Super Smash Bros on instituutiona kuin uudet perunat: ei ehkä aivan joka kerralla maineensa veroinen, mutta takuuvarma tunnelmankohottaja ja fanejaan aina palkitseva. Nintendo 3DS:n valitseminen sarjan neljännen osan ensimmäiseksi alustaksi lienee tässä kielikuvassa se proverbiaalinen silli, eli sekä uhka että mahdollisuus: hysteerisestä moninpelistään kiitellyn Super Smash Brosin taipuminen käsikonsolille herättää lievää varautuneisuutta, mutta toisaalta myös vapauttaa pelin televisiojärjestelmän kahleista. Voiko pikkuruudulle ahdettu pataan leipominen olla aidosti palkitsevaa? Nakertaako 3DS:n padin jähmeys siivunsa toiminnasta? Aiheuttaako kolmiulotteisuus vain kouristuskohtauksen ja raajapuolioireita? Kyllä, ehkä, no jos ei nyt kuitenkaan.




“No se on se joku peli jossa Mario hakkaa Linkiä” kuvaili eräs kaverini Super Smash Brosin konseptia, tiivistäen siitä oikeastaan kaiken oleellisen. SSBf3DS ei ole lähtenyt liikaa alkuperäisestä sooloilemaan, vaan pelin perusidea on edelleen sama: suurin osa pelimoodeista käsittää neljän hengen tiimeissä käytäviä turpakäräjiä, joissa pelaaja valitsee esitaistelijansa tuttujen Nintendo-hahmojen joukosta. Osa rosterista on pistetty silavaksi ja tilalle on kutsuttu mm. Wii Fitin joogajonna, Fire Emblem Awakeningin Lucina sekä helvetin esikartanosta esiin manattu Animal Crossing -kyläläinen. Kaikilla hahmoilla on omat erikoisliikkeensä, joiden opettelu on avain pelilaudan dominointiin. Pohjimmiltaan idea on siis sama kuin lukemattomissa muissakin taistelupeleissä.

Mikä sitten on kohottanut Super Smash Brosin vuosien saatossa euforiakastiin monien Nintendo-fanien mielissä? Kyseessä on tietysti nelinpeluun ja interaktiivisten kenttien aikaansaama anarkia, jossa hifistely kohtaa puhtaan buttonsmashauksen. Vaikka SSB on taistelupeleille tyypillisesti houkutellut pariinsa myös hahmonyansseihin erikoistuneita virtuooseja, parhaimmillaan Super Smash Bros on kaveriporukkaa hajalle repivissä mittelöissä, joissa vierustoveria saa singota kallionkielekkeeltä sydämensä kyllyydestä.


Kaiken tämän räjähtävän toiminnan kutistaminen 3DS:n ruudulle herätti etukäteen skeptisyyttä allekirjoittaneessa, sillä hyvästä kameratyöskentelystä ja selkeistä grafiikoista huolimatta huolimatta tihrustaminen vaatii totuttelua. Totuus on kuitenkin myös tarua ihmeellisempää: vaikka vierastan yleensä kaiken tämän päälle lätkäistävää, pääasiassa päänsärkyä aiheuttavaa 3D-toimintoa, ensimmäistä kertaa omassa historiassani kyseisen namiskan aktivoiminen itse asiassa paransi pelikokemusta.



Kyseessä ei selvästikään siis ole puolivillainen porttausyritys, vaan 3DS:n ominaisuudet huomioon ottava, kunnianhimoinen kokonaisuus. Omiin näppeihini konsolin analogitikun virkaa toimittava circle pad on aina istunut nihkeästi toimintapeleihin, mutta Super Smash Bros kiertää pahimmat sudenkuopat kompaktin kokoisilla kentillä, sekä fiksaamalla erikoishyökkäykset rajalliseen määrään ilmansuuntia. Kontrollit on pidetty yksinkertaisina, mikä suoraviivaistaa toimintaa. Vaikka valikoiden sekavuudesta voi halutessaan löytääkin nillitettävää, harva tekninen seikka päällisin puolin aiheuttaa nurinaa.

Pinnan alta paljastuu silti väistämättä myös rosoja. Allekirjoittaneen yritykset rekrytä tappelukavereita Tokion junista torppautuivat nihkeään local playhin, jonka mielsin aluksi universumin keinoksi suojella puoliummikkoa Pikachunsa tappokoneeksi hioneilta japanilaisilta. Vilkaisu internetin ihmemaahan paljasti kyseessä olevan kuitenkin yleisemmänkin ongelman: 3DS:n yhteydet ovat keränneet osakseen purnausta, sillä yhdenkin pelitoverin tipahtaessa katvealueelle on mittelö auttamatta pilalla. Super Smash Brosin kaltaisessa pelissä lagitus ei saa armoa, sillä nopeatempoisuuden keskellä jokaisella freimillä on väliä.


Onneksi yksinäinenkään ratsastaja ei ole yksinäinen pitkään, sillä Super Smash Bros tarjoaa kiitettävän määrän pelimoodeja myös sooloilijalle. Perinteisemmän mätön lisäksi hahmojen pariin voi orientoitua erilaisten haasteiden parissa, joista erilliseksi osiokseen on nostettu Smash Run -putkijuoksu. Bonusten keräily loppukoitosta varten on teoriassa ihan hauska idea, mutta käytännössä kummasti jaksotettu: muutaman minuutin tusinavihollisten lahtausta seuraa lyhyt kehämatsi, joka käytännössä eroaa perinteisistä vain nimeksi. Kustomointiyritykset jäävätkin täten pitkälti yrityksiksi.



Vaikka sarjan mäiske soveltuu erinomaisesti myös kasuaalipuolen pelaajille, ei 3DS:n Smash Brothersia voi kovin aloittelijaystävälliseksi kutsua: oikean pelitekniikan oppii vain kokeilun ja erehdyksen kautta, ja alun kakofoniasta iso osa vierähtää vahinkoitsemurhien parissa. Turhan selittelyn sijaan SSB puskee pelaajansa suoraan toiminnan keskelle, eli pääpaino on selkeästi vanhoissa faneissa. Onneksi kärsivällisyys palkitaan, ja palasten loksahtaessa kohdalleen sarjan vauhdikkuus tempaa toden teolla mukaansa.


Tuoreimman Super Smash Brosin lapsukset paljastuvatkin lähinnä hiomattomuuksina, joista on osaltaan pakko tinkiä kokonaisuuden vuoksi. Räikein näistä lienee jo mainittu moninpelin takkuilu, mutta myös hahmorosterin epätasapainoisuus herättää kysymyksiä. Tulevat päivitykset korjaavat toivon mukaan pahimmat yhteysvirheet ja kömpelöimmät Rosalinat, mutta toisaalta herää silti kysymys, toteuttaako käsikonsoliversio kuitenkaan pelin täyttä potentiaalia: Wii U -version ilmestyessä loppuvuodesta voi kavereita jälleen viskoa peliohjaimilla ja Zero Samusta tuijotella isolta ruudulta, joten taskuversio saattaa hyvinkin jäädä vain intohimoisimpien Super Smash Bros -fanien ostoslistalle.