Pokemon-perhe on tuupannut ulos jos jonkinlaisella jalometallilla nimettyä serkkua tasaisin väliajoin viimeisen kahdeksantoista vuoden ajan. Uudelleenversiointi on tässä sukupuussa enemmänkin sääntö kuin poikkeus, joten käsikonsolien kehittyessä myös 3DS on saanut osansa historiasta: Pokemon Omega Ruby ja Alpha Sapphire kääntyvät nimensä mukaisesti 3D-versioiksi Game Boy Advancen peleistä. Huonojen Mudkip-vitsien keskellä onkin joskus helppo unohtaa, että alkuperäiset Ruby ja Sapphire ilmestyivät kaksitoista vuotta sitten. Iskeekö tässä nostalgian sijaan sittenkin ikäkriisi?



Pokemon-arvosteluja lienee turha kirjoitella tunnustamatta värejä, sillä sarjan fanit voi yleensä jakaa rankasti kärjistäen kahteen kastiin: heihin, joille oikean tiimin valinta on eksoottisten viinien haisteluun verrattavaa hifistelyä, sekä heihin, jotka painavat läpi joka pelistä yhdellä, itseä eniten esteettisesti miellyttävällä pokemonilla. Allekirjoittanut tipahtaa jonnekin näiden välimaastoon, sillä vaikka kykybingo jaksaa viihdyttää aikansa, suurin osa Pokemon-peleistä on menettänyt kummasti hohtonsa siinä vaiheessa kun Psyduckin evoluutioruudussa tulee jatkuvasti hakattua B:tä. Kun viime vuosien sukupolvipokemonit ovat lisäksi alkaneet muistuttaa söpöstelyhirviöiden sijaan enemmänkin IKEAn katalogia, ei omalla kohdalla voi ainakaan liian syvälle selkärankaan juurtuneesta Pokemon-puolueellisuudesta puhua.

Sarjan kauneus on toisaalta piillyt aina siinä, ettei kumpikaan pelaajakunta ole viime kädessä toistaan huonompi. Niin satunnaispelaajat kuin kuusikätistä Mewiä metsästävät sankarit mahtuvat saman Pokedexin kansiin sulassa sovussa, minkä Alpha Sapphire on selvästi tiedostanut. Uudelleenversiointi pyrkiikin katkomaan raja-aitoja entisestään ujuttamalla pelimekaniikan puolelle lisää pieniä muutoksia, jotka eivät ainoastaan helpota kasuaaleja, vaan pikemminkin rohkaisevat heittäytymään pelin tarjoamien mahdollisuuksien pariin.

Alkumetrien Wurmple-räpiköintiä on nimittäin huomattavasti helpompi sietää, kun polkua tasoittaa lupaus tulevasta, monipuolisemmasta seikkailusta. Uusilla navigaattoreilla saa vilkuilla läpi puskissa lymyäviä hirviöitä, ja voipa ruohikosta bongata etukäteen poikkeuksellisempiakin yksilöitä. Kun kokemuspisteet tasaisesti jakava Exp share isketään vielä käteen varhaisessa vaiheessa, houkuttelee peli kuin vahingossa kunnianhimoisemmaksi: mitä jos kuitenkin kokeilisi niitä tylsemmän monnin erikoiskykyjä, joita ennen vanhaan ei pätkääkään kiinnostanut levuttaa?



Jos Team Aquan sähläilyt on ensimmäisestä Sapphiresta koluttu puhki, löytyy Alphasta myös tarinallista lisämateriaalia. Kuten uudelleenversioinneissa on tapana, suurimmat muutokset löytyvät silti graafiselta puolelta. Kolmiulotteisuudesta on otettu kaikki irti: taistelut ovat lukuisine kuvakulmineen komeaa katseltavaa ja etenkin gym leaderit hetkuvat ja vatkuvat päänsä pyörälle. 2D-grafiikan yhdisteleminen säilyttää mukana myös perinteisemmän otteen, joten kokonaisuus on toimiva. Maastot ovat edelleen vähän liian tukkoon ahdettuja kameran korkeuteen nähden ja juonta kuljettavat NPC:t hukkuvat helposti geneeristen hahmojen sekaan, mutta sarjan tyyppivioista ei liene reilua syyttää yksittäistä peliä.

Sama kysymys herää, kun lähdetään kritisoimaan pelin ydintä. Jos vielä yksi Mudkip-viittaus sallitaan, on Pokemonin pelattavuus nimittäin itsessään kuin kiertävä nettivitsi: mitä enemmän sitä toistaa, sitä enemmän se itseään ruokkii. Tie kouluttajien kuninkaaksi voi olla pitkä ja Zubatien kuristamista täynnä, mutta taistelut muuttuvat sitä mielenkiintoisemmaksi mitä laajempi pokemon-repertuaari on käytössä. Matkan varrelle mahtuu roppakaupalla muutakin tekemistä, oli kyse sitten täydellisen hirviöhaaremin metsästyksestä, marjamummoilusta tai epärealististen ulkonäköpaineiden asettamisesta muille pokemoneille kykykilpailuissa.

Paperilla toimii. Toimii paljolti käytännössäkin. Tästä huolimatta edes Alpha Sapphire ei kuitenkaan ole löytänyt sitä maagista kosketusta, joka estäisi keskittymiskyvyn herpaantumisen perusmekaniikan alkaessa toistaa itseään. Neljän pokemonin voimin käytävät erikoistaistelut tuovat toivottua vaihtelua, mutta tekoäly on yhä jokseenkin puiseva pelikaveri. 3DS:n online-toimintojen avulla ihmisvastustajien löytäminen on onneksi entistäkin helpompaa, joten tässäkin suhteessa oma omistautuminen mittaa viime kädessä sen, kuinka paljon pelistä saa irti: mega-evoluutioilla voi ehkä runnoa läpi Sapphiren loppupuoliskosta ilman suurempaa yrittämistä, mutta tosielämän areenoilla vain vahvimmat pärjäävät.



Sinällään nimenomaan Sapphire on oiva kohde remasteroinnille, että sen maailma muistuttaa myös sarjan ikiaikaisista vahvuuksista: maailma on värikäs ja pahikset ihan pihalla, mutta tasapaino herttaisen ja eksentrisen välillä ei vielä Rubyn ja Sapphiren aikaan ollut lähtenyt luisumaan jonnekin älyvapaan puolelle. Vaikka Alpha Sapphiresta ei uusia pokemoneja löydykään, on hirviökaarti tarpeeksi monipuolinen houkuttelemaan aina yhtä aluetta pidemmälle. Growleihinsa kyllästyneet voivat lisäksi jo varhain kustomoida pokemonejaan entistä yksityiskohtaisemmin, eli yhdistelmä uutta ja vanhaa toimii hyvin.

Jos jonkin pelisarjan yhteyteen voisikin liimata ikuisuusfraasin “sitä saa mitä tilaa”, tulisi sen olla Pokemon. Alpha Sapphire on kaikin puolin juuri niin toimiva tai puiseva kuin itse haluaa – teknisesti peli on hiottu 3DS:lle sopivaksi kiitettävin lopputuloksin, ja tuoreimpiin peleihin tyytymättömille paluu Wanhoihin Hywiin Aikoihin on varmasti tervetullutta. Jos Pokemon-pelit eivät kuitenkaan konseptina ole koskaan herättäneet erityisempää intohimoa, ei Alpha Sapphiresta ole myytinmurtajaksi – joskin herää kysymys, missä määrin uudelleenversioinnilla tätä pitäisi edes tavoitella. Rehellisesti ja tinkimättä Psyduckia kohti, siis!