Activisionin hypejuna on porskuttanut pitkään isolla rahalla ja saanut aikaan paljon puhetta vuoden ehkäpä odotetuimman pelin ympärille. Destiny on erityisesti Xbox-pelaajille rakkaan Bungien kehittäjätiimin uusin tuotos. Bungien tunnetuimpiin tekeleisiin kuuluvat Halo-pelit, jotka ovat selvästi olleet Microsoftin konsolien merkittävimpiä julkaisuja. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet ja Activision on ottanut hoteisiinsa kyseisen pelikehitysstudion. Tämän seurauksena myös Playstation-pelaajat pääset nauttimaan Bungien tuottamasta herkusta.


Peli tekee hyvin nopeasti selväksi, että se ei ole tarkoitettu sooloilijoille. Levy ei montaa kertaa kerkiä asemassa pyörähtää, kun se jo vaatii internet-yhteyttä. Peliä on siis täysin mahdotonta pelata ilman pelaajatunnusta ja yhteyttä verkkoon. Itselleni tästä ei haittaa ollut, mutta verkkopainotteisuutensa vuoksi peliä ei voinut asettaa kesken sodinnan tauolle, joka ärsytti puhelimen soidessa tai vessahädän yllättäessä.



Aluksi pelaajan tulee luoda oma pelihahmo, jota pystyy muokkaamaan sopivan monipuolisesti. Pelihahmot jakautuvat kolmeen erilaiseen tyyppiin, joilla kaikilla on omat erikoiskykynsä. Erot eri hahmogenrejen välillä tuntuvat aluksi pieniltä, mutta ne alkavatkin näkyä kunnolla vasta pidemmän pelaamisen jälkeen. Tarinan ensitahdit otetaan yksin omalla hahmolla tutustuen pelin erinomaisesti toteutettuihin kontrolleihin ja tavanomaisen tuntuiseen ensimmäisestä persoonasta kuvattuun räiskintään.


Pelin tarina on mitäänsanomattoman löyhä. Sitä kuljetetaan kevyesti muutamin virkkein seikkailun edistyessä siellä täällä ja välillä nähdään lyhyitä pelimoottoria hyväksikäyttäviä välinäytöksiä. Näitä ei kuitenkaan ole jokaisessa kentässä, joten videoiden katseluksi pelaaminen ei mene. Lyhyesti pelin tarinan alku on tämä; ihmiskunta löytää mystisen planeetanomaisen pallon The Travelerin ja leviää sen avustamana ympäri galaksia maailmankaikkeutta halliten. Muutama vuosisata menee kivasti elellessä, kunnes kimppuun käyvät The Darknessin joukot ja ihmiskunta on tuhon partaalla. The Traveler antaa voimia viimeisille henkiin jääneille, jotka puolustavat maailmankaikkeutta pahalta ja joiden on tarkoitus tuoda rauha maailmaan. Näitä onnekkaita kutsutaan suojelijoiksi, eli virallisemmin guardianeiksi. Sitten toivotaan vain parasta, ettei maailma täyttyisi lopullisesti pahasta.



Alkuintron jälkeen ihmispelaajia on mahdotonta täysin välttää, koska pelin verkko-ominaisuuksien vuoksi muihin pelaajiin törmää jatkuvasti. Pelin keskuksessa, Towerissa, hoidetaan syvällisimmät sosiaaliset kontaktit ja tehdään kauppaa pelin kaupustelijoiden kanssa. Sieltä löytää uutta seuraa ja voi vaikka ihailla tähtitaivasta ilman, että kukaan yrittää saada pelaajaa hengiltä.


Peliä on hierottu pitkään ja isolla porukalla. Tämä välittyy selkeästi pelaajan verkkokalvoille, koska grafiikka on todella komeaa katsottavaa. Korkealle kiivettäessä ihailtavaa maailmaa riittää vaikka kuinka kauas. Löysinkin itseni kerta toisensa jälkeen vain ihastelemasta pelin maisemia, vaikka vastapuoli painostikin aseiden laulaessa. Aistien nautinnon kruunaa mahtipontinen ja tunnelmallinen soundtrack, jonka takana on Halojenkin musiikeista vastannut (sittemmin Bungielta potkittu) Martin O'Donnell.



Pelin taistelutantereina toimii neljä taivaankappaletta: Maa, Kuu, Venus ja Mars. Alueet ovat laajoja ja niissä on paljon erilaisia elementtejä. Pelikentät harhailevat siellä täällä suurilla planeetoilla, ja kenttien aikana tuleekin törmänneeksi useasti samoihin ja tuttuihin paikkoihin. Kampanjan aikana toisaalta taas ohitetaan paljon laajoja alueita, joita varmastikin hyödynnetään pelin tulevissa päivityksissä. Vaikka alueet ovat laajoja, niin ne edustavat vain neljää erilaista teemaa. Muutaman pelitunnin jälkeen Maan maaston ulkonäkö alkoikin näyttää jo ärsyttävän tutulta.


Varsinainen tarinan pelaaminen on käytännössä räiskintää näillä neljällä planeetalla. Toiminta on hyvin samankaltaista alusta loppuun. Pelaaja räiskii pahikset hengiltä ja suojautuu vastapuolen tulitukselta. Yksin pelattaessa tämä rakenne alkaa toistaa itseään nopeasti, mutta maksimissaan kolmen hengen porukassa toiminta pysyy pidempään mielekkäänä. Peruskaava on siis hieman tylsähkö, mutta pelihahmon kehittämiseen jää koukkuun. On vain pakko pelata vielä hetki, jotta saavuttaa sen ja sen levelin ja ansaitsee sen ja sen tasoisen aseen tai varusteen. Paperilla homma kuulostaa ”pelaamatta kakalta”, mutta itse kokien se on yllättävän koukuttavaa, varsinkin kun löytää sopivan kaveriporukan.



Destiny panostaa paljon sosiaalisuuteen, mutta tekee siitä samalla hieman hankalaa ja sekavaa. Kun kaverilistalta löytyy kymmeniä peliä pelaavia, niin verkko-ominaisuudet pääsevät oikeuksiin. Aloittelevalle verkkopelaajalla taas onkin melkoinen työ hankkia kavereita pelin maastosta ja sosiaalisen toiminnan keskuksesta tornista. Muille pelaajille voi osoittaa mielenkiintoaan sormen osoituksin ja tanssiliikkein, mikä ei ole asiaa kuvaavinta. Tekstiäkin voi uusien tuttavuuksien näytöille kirjoittaa kankeasti ohjaimella. Eniten olisin kaivannut äänichattia, jolla voisi ottaa helposti ja nopeasti yhteyttä lähimaaston pelaajiin. Tai sitten kampanjan tehtävien alussa voisi valinnaisesti olla tarjolla pelaajahaku, joka heittäisi kolme pelaajaa suorittamaan samaa tehtävää.


Pelin sosiaalisuudessa ja massiiviverkkopelin ominaisuuksissa on toisaalta onnistuttu erittäin kiehtovalla tavalla, jollaista konsolien räiskintäpeleissä ei ole ennen nähty. Lähdettyäni suorittamaan tarinamuotoista peliä, huomaankin hyvinkin äkkiä etten ole yksin. Maailmassa liikkuu vastapuolen joukkojen lisäksi myös muita ihmispelaajia. Ne saattavat olla suorittamassa samaa tehtävää, tai sitten jotain toista, joka poikkeaa saman maaston kautta. Heidät voi myös halutessaan kutsua samaan peliin, mikä tosin on toteutettu hirman kankeasti. Välillä pelikenttiin ilmestyy vapaaehtoisia haasteita, joissa puolustetaan merkittyä pistettä tietty aika. Näihin extra-tehtäviin voivat osallistua kaikki lähimailla liikkuvat ilman että tarvitsee liittyä toisten kanssa samaan peliin.

Tarinaan voi hakea vaihtelua perinteisen tuntuisesta verkkomoninpelistä, jossa pelaajat ottavat mittaa toisistaan. Pelimuodot ihmisten välisissä taisteluissa ovat harmittavan yksinkertaisia – on perinteistä tappomatsia ja alueen valtausta. Ei muuta. Moninpeli heittää ärsyttävästi aivan eri leveleillä olevat pelaajat samaan peliin, minkä vuoksi muutaman tunnin peliä pelanneelle verkkopeli voi tuntua epäreilulta.


Pelaajien välisten kamppailujen ja tarinan koettuaan voi vielä sukeltaa pelin muutamaan muuhun co-op -muotoon. Näistä mielenkiintoisin on Raid, johon tarvitaan kuusi kaveria kaverilistalta. Random-pellehörhöt eivät kaveriksi käy, koska vaikeusaste on hilattu niin kovalle, että kaikkien pelaajien on otettava haasteet tosissaan. Muita co-op -pelimuotoja voi pelata maksimissaan kolmen pelaajan voimin.



Pelin budjetti ylitti kevyesti 500 miljoonaa dollaria. Se on siis kallein pelijulkaisu koskaan. Yksi + yksi yhteenlaskettuna tästä voisi päätellä, että kyseessä olisi myös kaikkien aikojen paras peli. Noh, ei rahalla kaikkea saa, varsinkin kun suuri osa potista on kulunut pelin markkinointiin (ja osa mahdollisesti varattu tuleviin jatko-osiin). Sehän ei taas kehitä peliä yhtään mihinkään suuntaan, vaan nostaa pelaajien odotukset korkeammalle, kuin itse pelin välinäytöksissä edes lennetään. Kyseessä on kuitenkin yksi pelivuoden mielenkiintoisimpia julkaisuja, joka onnistuu viemään räiskintäpelejä uuteen suuntaan.

Destiny on varmasti monelle suuren suuri pettymys. Kaiken ennakkohypen ja hienojen trailerien alla kytee keskivertoa heikompi yksipeli ja tarinaltaan peli on niin köyhä kuin ... no niin köyhä kuin rahaton voi olla. Pelin juju piileekin verkkotoiminnassa. Sosiaalisissa ominaisuuksissa ei vielä täysin onnistuttu, mutta omassa tyylissään Destiny on suunnannäyttäjä.

Kuvakaappaukset ovat arvostelijan itse ottamia.