3DS:n StreetPass -toiminto ei ole olemassa, jotta voisit jakaa dataa kätevästi kaverien kanssa. Oikeasti StreetPassin tärkein piirre on kertoa, mitä ne kymmenet kaupungilla tapaamasi nörtit oikeasti pelaavat. Vaikka myyntitilastot antavat osviittaa rankkojen yleistysten tueksi, voin parin viime vuoden empiirisellä (eli varmasti 100% tieteellisellä) otannalla väittää, että japanilaiset pelaavat Monster Hunteria. Siis ihan jäätävästi. Sarjan tuorein länsimaissa julkaistu osa, paranneltu Monster Hunter 4 Ultimate, ilmestyi kätevästi helmikuussa auttaakseen ymmärtämään miksi – eiväthän kymmenet elämänsä junissa kuluttavat tokiolaiset voi kovin väärässä olla. Vai ovatko?




Jo yli kymmenen vuoden ajan Monster Hunter -sarja on rellestänyt lähes kaikilla mieleen tulevilla konsoleilla, mutta länsimaissa se ei ole koskaan saavuttanut kotimaansa suosiota. Oli kyse sitten brändäyksen vaikeudesta tai siitä, että länsimaiset pelaajat ovat tottuneet keräämään virtuaaliset sienensä pc:llä, kuvittelin itsekin vuosikausia sarjan olevan jokin Pokemonin epäpyhä serkku. Ensimmäinen kerta Monster Hunterin parissa on siis eräänlainen käänteinen kulttuurishokki: puitteet ja pelattavuus tuntuvat tutulta, mutta käyttis on vieras. Kokonaisen MMORPG-maailman tiivistäminen pienen käsikonsolin ruudulle tuntuu jopa Sword Art Onlinen jälkeen kummalta.


Ennakkoluuloista kuitenkin viis, tultiinko tänne kyräilemään vai kissojen kanssa tappelemaan? Ilmassa on nimittäin kunnon fantasiaeepoksen tunnelmaa, kun pelaaja lähtee väkertämään tiensä erilaisten questien läpi kohti Suurempaa Seikkailua. Tulevaisuuden potentiaalia paukutetaan jatkuvasti päähän, sillä luvassa on moninpeliä, kaverien kanssa vaihdettavaa sälää, kiltoja ja ties mitä mopoauton rassausta niille hetkille, kun ei listitä viattomia luontokappaleita. Viesti on selvä: täältä ei hetkessä lähdetä. Ja siitä ne ongelmat oikeastaan alkavatkin.




Kritisoituani taannoin niinikään 3DS:lle kehitetyn Fantasy Lifen quest-keskeisyyttä sekä itsetarkoituksellista levutusta, sain pyyhkeitä ystävältäni, jolle niiden parissa näpertäminen oli koko pelin suola. Oikeastaan sama ristiriita pätee myös Monster Hunteriin: farmaus ja mikromanagerointi ovat osalle pelaajista hyvin terapeuttisia, toisilla ne aiheuttavat pakkomielteisen reaktion hypätä ikkunasta. Päästäkseen paremmille apajille on jälleen hikoiltava yhdentekevien eräreissujen parissa, joissa Siperia opettaa ja 15 minuutin ajojahti voi päättyä hajoavaan aseeseen. Ja sitte uusiks ovat kolme sanaa, joita en itse halua kuulla pelissä, jonka questeihin on mitoitettu suoritusaikaa lähes tunti.


Jos omistautuminen ei hirvitä ja aikaa riittää, on neljännestä Monster Hunterista vaikeampi löytää ulistavaa. Hieman kummasti sijoitettuja kamerakontrolleja lukuun ottamatta toiminta on suoraviivaisen napakkaa sekä hyödyntää laajalti maastoa. Fysiikanmallinnus on ilahduttavan (tai raivostuttavan, kuten elukoiden kaatuillessa kerättävien esineiden päälle) yksityiskohtaista, ja harva 3DS-peli ylipäätään on yhtä kaunis. Siksi onkin tavallaan turhauttavaa, ettei Monster Hunter 4 Ultimaten vika ole niinkään pelissä – minä en vain ole sille (enää?) oikea kohdeyleisö. Pelin maailma on avara, teknisesti laadukas ja mahdollisuuksia täynnä, mutta motivoida se ei valitettavasti aina osaa.