Ruotsalaisen Stick It to the Manin alkuperäinen versio täyttää jo vuoden, mutta hiljattain myös uusin konsolisukupolvi on saanut omat versionsa. Klassista seikkailupeliä ja tasoloikkaa yhdistelevä peli luottaa vahvasti huumoriin, omituisuuteen sekä sarjakuvamaiseen tyyliin ja onnistuu tuomaan pöytään jotain uuttakin, mutta kärsii ohjauksen kankeudesta ja turhauttavasta sisällöstä.




Ray on tavallinen kansalainen, joka erään normaalin työpäivän päätteeksi saa taivaalta tippuvan metalliesineen jo kovia kokeneeseen päähänsä. Koomasta herättyään mies yllättyy löytäessään päästään oudon jättimäisen spagettikäden, jonka avulla hän ei vain pysty lukemaan muiden ajatuksia, vaan myös nappaamaan itselleen niissä ajateltuja asioita. Taito ei kuitenkaan tule ilman hintaa, sillä pian Ray huomaa olevansa takaa-ajettu ja etsintäkuulutettu rikoksesta, jota ei ole tehnyt.

Pakomatka on täynnä absurdeja tilanteita ja huumoria, jolle toisinaan naurahtaa ihan ääneenkin. Tarina on hyvin käsikirjoitettu ja dialogi on usein kekseliästä. Tämän lisäksi kaikki dialogi on ääninäyteltyä, ja näyteltyä vieläpä hyvin. Sarjakuvamainen tyyli ei ehkä ollut omaan makuun parhaiten sopivaa, mutta sitäkin yhtenäisempää ja taidokkaasti tehtyä.




Vaikka idea on tuore kaikessa omituisuudessaan, perusmekaniikat ovat melko perinteisiä. Ray pystyy lukemaan kaikkien elävien (ja jopa kuolleiden) olentojen ajatuksia ja keräämään matkan varrelta esineitä yrittäen löytää niille oikeaa käyttötarkoitusta. Usein tämä on melko suoraviivaista, mutta ei niin loogista seikkailupelimeininkiä: jotta saisit vaikkapa henkilöltä tarvitsemasi esineen, pitää tilalle ensin antaa jotain, jonka saamiseksi pitää saada toinen hahmo ajattelemaan tiettyjä ajatuksia, mitä varten pitää ensin antaa tälle jokin muu esine, jonka saamiseksi pitää hajottaa jotain esineellä, jonka saa kolmannelta hahmolta tekemällä jotain aivan muuta… Yksinkertaistakin tavoitetta varten voi syntyä pitkiä tehtäväketjuja, joiden alussa ei vielä ole mitään hajua siitä mihin ne johtavat. Mutta aina ne johtavat johonkin.

Seikkailupelielementtien lisäksi mukana on piirteitä tasohyppelystä, ja pelialueella pompitaan sivusuuntien lisäksi ylös- ja alaspäin. Matkalla tulee välttää vartijoita, jotka likvidoivat Ray-paran tämän kiinni saatuaan. Vaikka vartijat liikkuvat suppeilla alueillaan valmiiksi määritettyjä polkuja pitkin, ovat ne sisällöllisesti pelin turhauttavin osio. Niitä on vastassa aivan liian usein, ja aivan liian usein ohi kulkeminen vaatii joko monta yritystä tai hyvää tuuria – joskus molempia. Kuolemat tulevat tiheään, mutta onneksi maailma on täynnä printtereitä, joista viimeisenä ohitettu tulostaa uuden version Raystä – ja matka jatkuu uuden kopion voimin.




Jos sisällöllisesti turhauttavat vartijat, niin kontrolleissa sen tekee spagettikäden ohjaus. Kättä ohjaillaan oikealla tatilla, ja ohjaus on vielä helppoa, jos tietyllä suunnalla on vain yksi objekti, johon tähdätä. Sen sijaan vierekkäisistä kohteista oikean valitseminen on äärimmäisen ärsyttävää ja turhauttavaa silloinkin, kun kiirettä ei ole, saati sitten kun pitäisi tehdä nopeita liikkeitä vartijoiden keskellä. Ohjaus on sanalla kuvattuna kammottavaa. Kammottavaa.

Tahatonta lisähaastetta tarjoilee myös 2.5D-perspektiivi. Peli on sivusta kuvattu, mutta hahmoa voi liikuttaa vähän lähemmäs tai kauemmas ruudusta. Ero on pieni, mutta vaikuttaa silloin tällöin esimerkiksi siihen, tuleeko jokin vuorovaikutettava kohde aktiiviseksi tai voiko yllä olevalle tasanteelle hypätä vai ei. Jos tätä ei heti huomaa, tuloksena on lisää turhautumista.


On harmillista että nämä ongelmat tekevät pelaamisesta niin hankalaa, että siitä on välillä mahdoton nauttia. Vaikka pelimekaniikat ovat lopulta aika perinteisiä, on kokemukseen onnistuttu kuitenkin saada aimo annos omalaatuisuutta ja huumoria. Näille asioille hymyily oli kuitenkin valitettavasti paljon harvemmassa kuin kontrolleille kiroilu.