On miltei tasan kaksi vuotta siitä, kun arvostelin uuden SimCityn. Olin pettynyt peliin, koska se ei tehnyt juuri mitään siitä, mitä se lupasi: ei simuloinut yksittäisiä ihmisiä eikä palauttanut peliä ensimmäisen osan rentouttavaan rakenteluun. Sen sijaan se tarjoili rampauttavaa DRM:ää ja teitä pitkin kulkevia sähkö- ja kakkamöykkyjä, jotka söivät sen vähäisen ilon, jota peli muuten tarjosi.


Käynnistäessäni Cities: Skylinesin ensimmäistä kertaa hieraisin silmiäni: tuliko nyt kuitenkin startattua se SimCity? Ensimmäisen kaupunkinsa aloittava saa nimittäin eteensä näkymän, joka on hämmentävän samanlainen kuin EA:n pelissä. Tämä itse asiassa kuvaa peliä yleisemminkin: Colossal Order on ottanut SimCityn ja korjannut sen pahimmat ongelmat, heittäen sekaan annoksen osaamistaan liikennesimulaatioiden saralta. Lähestymistapa ei ole sinällään järin kunnianhimoinen, mutta alle kolmenkympin pelissä se riittää yllättävän pitkälle – jopa viikoiksi Steamin listakärkeen.



Toisin kuin useimmat kaupunkipelit, C:S ei sisällä mitään sen kummempia skenaarioita. Pelaaja saa valita maapläntin, jolta kaupunkinsa aloittaa, ja sen jälkeen tavoitteena on vain saada väkimäärä kasvamaan. Tämä edellyttää luonnollisesti, että kaupunki pystyy tarjoamaan ihmisille riittävästi syitä muuttaa paikalle, siis edullisia asuntoja, töitä ja palveluita. Niiden järjestämisessä onkin kyllä puuhaa kerrakseen.


Pelissä ei ole nykytyylistä kädestä taluttavaa tutoriaalia, vaan asioista muistutellaan sitä mukaa kun ne tulevat ajankohtaisiksi. Vanhakantaisemmalle pelaajalle tämä on tervetullutta, mutta aivan nollasta aloittava saattaisi kaivata hieman enemmän selitystä siitä, miten asiat vaikuttavat toisiinsa. Vaikka alkuun pääsee käytännössä vain lätkimällä erilaisia asuinalueita vierekkäin, on tämä myös varmin tapa tuomita kaupunkinsa tuhoon (palaan tähän myöhemmin).

Näin muuten kyseessä on siis se aivan perinteinen kolmijakoinen kaupunkisimu. Tarkoitus on saada sekä asuinalueet että kauppa ja teollisuus kukoistamaan tarjoamalla niille jokaiselle tarvittavia palveluita. Näihin tarvitaan rahaa, jota saadaan verotuloista ja tarvittaessa myös lainalla. Pelaajan tehtävänä on hääriä epäsuorana vaikuttajana: luoda menestyksen edellytyksiä ja siivota jälkiä, jos firmat kaatuvat ja tilat jäävät tyhjilleen.




Hyvin nopeasti käy selväksi, että EA lasketteli luikuria kertoessaan SimCityn tarvitsevan palvelinpään laskentaa kaupungin mallintamiseksi. Cities: Skylines jopa tekee oikeasti sen, mitä Glassbox-pelimoottori teki vain puoliksi – eli mallintaa yksittäisiä kaupunkilaisia, jotka asuvat tietyssä paikassa, käyvät töissä ja jopa twiittailevat –, eikä se siltikään saa kohtuullisen tehokasta pelikonetta mitenkään polvilleen.

Juuri elävyys ja sympaattisuus ovat Skylinesin parhaita puolia. Nätti pikkugrafiikka houkuttelee zoomaamaan lähelle ja ihastelemaan, kuinka autot viilettävät katuja pitkin. Ainakin siihen asti, kunnes ne autot jämähtävät paikalleen. Perinteistä ruutukaavaa rakentanut pelaaja havaitsee nimittäin pian, että kaupungin liikenteestä syntyy nopeasti sen päällimmäinen ongelma. Jo 10 000 asukasta kehittää ruuhkia, jollaisia en ainakaan itse muista pikkukaupungissa vietetystä lapsuudesta. Joukkoliikennettä järjestämällä voi joko auttaa asiaa tai sitten pahentaa sitä entisestään, kun bussit tukkivat loputkin ajokaistat. Muu infrastruktuurikin jähmettyy saman tien, kun paloautojen, poliisien ja jätehuollon liikkuminen hankaloituu. Reddit ja YouTube pullistelevat sekä erilaisia kauhukuvia liikenneruuhkista että äärimmäisen elegantteja toteutuksia niiden välttämiseksi.


Liikenteen vuoksi useimpia alun ratkaisujaan joutuukin pian miettimään uudelleen. Koska esimerkiksi kaikki tiemallit eivät ole käytettävissä alusta alkaen, on myöhemmin käytännössä pakko jyrätä vanhoja asuinalueita teiden tieltä. Tällä nyt ei tosin ole isompaa merkitystä, sillä asukkaat eivät ole pitkävihaisia vaan rakentavat tönönsä pian uusiksi. Samaisen 10 000 asukkaan tienoilla peli alkaa tosin myös muuten vaatia yhä enemmän, sillä erilaisia kehitystarpeita ja pulmia esiintyy käytännössä jatkuvasti. Tämä tuo mukaan kiireen tuntua, jota tällaisen pelin pelaaja ei välttämättä kaipaa. SimCitystä tuttu mittakaavaongelmakin toistuu: pikkukaupunkiin tarvitaan helposti kuusi paloasemaa ja ydinvoimalan verran sähköntuotantoa.



Periaatteessa Cities: Skylines on siis nähty jo moneen kertaan. Ansiokasta ja ehkä jopa liioiteltua liikennesimulaatiota lukuun ottamatta se on kopio SimCitystä – hyvin tehty kopio, mutta kopio silti. Pelimekaniikan puolella se kuitenkin tekee melkein kaiken paremmin kuin esikuvansa ja ennen kaikkea poistaa monia täysin keinotekoisia rajoituksia. Teitä voi vetää vaikka millaisille mutkille ja moneen eri tasoon, kaupunkiaan voi laajentaa ilman kikkailua ja monipuolinen modituki on jo tuottanut mielettömän määrän pelaajien omia lisäyksiä.


Minut Skylines imaisi mukaansa useammaksi päiväksi ja on helppo ymmärtää, miksi se pomppasi maailmanlaajuisestikin niin suureen suosioon. Tätä peliä on PC-puolella odotettu pitkään, ja monelle intohimoiselle rakentelijalle valmiit skenaariot tai hyvä alkuopastus ovat lähinnä turhaa hidastusta. Haluamme ison laatikollisen Legoja, joista väsätä kaupunkejamme, ja sellaisen Colossal Order on tehnyt.

Yleisö voisi kuitenkin olla vieläkin laajempi, jos johdanto olisi muutakin kuin tyyliä ”tässä on allas, hyppää sinne ja todennäköisesti opit uimaan”. Tekee mieli heittää kehittäjille seuraavaksi haaste: voisiko pelistä tehdä hieman tarinavetoisempaa ja opastavampaa ilman sen vesittämistä liian casualiksi? Tekniikka kun on selvästi hallussa. Nyt tekeminen loppuu useimmilla siihen, kun kaikki palikat on avattu käyttöön.


Samalla voidaan miettiä sitä, onko oikeastaan tarpeen kierrättää aivan koko SimCity-kaanonia sellaisenaan. Mainitsemani paloasema- ja voimalaitosongelmat ovat esimerkkejä asioista, jotka on totuttu hyväksymään osana tällaista peliä, mutta se ei tarkoita, että ne olisivat jotenkin erinomaisia. Kun pää on nyt auki, voisi myös näitä asioita pohdiskella samanlaisella rakkaudella, jota Skylinesissä on laitettu moneen muuhun seikkaan.