Assassin’s Creed -pelit ovat vuodesta toiseen olleet myyntitilastojen kärkikastissa ja niiden runsas tarjotin erilaisia tehtäviä ja muuta tekemistä ovat vieneet pelikansan mennessään. Pelien tarinat ovat olleet mielenkiintoisia ja niissä on tuotu hyvin esiin näkemyksiä menneestä. Yksi täysin uusi peli vuodessa kotikonsoleille ei sitten kuitenkaan ollut Ubisoftin mielestä riittävä julkaisutahti: Tänä vuonna joulukuusen alta voivat uuden konsolisukupolven ja PC:n pelaajat löytää Unityn ja vanhan sukupolven pelaajat Roguen. Nintendon konsolit on tosin unohdettu tyystin.


Uudelle polvelle julkaistu Unity on ensimmäinen täysin nykyvehkeille tehty Assassins Creed -peli, ja se näkyy selkeästi. Ranskan vallankumousta käsittelevä peli marssittaa Pariisin kaduille niin paljon ihmisiä, ettei vastaavaa ole peleissä paljon nähty. Grafiikassa on siellä täällä rosoisuutta ja viimeistelemättömyyttä, mikä hieman vesittää muuten kaunista kokonaisuutta. Se on kuitenkin pientä sen rinnalla, että ruudunpäivitysvauhti ei meinaa millään pysyä aisoissa ja välillä se putoaa häiritsevän näköisesti.



Pariisin keskusalue on mallinnettu tarkasti peliin tärkeimpine 1700-luvun lopun nähtävyyksineen. Mikäs sen hienompaa, kuin kavuta Notre Damen katedraalin korkeimpaan pisteeseen ja ihailla sieltä laajaa pelialuetta. Asetin kartan toisessa päässän waypointin kartan vastakkaiselle puolelle ja tallattavaksi matkaksi navigointi esitti yli kaksi kilometriä. Kartassa riittää siis melkoisesti tallustettavaa ja tutkittavaa, koska alue on kokonaisuudessaan kaupunkimiljöötä. Pitkiin matkoihin voi käyttää pikasiirtymispisteitä, jotka toimivat näppärästi. Ainoa ärsyttävä puoli pikasiirtymien käytössä on täysin musta latausruutu, jonka tuijotteluun kuluu yllättävän paljon aikaa.

Pariisin vallankumouksen ollessa kiihkeimmillään pelaaja sujautetaan Versaillessa syntyneen Arno Dorianin tossuihin. Isänsä ja myöhemmin isäpuolensa menettänyt päähenkilömme janoaa kostoa heidät tappaneille ja hän päätyykin assassiinien joukkoihin. Isän murhan tutkiminen laajenee kuitenkin nopeasti suuremmaksi keikaksi ja murhattavia kohteita riittää melkoisesti. Jottei peli olisi pelkkää verijuhlaa, päästään suubö seuraamaan myös Arnon ja tämän siskopuolen Elisen välisen tarinan etenemistä.


Käytännössä pelissä juostaan, kiivetään, tutkitaan, hiivitään, murhataan ja taistellaan. Juoksu ja kiipeily on sijoitettu saman napin taakse ja peli joutuu tekemään paljon olettamuksia sen suhteen, minne pelaaja yrittää loikata seuraavaksi. Välillä peli onnistuu arvailussa erinomaisesti, mutta välillä homma ei toimi lainkaan. Puun ohi juokseminen saattaakin heittää äijän puuhun ja pako ikkunasta saattaa jäädä karmien hieromiseksi. Tämä ärsyttää ja on ärsyttänyt aiemmissakin sarjan osissa. Kehitystä on tapahtunut ihan liian vähän ja joissakin kohdin on otettu jopa takapakkia. Vielä kun jotkin tehtävät vaativat hyvinkin tarkkaa liikehdintää, voi homma mennä pieleen pienenkin pelin väärin ymmärtämän liikkeen vuoksi.



Enimmäkseeen pelin juonitehtävissä tutkitaan aluksi hieman paikkoja tai varjostetaan kohdetta. Sitten etsitään murhattava käsiin ja hävitään kuin pieru Saharaan. Tehtävät toistavat samaa kaavaa melkoisesti, minkä vuoksi tekeminen tuntui välillä liiankin samankaltaiselta. Onneksi alueet ovat laajoja ja tehtävien suoritukseen oli useimmiten monia erilaisia tapoja. Positiivista on se, että hiippailu ja salamurhaaminen on nyt se ykkösjuttu.

Vartijoiden kanssa joutuu taistelemaan tämän tästä. Aseina on laaja valikoima erilaisia lähitaisteluaseita ja tussareita. Taistelua on vaikeutettu viime osista ja nyt helppoon voittoon ei riitäkään pelkkä oikea-aikainen torjunta ja sen jälkeinen vastaisku. Tietokoneen tekoälyä on parannettu ja suurien päällekäyvien vihollislaumojen kaato tuntuukin jokseenkin mahdottomalta. Oikea-aikaiset torjunnat ovat edelleenkin elinehto, mutta lisähaastetta taisteluihin tuo perässä seilaava kamera, joka ei läheskään aina ole oikeassa asennossa.


Onnistuneista keikoista palkitaan kokemuspisteillä, joilla voi avata uusia taitoja. Arno ei osaa esimerkiksi taistella pitkävartisen aseen kanssa, ennen kuin siihen viittaava taito on avattu. Rahaa löytyy aarrearkuista ja vainajien taskuista. Käteisellä taas aukeavat hankittaviksi uudet haarniskat ja muut varusteet. Parhaimmat suojukset on hinnoiteltu niin kalliiksi, ettei niitä ihan noin voikaan ostaa. Silloin parrasvaloihin nousevat mikromaksut ja niiden tuoma mahdollisuus ostaa pelissä kovan työn takana olevat varusteet nopealla vingutuksella. Mahtavaa! (Ei.)

Osaa pelisarjan edellisiä osia pelanneista ovat ärsyttäneet nykyaikaan sijoittuneet välitehtävät. Nykyaikaa ja pelin sisällä virtuaalisia historian retkiä tarjoavaa Abstergo Entertainmentia ei ole unohdettu, mutta tällä kertaa se touhu on aiempaa pienemmässä roolissa. Nykyhetkessä seikkailtavat kohtaukset on heitetty romukoppaan ja korvattu lähimenneisyyteen keskittyvillä kohtauksilla, joissa käytännössä juostiin alkupisteestä loppupisteeseen. Matka oli toki täynnä monenmoista estettä, mutta montaa minuuttia näihin ei kerralla kulunut. Toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan vievä kohtaus oli idealtaan hauska, mutta harmittavasti tarinaan nähden hyvinkin irrallinen kokemus.




Pelistä on liikkunut internetin syövereissä lukuisia videoita, joissa on esitelty sen erilaisia bugeja. Niitä riittääkin raivostuttavan paljon. Osa niistä on kosmeettisia ja osa välillä jopa suurta huvitusta aiheuttavia. Loput ovatkin sitten raivoa tuottavia kaatumisia ja muita pelaamista häiritseviä ongelmia. Hullun lailla maassa sätkivä salamurhattu oli hetken hauska, mutta pidemmän päälle häiritsevä. Pienet naurut oli pakko päästää ilmoille juhlaväestä, joka oli uponnut salongin lattiaan kuin suohon.

Aivojen verisuonet joutuivat koetukselle vasta kun peli bugasi niin, että tehtävä tai jopa koko peli oli käynnistettävä uudelleen. Eräässä jo pitkälle edenneessä tehtävässä linnan korkeuksista pudonnut kohde juuttui kiinni seinän raudoituksiin. Hänet piti murhata lähikontaktista, minkä vuoksi ampuminen ei käynyt. Lähelle ei päässyt, joten tehtävä oli aloitettava alusta. Ja tämä oli vain yksi esimerkki lukuisista ongelmatilanteista. Toisinaan tallennuspisteet pelastivat vee-käyrän nousulta, mutta eihän niitä jokaisessa tehtävässä ollut lainkaan.




Aiemmista osista tuttu kilpailullinen verkkopeli on tällä kertaa jätetty pois. Moni ei varmastikaan kaipaa viimeosissa nähtyä pelaajien välistä salamurhausta, mutta itse olisin mielelläni muutaman erän nauttinut senkin tyyppistä toimintaa. Sitä korvaamaan on tuotu verkossa pelattava yhteistyömoninpeli, jossa maksimissaan neljän pelaajan porukka tekee yhteistyössä vastaavan kaltaisia tehtäviä kuin yksinpelissä on nähty. Tehtävät eivät tosin ole samoja ja niissä on jonkin verran otettu huomioon suurempi salamurhaseurue. Ei kuitenkaan tarpeeksi. Yhteen pelaavalle poppoolle vaikeimmatkin keikat ovat helppoja pyristyksiä, eikä sekalaisessa seurassakaan vaikeusaste nouse liian vaikeaksi.

Vaikka yhteen pelaavassa porukassa haasteet ovatkin turhan helppoja, on niiden suorittaminen pirun kiehtovaa. Yksi hiipii tilaan toisesta suunnasta kun itse haen oman kohteeni toiselta puolelta. Erilaisia tehtäviä on pitkälle yli toistakymmentä ja niihin saa kulumaan useita tunteja. Yhtäläisesti yksinpelin tapaan co-op tehtävien suorituksesta palkitaan kokemuspisteillä ja uusilla varusteilla.


Uusin Assassin’s Creed on pelikokemuksena hyvinkin kaksipiippuinen tekele. Siihen on tehty oivia uudistuksia, mutta samalla on karsittu viime vuosina nähtyä monipuolisuutta. Pelkästään kaupungissa jalan liikkuminen ei ole lainkaan niin antoisaa, kuin maailman tutkiminen Black Flagin tapaan laivalla. Bugien määrä on samalla lisääntynyt ja tarina on entistä sotkuisempi. Parhaimmillaan nautin erittäin paljon pelistä, kun taas pelin kaaduttua pahimmalla mahdollisella hetkellä ärräpäitä riitti pitkäksi toviksi. Päivityksiä vikoihin on jo tullut useita, mutta ne ovat korjanneet vasta pienen osan ongelmista.