05.2008 klo 11.25
Opetelkaa suomea!
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
25.05.2008 klo 12.44
"Pateettisuuden raja"... huomioikaa että pateettinen ei tarkoita säälittävää suomenkielellä vaan suur-eleistä ja mahtipontista.
Opetelkaa suomea!
Ko. merkityksessä sanaa kyllä käytinkin. Suomea tuli yliopistoarvosanan verran luettua.
Rekisteröitynyt 13.08.2007
25.05.2008 klo 13.34
29.05.2008 klo 14.39
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
29.05.2008 klo 15.53
Haista nyt jo pitkä p! :D Haze on oikeesti onnistunut ja hyvällä graffalla toteutettu peli. Ok Demo-osuus pelistä (se viidakko jonka jaksoit pelata läpi) ei ole se hienoin eikä laajin!
Mahdoitko lukea arvostelua?
Rekisteröitynyt 28.07.2009
01.11.2009 klo 15.00
Hazessa kusee jokseenkin kaikki mikä keskiverrossa Halo kopiossa voi vain kusta.
12.07.2015 klo 11.46