Väsyttääkö sinua ravata samoissa tunkkaisissa turistirysissä vuodesta toiseen? Kaipaatko uusia kokemuksia, aitoja alkuperäiskulttuureja sekä häikäiseviä maisemia? Ota suunnaksesi Kyrat, missä miehet ovat miehiä, naiset naisia ja elefanteilla ratsastavat sinkomiehet elefanteilla ratsastavia sinkomiehiä!




Far Cry -sarja on muuttunut reippaasti vuosien varrella. Crytekin väsäämä ensiosa oli mutanttihirviöillä ryyditetty teknologiademo, mutta jatko-osassa pelisarja alkoi löytää nykyisiä uomiaan. Avoimen hiekkalaatikon lisäksi Far Cry 2 sisälsi jo useita mekaniikkoja, kuten vartioasemista taistelemista, jotka muotoutuivat kolmannen osan päätekijöiksi. Vaihtelevaisuus on tähän mennessä ollut sarjan rikkaus, mutta kuopuksen astuessa estradille yllättävän vähän on muuttunut. Rook Islandin trooppiset näkymät vaihtuvat Nepalia ja Tiibetiä muistuttavaan vuorimaisemaan, huumeparonin sijaan valtaistuimelta syrjäytetään itseoikeutettu kuningas. Suurimmat uudistukset keskittyvät moninpeliin. Kyratin valtausoperaatio onnistuu päätehtäviä lukuunottamatta kaverin kanssa, ja mukana on asymmetrinen moninpeli, jossa erikoisvoimilla taistelevat ninjat ottavat yhteen perinteisempien sotilaiden kanssa. Far Cry 4 muistuttaa silti kokonaisuutena edeltäjäänsä niin paljon, ettei kahden vertailemiselta voi välttyä.

Yhdysvaltoihin vaippaikäisenä paennut Ajay Ghale istuu rämäisessä bussissa, joka mutkittelee pitkin sisällissodan pyörteissä olevan Kyratin vuoristoteitä. Poisnukkuneen äidin tuhkat pitäisi siroitella synnyinsijoille viimeisenä toiveena, mutta matka katkeaa ennenaikaisesti, kun Ajay saa yllätysvierailun riikinkukkomaiselta Pagan Miniltä. Edesmenneen äidin rakastajaksi tunnustautuva kuningas Min tuntee lähimmäisenrakkautta Ghalen suvun vesaa kohtaan, ja lupaakin viedä Ajayn tuhkineen määränpäähänsä. Kuninkaan sadistisuus ja kellarista kaikuvat tuskanhuudot eivät kuitenkaan enteile hyvää, joten Ajay näkee parhaaksi ottaa jalat alleen ja paeta vastarintaliike Golden Pathin avustuksella. Kuultuaan vuoristosisseiltä vanhempiensa historiasta Golden Pathin perustajina, Ajay sitoutuu vapaussotaan Ghalen suvun manttelinperijänä.


Minulle Far Cry 3 oli paitsi hiekkalaatikko hauskanpitoon, myös mielenkiintoinen tarina siitä, miten äärimmäisissä olosuhteissa kenestä tahansa voi kuoriutua vaistojensa varassa toimiva, armoton soturi. Jason Brodyn kokema muodonmuutos nyky-yhteiskunnan pehmittämästä bilehileestä ihmisyytensä menettäväksi saalistajaksi loistaa kuitenkin poissaolollaan Far Cry 4:ssä. Ajay hyväksyy ongelmitta roolinsa vastarintaliikkeessä, ja lähtee oitis rymistelemään pitkin maaseutua AK-47 kainalossa. Ajay ei myöskään muutu ihmisenä matkan varrella, vaikka viimeisen linnoituksen kaatuessa lähiökersa on murhannut satoja, kokeillut lukemattomia mieltä laajentavia aineita sekä todistanut ihmisyyden pahimpia puolia. Peli yrittää jatkuvasti kohahduttaa paikallisväestön kurjuudella, mutta Ajayn särkymätön monotonisuus tapahtumien kokijana vie kaikelta sen iskevimmän terän.

Tarinankerronta takkuaa muillakin osa-alueilla. Juoni itsessään on toimiva, mutta tarinaa on niin vähän kerrottavana, että kokonaisuus muuttuu langanlaihaksi ja repaleiseksi. Edellisosan syntejä toistaen pahiksista ei saada mitään irti, vaan maalitauluiksi lyödään yksi toisensa jälkeen unohdettavampia kenraaleja. Ylivoimaisesti pelin karismaattisin hahmo, Pagan Min, taas saa ruutuaikaa kokonaisuudessaan ehkä vartin verran. Onneksi edes vastarintaliikkeen johtajuudesta kilpailevista Sabalista ja Amitasta löytyy sekä särmää että syvyyttä. Muut sivuhahmot, kuten eksentrinen vaatesuunnittelija sekä Raamatunsäkeitä siteeraava asekauppias jäävät tavanomaisuudessaan latteiksi.




Tapahtumapaikkana Kyrat on vertaansa vailla. Nepalia ja Tiibetiä muistuttava käpyvaltio huokuu pitkää historiaa, eikä vastaavanlaisiin näkymiin peleissä usein törmää. Himalajan kupeessa sijaitsevat vuorimaisemat tarjoavat korkeuseroineen paitsi huikeita näkyjä, myös vaihtoehtoisia liikkumistapoja. Vain mielikuvituksettomat hölkkäävät tai ajelevat paikasta toiseen, kun vaihtoehtoina on riippuliitimiä, mikrohelikoptereita ja lentopukuja. Liikkumista myös on luvassa, sillä massiivinen pelialue on täynnä tutkittavaa hökkelikylistä luolastoihin. Jokaisen paikan koluaminen on tarpeellista lähinnä nurkannuohoajille - alueet kun harvemmin sisältävät mitään keräilykamaa tärkeämpää - mutta ne rikastuttavat ja elävöittävät maailmaa olemassaolollaan.

Edes Kyratin kaltaisen pienvaltion vapauttaminen ei ole yhden iltapäivän urakka. Matka maan männynvehreästä eteläpäästä kohti lumista pohjoisosaa on täynnä vartiopisteitä, radiotorneja ja hökkelikyliä, joiden valtaamiseen pääpeli perustuu. Radiotorneihin kapuamalla saa paitsi ilmaisia aseita, myös käyttöönsä kartan, joka osoittaa kylien ja nähtävyyksien lisäksi eläinten laidunpaikat. Eläimillä on entistäkin suurempi osuus Far Cry 4:ssä. Nahkoja keräämällä saa yhä parannettua varusteita, mutta nylkemisen lisäksi Ajay kerää elukoiden lihatkin talteen, ja niitä nakkelemalla voi kutsua eläinystävät mutustelemaan vihollispartioita.


Kun on kiipeillyt ja metsästänyt varusteet haluamalleen tasolle, pääsee osaksi Kultaisen polun sisäistä politiikkaa. Golden Pathin kaksi johtohahmoa, perinteisiin nojaava Sabal ja uudistushenkinen Amita, tappelevat jatkuvasti näkemyksistään, ja jää pelaajan kontolle päättää, kumpaan leiriin kumartaa. Seuraamansa johtajan valinta vaikuttaa paitsi tarinaan, myös tehtävien sisältöön. Käytännönläheinen Amita esimerkiksi haluaisi Ajayn hakevan tiedusteluraportteja, ihmishenkiä vaaliva Sabal taas lähettäisi pelaajan suojelemaan pikkukylää hyökkäykseltä. Vaihtoehtoiset tehtävät nostavat pelin uudelleenpeluuarvoa, eikä valintoja ikinä tehdä helpoksi.

Kampanjatehtävien ja alueiden valtaamisen lisäksi Kyrat on ylitsepursuavan täynnä muutakin tehtävää. Paikallisväestöä autetaan sivutehtävissä useammalla tavalla: joskus harvennetaan eläinkuntaa, toisinaan pelastetaan panttivankeja tai salamurhataan upseereja. Sivutehtäviä on reippaasti useampaa lajia kuin ennen, mutta niiden kaava pysyy puuduttavan samankaltaisena. Lopputuloksena mitä pidemmälle pelissä etenee, sitä vähemmän sivutehtäviin jaksaa enää kiinnittää huomiota. Uutuutena Kyratin rautanyrkkiä valvoo vartiopisteiden lisäksi myös neljä linnoitusta. Linnoitukset osoittautuivat kuitenkin nimestään huolimatta lähinnä tavallista suuremmiksi vartiopisteiksi, mikä latisti pahasti alkanutta innostusta.


Far Cry 4:n uusi karma-systeemi lisää pieniä välipalatehtäviä entisestään. Karma on kokemuspisteistä erillinen mittari, jota kasvattamalla voi kutsua muita sissejä avuksi kiperiin tilanteisiin. Ajay ansaitsee karmaa paitsi keräilemällä kamaa ja valtaamalla alueita, myös suorittamalla sattumanvaraisesti vastaantulevia karmatehtäviä vastarintaliikkeen hyväksi. Karmatehtävät ovat lyhyitä, pisimmillään noin minuutin pituisia välipaloja, joissa esimerkiksi autetaan sissejä taistelemaan vihollispartiota vastaan, tai väijytetään kohti tuleva aserekka. Tehtäviä kuitenkin ilmestyy kartalle niin tiuhaa tahtia, että ähky iskee auttamatta. Kun yhden ajoreissun aikana kohtaa neljä apua tarvitsevaa joukkoa, minkäänlaiset karmakertoimet eivät enää riitä pysähtymään avuksi. Miellyttävää vaihtelua perusräimeeseen tuo sivutarinana toimiva Shangri-Lan metsästys. Ghalen suvun seinämaalauksen etsintä kuljettaa Ajayn maanpäällisen paratiisin, Shangri-Lan maailmaan, kertoen Kyratin syntyhistorian esi-isän silmin. Paratiisin tarina on paitsi pelin visuaalisesti upeinta antia, myös tarinaltaan ensiluokkainen.



Vaikka sodan voittaminen jää pitkälti Ajay Ghalen harteille, yhden miehen armeijalle annetaan sentään kunnolliset eväät toimimiseen. Kokemuspisteillä hankitaan taitoja, jotka ovat pitkälti aiemmasta osasta tuttuja. Kahteen puuhun jaetut taidot joko vahvistavat Ajayta tai parantavat tappotyötä; pisteitä voi lyödä esimerkiksi erilaisiin lähitaistelutaitoihin tai elinvoiman parantamiseen. Kykyjen lisäksi ramboilussa auttaa järkyttävän laaja kirjo aseita ja räjähteitä kivääreistä kranaatinheittimiin, eikä neljän aseen kantorajoitus ikinä tunnu riittävän. Mitä tapahtuu, jos törmään sarvikuonolaumaan ja tarvitsen liekinheitintäni?


Kokemuksista ylivoimaisesti paras osa on taistelun monimuotoisuus. Avoin maailma, ajoneuvot, erilaiset kyvyt ja lukuisat asevaihtoehdot varmistavat, että jokainen tulitaistelu käydään pelaajan ehdoilla. Hiljaiset hiiviskelijät tyhjentävät vartiopisteen jousipyssyllä ja machetella ilman, että kukaan edes huomaa mitään, kun räväkämmät persoonat saattavat huristaa paikalle C4:llä täytetyllä jeepillä ja räjäyttää koko paikan kertaheitolla tuusannuuskaksi. Far Cry -kokemus syntyy juuri hauskanpidosta ja mielikuvituksellisuudesta taistelutilanteissa. Miksi räjäyttää kopteri taivaalta kranaatinheittimellä, kun lentäjän voisi ampua tarkkuuskiväärilläkin? Kannattaako linnakkeen sisäänkäynnille ajaa autolla ja antaa konepistoolin laulaa, jos voit rymistellä elefantilla etuportista läpi raketinheittimellä riehuen? Vaihtoehtoja on yhtä monta kuin mielikuvitus vain pystyy keksimään.



Far Cry tuntui loputtuaan ristiriitaiselta tapaukselta. Vaikka kaavamaisiin sivu- ja karmatehtäviin kasvoi ähky pelin edetessä, taistelu pysyi raikkaana ja innostavana loppuun saakka. Uusia aseita ja kykyjä ansaitaan sopivin väliajoin mielenkiinnon säilyttämiseksi, eikä peli muutamia erityistapauksia lukuunottamatta sido pelaajan käsiä pelaamistavassa. Cliff Martinezin sävellykset ja upeat visuaalisuudet tarjoavat mahtavat puitteet tapahtumille, mutta motivaatio pelaajana jää vaillinaiseksi itseääntoistavien tehtävien ja ohuen juonen vuoksi. Tunnelma on selvästi kaaoottisempi ja humoristisempi kuin aiemmassa osassa, mutta pelintekijät tuntuvat yhä hapuilevan draaman ja komedian tasapainottamisessa. Jotakin Ubisoftin Montrealin yksikkö on kuitenkin oikein osannut tehdä, sillä lopputekstien rullatessa pelikello raksutti vajaata 40 tuntia eikä naamassa ollut näkkäristä jälkeäkään.


Jäin pompottelemaan kolmen ja puolen ja neljän tähden välillä kokemuksen ristiriitaisuuksien vuoksi. Far Cry 4:ssä on selvät ongelmansa, mutta avoimuuden peruskonsepti on niin toimiva, ettei tekelettä voi vihatakaan. Jokaista vesitettyä sivutehtävää kohtaan on se maaginen yksittäishetki, kun astut LSD-huuruissa luolasta ulos ja katselet, kuinka kaksi neonväristä karhua painii vuohisaaliista.