Muistan vielä ne ajat, kun kokoonnuimme koulukaverini upouuden Pentium MMX –koneen ääreen pelaamaan Action Super Crossia. Tämä myöhemmin Elastomania-nimen saanut peli esitteli melko hullunkurisella fysiikkamallilla varustetun moottoripyörän, jolla piti poimia omenia karujen kaksiulotteisten leikkausten muodostamissa kartoissa. Moottoripyörämiehen omenahimon syyt ovat varmasti mysteeri tulevillekin sukupolville, mutta tuloksena oli joka tapauksessa yhtä lailla koukuttava kuin hermoja raastava taitopeli, jonka parissa lunastettiin henkilön sosiaalinen prestiisi.

Suomalaisen Red Lynxin Trials 2 Second Edition jatkaa moottoripyörä-puzzle-pelien sukulinjaa ajantasaisemmalla visuaalisella ilmeellä ja fysiikkamallinnuksella. Alun perin selainpeliksi syntyneen Trials 2:n SE-versio on täysimuotoinen 3D-peli, jota pelataan kuitenkin tutun kaksiulotteisilla reiteillä. Vanhaa koulua on myös vaikeustaso, joka saa raavaan miehen kyyneliin.



Kuten Trials 2 SE:n nimikin vihjaa, pelin ulkoisena inspiraationa on moottoripyörien trial-taitokilpailu. Mistään simulaatiosta ei kuitenkaan ole kyse, vaan trial toimii lähinnä selittävänä viitekehyksenä pelimekaniikalle, joka polveutuu Acrossista ja Elastomaniasta. Omenoiden sijaan Trials 2:ssa tavoitellaan välilippuja, jotka toimivat myös uudelleenaloituspaikkoina haaverin sattuessa. Ja niitähän sattuu.

Moottoripyöräilevän protagonistin kivuliaana tehtävänä on luotsata nivusrakettinsa läpi liki mahdottomien esteiden. Kuten edeltäjissään Trials 2:n ydinongelmana on pitää pyörän ratsailla istuvan ukkelin luut mahdollisimman ehjinä. Tämä tarkoittaa sitä, ettei miekkonen saa osua sen enempää esteisiin kuin maahan. Elasto-neitsyistä moinen saattaa kuulostaa helpolta, mutta sitä se ei vain ole, kun alla on vimmatusti vääntävä temppupyörä, jolla pitäisi selvitä hypyistä, surmansilmukoista ja tarkoituksellisen inhottavista pinnanmuodoista.

Jo helpoksi merkityistä kartoista löytyy kohtia, joita aloittelija saa vääntää kymmeniä kertoja ennen onnistumista. Pelin säännöt ovat sikäli armolliset, että koko kenttää ei tarvitse epäonnistumisen kohdatessa aloittaa alusta, vaan pelaaja palautetaan vain edelliselle lipulle. Kuvaruudulla oleva laskuri tosin ilmoittaa ilkikurisesti särkyneiden luiden määrän.



Keskivaikeissa kartoissa hermot alkavat kiristyä jo ihan oikeasti. En itse pitänyt edes tavoitteena päästä kenttää läpi kaatumisitta: jo seuraavalle lipulle pääsy oli usein kymmenien ja kymmenien yritysten ja erehdysten takana. Tämä voi kuulostaa moitteelta, mutta juuri vaikeuskäyrän jyrkkyys on pelin voi ja suola. Fysiikkamalli on johdonmukainen, eivätkä epäonnistumiset juurikaan johdu sattumasta vaan pelaajan taidoista ja kokemuksesta. Kenttää saa hinkata juuri niin kauan kuin jonkin manööverin tai hankalan esteen oppimisessa vain kestää.

Across-suvusta poiketen pyörää ei voi kääntää, mikä tekee taaksepäin johtavista pinnoista erityisen haastavia. Mieleen jäävät myös erinäiset yritä sata kertaa –silmukat ja lyhyen mutta vaikean rampin päässä olevat pudotukset. Ankarien pikkuesteiden jälkeen pari lennokkaamman kartan pelaaminen tuntuu aikamoiselta helpotukselta. Nopeita ja ilmavia hyppyjä sisältäviä osioita voisi ylipäänsä olla enemmänkin.

Toinen kritiikin aihe ovat yksitotiset kartat. Ympäristöjä ja väripalettia voisi vähän varioida niin, ettei jokainen kenttä olisi yhtä huonosti valaistua varaston seinää. Esimerkiksi pari ulkoilmakenttää voisi vähentää klaustrofobista vaikutelmaa. Pelimoodeista silmukoiden tekemiseen keskittyvä Flip tuo kivaa vaihtelua. Keuliminen (wheelie) jäi vieraammaksi.

Olen usein valittanut pelien turhauttavuudesta, mutta Trialsin tyyppisissä peleissä se tavallaan kuuluu asiaan. On pelille meriitti, että jatkuvista epäonnistumisista huolimatta tekee mieli pelata vielä yksi kenttä. Todella temperamenttisten ihmisten kannattaa kuitenkin harkita, kuinka paljon nykyisestä näppäimistöstään pitää ja onko valmis hankkimaan mahdollisesti uuden.



Kun 90-luvulla kuunneltiin Haddawayta, pidettiin kolmiraitaverkkareita ja kokoonnuttiin yhteen pelaamaan videopelejä, turmeltuneet nykynuoret harrastavat sosiaalista pelaamista hajuttomasti verkon yli. Siksipä Trials 2 SE tarjoaa ajon jälkeen välittömästi sijoituksen Internetinlaajuisella ranking-listalla. Kauas ovat jääneet paperi ja harakanvarpaat.

Netti tarjoaa paitsi haamukilpailijan, myös tiimejä ja muuta erossa olemisen yhteisöllisyyttä. Vilkaisu erinäisille keskustelupalstoille vakuuttaa, ettei kilpailuhenki ole tästä maasta mihinkään kuollut, vaan pyörillä väännetään hampaat irvessä oman ja kylän maineen edestä. Luonnollisesti pelin verkkosivustot tarjoavat runsaasti tilastoja, kuten eri maiden välisen pistetilanteen, jota Suomi (ei kovin yllättäen) johtaa. Kyllä täällä on aina tiedetty, että miehen mitta ratkaistaan hien ja moottoriöljyn katkussa.

En itse uskaltautunut nettitaistoon, koska olen suoraan sanottuna aika kelvoton ihminen (sijoitukseni oli parhaimmillaan ehkä jotain 1709. ja enimmäkseen reilusti yli 2000.). Kilpailuhenkisille löytyy joka tapauksessa haastetta, siinä määrin kovia aikoja listoilla on.



Näinä halvan dollarin päivinä Trials 2 SE:n kahdenkympin dollarihinta ei ole paha rasti, jos veri yhtään tämäntapaiseen kilpaan vetää. Red Lynx myy peliään yksinomaan verkkokaupassaan, ja sitä voi kokeilla ensin demoversiona. Niille meistä, jotka tapaavat kavereitaan vielä vanhanaikaisesti lihassa ja veressä, ennustan tästä myös hyvää, joskin kirouksien siunaamaa illanviettopeliä.