Odotettujen messiaspelien virta jatkuu. Muutama viikko sitten Grand Theft Auto IV tuli, näki ja voitti (ja voittaa edelleen), ja sen vanavedessä saadaan PS3-pelaajien kovasti odottama räiskintä Haze. Toisin kuin GTA IV:n kanssa, Hazen ennakkohype on mennyt itseltäni enimmäkseen ohi - olen rekisteröinyt sen luokkaan "se makean näköinen PS3-peli" ja tiirustellut ruutukuvia sivusilmällä. Samalla tavoin olen sivuuttanut pelistä verkkoon valuneet ensiarvostelut, jotka ovat toisen käden tietojen mukaan heiluneet kovasti laidasta toiseen, painottuen kuitenkin pisteskaalan alapäähän. Näin pystyin suhtautumaan peliin ilman erityisempiä ennakko-odotuksia.

Pelin tarina alkaa vuodesta 2048, jossa Mantel-niminen yksityisarmeija on "vapauttamassa" jälleen jotakin tuntematonta pikkuvaltiota julman diktaattorin ikeestä. Pelaaja hyppää tuoreen kersantin Shane Carpenterin saappaisiin ja rynnistää mukaan demokratisointiin sen kummemmin asiaa kyseenalaistamatta. Taisteluparien ääliömäinen yee-haw-henkisyys ei jätä juuri epäilystä siitä, että tarina saa myöhemmin lisää käänteitä.



Hyväkin sotilas taistelee paremmin, kun on hyviä mömmöjä. Mantel on kehittänyt oman taisteluhuumeensa Nectarin, jolla aistit herkistyvät ja keho toimii nopeammin. Käytännössä tämä näkyy siten, että Nectaria nappaamalla viholliset erottuvat taustasta hohtavina ja luodit tekevät itseen vähemmän vahinkoa. Heti alusta asti pelaajaa rohkaistaankin tykittämään tätä ilolientä suoniin aina kun mahdollista.

Ei tarvitse olla kummoinen Sherlock arvatakseen, ettei Nectar ole pelkästään hyvä asia. Haze yrittääkin kovasti olla paitsi huikea peli, myös sosiaalinen kommentti ja mustaa huumoria. Onnistumisen kanssa on sitten vähän niin ja näin.



Huomioiden, että Hazen piti olla yksi niitä yksinoikeuspelejä, jotka näyttävät mihin PS3 pystyy, graafinen ulkoasu on kyllä pettymys. Hyvänä puolena ruudunpäivitys soljuu sulavasti ja piirtoetäisyydessä piisaa, mutta muuten on vaikea keksiä erityistä kehuttavaa. Verrattuna vaikka Unchartediin on Hazen viidakko erittäin hailakkaa ja kulmikasta, tekstuurit ovat rujoja, kentissä on vähän esineitä, fysiikkamalli on kevyt ja ties kuinka moni jo julkaistu Xbox 360 -pelikin pieksee olemattomat silmäkarkit mennen tullen. Äänipuolella aseiden jytinä on miehekästä, musiikit normaalia taisteluklassista ja vihollisten ääninäyttelijöiden lauseita taas aivan liian vähän. Samat noin kymmenen fraasia toistuvat uudestaan ja uudestaan pitkään senkin jälkeen, kun pelaaja ei enää halua niitä kuulla.

Vastaavasti siihen nähden, että Ubisoft on toisinaan toimittanut markkinoille jotain ei niin valmista, kuten Dark Messiah of Might and Magicin, on Hazen testaus jaksettu tehdä kiitettävästi. Läpipeluun aikana ei ilmennyt yhtään pelintappajaa, vain pari kertaa onnistuin putoamaan paikkaan jonne ei pitänyt. Pitkähkön 4 gigatavua haukkaavan kiintolevyasennuksen jälkeen peli ei käytännössä juuri keskeydy latausten takia kuin silloin, kun onnistuu kuolemaan. Silloin onkin luvassa kaksoisärsytys: vaikka saa kuulan päähänsä heti checkpointin jälkeen, ladataan tilanne kokonaan uudestaan, ja se kestää kymmenisen sekuntia. Lisäksi latausruutuun on viitsitty väsätä kuvia peräti kaksi (2) erilaista.



Jo ensimmäisen puolen tunnin aikana pelaaja törmää siihen, että kaikki kulkee täsmälleen käsikirjoituksen ja skriptauksen mukaan. Vaikka näen kiikaritähtäimellä pahikset, jotka lastaavat nektaria kopteriin, en voi tappaa niitä, koska luodit eivät tee mitään vahinkoa. Kun lastaus on valmis ja tilalle tulee normaaleita asemiehiä, ne tippuvat samalta etäisyydeltä muutamalla laukauksella. Samoin en voi keskustella mitään lentolaitteen kuolevan kapteenin kanssa, ennen kuin minun erikseen käsketään mennä hänen luokseen. Vaikka pelin mukaan olisi kovasti kiire milloin minnekin, tosiasiassa solttupoika saa vetelehtiä aivan haluamansa ajan kentässä ennen kuin asiat etenevät.

Typeräksi homma taas menee viimeistään siinä vaiheessa, kun pitää ajaa armeijan maastokulkineella diktaattorin joukkojen perässä. Ensinnäkin ottaisin paljon mieluummin ajokikseni vaikka ruostuneen FSO Polonezin kuin tämän käpyisen marine buggyn, joka hajoaa kun sen suuntaan hengittää ja käyttäytyy kuin vuonna 2048 olisivat voimassa aivan uudet fysiikan lait. Tärkeämpänä kuitenkin ajoneuvon rikkomisella ei ole mitään merkitystä, koska niitä ilmestyy uusia juuri niin monta kuin on tarpeen. Jos taas pelaajan joukkue kuolee, ryntää seuraavalta checkpointilta uutta porukkaa mukaan. Mieli tekisi kysyä, miten ukot on saatu vihollisen tulen keskelle, mutta varmaan ne on tuotu samalla materiasiirtimellä kuin se autokin. Kavereihin ei muutenkaan kannata kiintyä, sillä kun lataat pelin seuraavan kerran, niillä on eri nimet ja ulkomuodot. Hyödyllisimpiä inttikamut tosin ovat kuolleina, jolloin tulee vähiten ilmoituksia siitä, että joku pitäisi käydä taas herättämässä henkiin.

Ja kentäthän, ne ovat niitä putkia, vaikka laajuutta näennäisesti onkin. Jos harhautuu pois sieltä, minne peli haluaa sinun menevän, saa sinällään kekseliäästi uudeksi tehtäväkseen löytää takaisin joukkueensa luo. Aina välillä toiminta taukoaa, päähenkilö riisuu kypäränsä ja seurataan juonen kulkua. Toisinaan taas pitää etsiä The Vipu, joka on 90-prosenttisesti täsmälleen saman näköinen, riippumatta siitä mitä laitetta tai ovea se ohjaa.



Jos olisin pelannut peliä vain ensimmäiset kolmisen tuntia, olisivat pisteet olleet ehkä kymmenisen lopullista alempana. Hazen alku on niin puuduttavan stereotyyppinen tusina-Halo, että pahaa tekee. Jos peliä kuitenkin jaksaa tarpoa vähän pitempään, muuttuu alkuasetelma siten, että hetkellinen mielenkiinto päähenkilön kohtaloon syntyy. Valitettavasti peli kuitenkin hassii tämän mahdollisuutensa venyttämällä loppuaan niin, että krediittien pyöriessä pelaaja on onnellinen lähinnä siitä, että tarinalle saatiin edes jonkinlainen päätös, ei niinkään omasta saavutuksestaan.

Tämä on Hazen ongelma muutenkin. Se haluaa niin kovasti tulla otetuksi vakavasti, että pateettisuuden raja paukkuu kerran minuutissa. Metal Gear Solidien juoni on mahtipontinen, tunteisiin vetoava ja täynnä U-käännöksiä, mutta pysyy juuri ja juuri jos ei nyt uskottavana, niin ainakin hyväksyttävänä. Haze yrittää samanlaista kaksinkertaista mindfuckia, mutta tekee sen tavalla joka saa lähinnä huvittumaan pelaajan älyn aliarvioinnista. Kun koko muu peli on käytännössä lavasteita Suurelle Juonelle, se asettaa kirjoitustyölle vaatimuksia, joita Haze ei pysty täyttämään. Kirjoittajilla on selvästi ollut kuningasajatus siitä, mistä peli kertoo, mutta toteutus jää yläasteen koulunäytelmän tasolle.

Muutenkin pelin maailma on jotenkin niin kovin tylsä. Aivopestyt sotilaat on nähty jo Starship Troopersissa, ja kurkistus 40 vuoden päähän tulevaisuuteen jää siihen, että armeijalla on näppärä lentolaite ja autot ovat Toyota Hiluxeja; muuten toimitaan kuten nytkin. Tämä voi toki olla sinällään realistista, mutta samalla hyvin mielikuvituksetonta. Vuodessa 2048 seikkailun sijaan pelaaja tuntee koko ajan tekevänsä juuri sitä, mitä hän tekeekin: pelaa vuonna 2008 keskinkertaista konsoliräiskintää, josta tuskin muistaa mitään vuoden kuluttua.



Toisin kuin ulkomaisten lehtien pisteistä ja kirjoituksista voisi ymmärtää, Haze ei ole pelinä mikään täysi susi tyyliin Daikatana. Sen pelaa kerran läpi ilman itsetuhoajatuksia (paitsi vähän alussa ja lopussa). Vastaavasti se ei ole lähelläkään sitä jumalapeliä, jota jotkut PS3-omistajat odottivat. Kaiken ennakkokohunsa jälkeen se on pikemminkin hämmentävän yhdentekevä peli. Yksinpeli kestää kymmenisen tuntia, mikä lienee nykyään hyväksyttävä määrä pelattavaa. Sen jälkeen voi sitten kokeilla moninpeliä, jos huvittaa - minua ei huvittanut. Nappasin levyn asemasta, suljin sen promokuoreensa ja laitoin hyllyyn pölyttymään muiden alle 70 pisteen pelien seuraksi. Vaikea kuvitella, että samoja hemmoja oli tekemässä N64:n loistavaa GoldenEye-peliä.