Mikäli haluat säästää aikaa, voit lukea ensimmäisen Bayonettan arvioni vuodelta 2010. Siitä kun vähentää hieman Sega-hehkutusta, arvostelu on sekä hyvässä että pahassa pääpiirteittäin sama kuin kakkososankin suhteen. Tähtiäkin läväytin saman määrän, sillä vaikka Bayonetta 2 ei enää minunlaisilleni Sega-faneille teekään fanipalveluksia, on se edelleen hyperjapanilaisen hullua ei-saa-ajatella-liikaa-viihdettä turbovaihteella - ja tekee nyt lisäasuilla niitä palveluksia Nintendo-faneille.




Juoni on sekä heikompi että sekavampi kuin ykkösosassa, jossa siinäkään ei hurraamista ollut, vaikka loppua kohden vähän petrataankin. Kunhan Bayoneidolle on annettu motivaation siemen rynnätä helvettiin seurauksista huolimatta, on kaikki muu melko turhanpäiväistä huttua. Juonen välinpitämättömyys vielä korostuu sillä, että välivideot on toteutettu puoliksi animoiduilla pätkillä, joissa hahmot eivät liikuttele suutaan. Monesti oli vaikea vastustaa kiusausta skipata ne kokonaan, mutta dialogi oli paikoittain niin huonoa, että se meni niin sanotusti toisesta päästä ympäri ja viihdytti kitsch-arvonsa vuoksi.


Tahattoman huumorin lisäksi mukana on ihan suunniteltuakin sellaista ja vaikka paljon pelataan naurettavan seksistisillä kärjistyksillä, niin osa onnistuu huvittamaankin. Bayonetta 2 ei ota itseään tosissaan, eikä pelaajankaan kuulu niin tehdä. Korvaan tosin otti hieman se, kuinka monta kertaa mukaan on tungettu fuck-sana, sillä liki jokainen niistä tuntui päälleliimatulta katu-uskottavuuden haeskelulta.


Pääosassa ovat tietenkin jälleen taistelut, sillä sydämeltään Bayonetta on hack’n’slash-henkistä mättöä. Tällä saralla ykkösestä ei ole liiemmälti muututtu, mutta tehdyt pienet viilaukset ovat hioneet toimintaa entisestään. Alati Bayonoidan haaroväliin kamerakulmillaan päätyvät erikoishyökkäykset ovat surrealistisen massiivisen näyttäviä ja kombojen sekä oikea-aikaisen väistöliikkeen käyttäminen witch(bullet)-timeen päästäkseen on edelleen kaiken a ja o. Kunhan ne hallitsee (eikä se ole vaikeaa), isoimmistakin pomoista selviää pienellä kärsivällisyydellä. Toiminta on sulavaa räimebalettia, josta pelaaja tuntee olevansa vastuussa, vaikka ruudulla tapahtuisi ylimaallisia asioita. Se on palkitsevaa.



Rodinin kaupasta saa jälleen roppakaupalla uusia taistelutekniikoita ja aseita, sekä täydennystä terveys yms.-arsenaaleihin. Niitä tosin ei helpoimmalla vaikeustasolla saa juurikaan kulumaan, joten haaste kannattaa säätää heti seuraavaan pykälään. Juonta edistävien hirviötaisteluiden lisäksi saattaa törmätä Mudspelheim-maailmaan johtaviin portaaleihin, joissa pitää suorittaa tiettyjä haasteita, esimerkiksi vihollisjoukon voittaminen ilman, että itse saa yhtään damagea. Maisemista löytyy myös hajoitettavaa ja kerättävää, joten välillä voi touhuta vähän muutakin kuin taistella. Parhaimmillaan Bayonetta 2 on silloin, kun taistelua ei seuraakaan vain uusi taisteluareena, vaan peli yllättää jollain aivan muulla.


Graafisesti Bayonetta 2 on paikoittain varsin nätti ja varsinkin päähirviöiden hahmosuunnittelu on mielikuvituksesta, jossa kiiltokuvien isoposkiset vauvaenkelit on kääritty painajaisten helvetinkoneiden ympärille ja sitten koko juttu on muljautettu vielä kerran ympäri. Vaikka graafinen näyttävyys minulle ei useinkaan ole tärkein asia peleissä, silti tuli muutamaan kertaan mietittyä, että kuinkahan hyvältä tämä näyttäisi Xbox Onella tai Playstation 4:llä.


Bayonetta on Wii U:n pelivalikoimassa aivan sieltä toiselta laidalta, eikä sitä lastenpelinä onneksi markkinoidakaan. Nintendolla on ymmärretty, että tällaisellekin on kysyntää, eikä sensuuria ole harrastettu. Ylilyöntejä tapahtuu, mutta suurin osa ajasta mennään ympäri sillä hyvällä tavalla, ja vaikka toiminta on enimmäkseen samaa alusta loppuun, pienet yllärit ja massiiviset efektit tekevät mätkintämatkasta viihdyttävän. Mikäli vääntää lisää vaikeusastetta ja haluaa ansaita yhteenotoista parhaat palkinnot, pelattavaakin riittää rutkasti - eikä toinen kierroskaan mahdottomalta ajatukselta tunnu.