Taas on pelitoimittajan aika huokaista syvään ja epätoivoisesti, kun arvosteluun paukahtaa - ties kuinka monennen kerran - toisen maailmansodan kauhuihin keskittyvä tyhjäpäinen räiskintäpeli. Toisaalta kyseisestä teemasta valittaminen peliarvosteluissa alkaa olemaan sekin puhkikulunut ja käytetty juttu, joten yritetäänpä hiukan hillitä kielenkantoja. Liekö helppo teema ollut pelijulkaisijan kannalta turvallinen ratkaisu, joka toivon mukaan miellyttää mahdollisimman suurta osaa pelien ostoryhmästä. Kyseessä on sentään Wiin ensimmäinen oikea nettiräiskintä, jonka menestys tietysti riippuu pelin pelaajamääristä. Pelaajia ja näiden mielihaluja ei siltikään kannattaisi aliarvioida puhtaasti myyntitilastojen perusteella. Timanttinen räiskintäkokemus ei nimittäin synny itsestään.



Käsitellään ensiksi yksinpeliä - niihin Wiin omistajat ovatkin jo tottuneet. Juoneltaan Heroes 2 on juuri niin yllätyksetön ja kunnianhimoton kuin odottaa saattaa. Masentavan moneen kertaan nähtyjä (anteeksi, sorrun taas) maisemia kolutaan jälleen niska limassa. Päähenkilön kunniallisuutta tahi sankaruutta ei liiemmin alleviivata, eikä miehestä muutenkaan tehdä järin suurta numeroa. Pelaaja on sotamies muiden joukossa, joskin ainoa, jolle on siunaantunut edes hitunen itsesuojeluvaistoa. Monesti pyssymiesten väliset yhteenotot tuovat fiksuudeltaan mieleen eräätkin kreisikomediat, joissa ammuskelun osapuolet räiskivät toisiaan saman roskatynnyrin eri puolilta. Yleensä ottaen apujoukot makaavat kuolleina maassa jo ensimmäisen yhteenoton jälkeen. Tai siis makaisivat, jos eivät katoaisi tyhjyyteen energiapalkin valahtaessa pakkaselle.

Tekoälyviholliset ovat myös varsin huonomuistisia, sillä vasta äsken heitä kohti ammuskellut pelaaja unohdetaan liki välittömästi, kun tämä painaa päänsä hetkiseksi piiloon. Niinpä vihut lähtevät etenemään ympärilleen katsomatta, antaen pelaajalle oivan tilaisuuden osoittaa kunniallinen sankaruutensa lasauttamalla lippaallisen lyijyä suoraan näiden selkään. Panostehtailijat voivatkin hieroa tyytyväisinä käsiään, sillä pelaaja yksin vetää puoli tehtaallista täsmäosumia nahkaansa, ennen kuin mennyt elämä alkaa vilisemään filminä silmien edessä.



Kontrollimekanismi on pelin muuhun tasoon nähden yllättävän toimiva. Remotella tähtäillään ja kääntyillään, ja nuntsalla liikutaan eteen, taakse ja sivuttaissuunnassa. Singon käyttöä pelissä simuloidaan asettamalla kake nokkelasti olkapäälle. Kapuloiden kanssa heilumisella peli onnistuu tosin lyömään itseään myös kenttälapiolla omiin polvilumpioihinsa. Eniten pahaa verta aiheuttivat remotea vääntelemällä aktivoitavat pommit, jotka rankaisevat yhdestäkin väärästä ranneliikkeestä hengenlähdöllä, minkä johdosta pelaaja nakataan tylysti takaisin kilometrin päähän. Remotella käytetään myös monia muita laitteita, kuten kenttäradiota. Heilutellessani epätoivoisesti kapulaa yrittäessäni suorittaa ihmiselle normaalisti hyvin yksinkertaisia motorisia toimintoja, en todellakaan tuntenut olevani yhtä pelin kanssa, vaan pikemminkin ärsytyksen hiki ja tuskankyyneleet virtasivat solkenaan. Allekirjoittaneen mielikuvituksen, vai pelintekijän arviointikyvyn puutetta – mene ja tiedä!

Wiin Zapperia käytettäessä fiilis voisi olla tällaisissa tilanteissa vieläkin epätodellisempi - kuka nyt virittää radiota pistoolilla? Varsinaisessa räiskintätoiminnassa oikea pyssyohjain vie todennäköisesti kokemuksen astetta ylemmäs, sillä tokihan silkalla kaukosäätimellä osoittelu julman sodan keskellä hiukan pöljältä tuntuu (onko hiirellä huitelu toisaalta sitten jotenkin fiksumpaa?).

Pelissä on myös perinteinen Virtua Cop -tyyppinen arcade-tila, joka palvelee pelihallien kiskoräiskintäpeleistä diggaavia. Samalla se myös alleviivaa peruspelin vilpitöntä putkimaisuutta, sillä tässä pelaajaa kuljetetaan kutakuinkin samoja reittejä kuin normaalissa yksinpelimoodissa. Jos perinteinen FPS-meininki Wii-kontrolleilla ei omaan tassuun istu, tarjoaa arcade oivan mahdollisuuden nakata aivot narikkaan – kunhan vain muistaa asettaa vaikeusasteen riittävän korkeaksi. Easy ja normal-tasot eivät nimittäin tarjoa pelihallitason haastetta, vaan käyvät pikemminkin helppoudessaan äkkiä tylsäksi.



Entäs se paljon puhuttu moninpeli – taipuuko putkimiehen pelikonsoli myös veriseen sinkohippaan? Vastaus kuuluu: kyllä ja ei. Verta pelistä ei löydy, mutta hippa kyllä luonnistuu. Meininki on tosin hitusen hidastempoisempaa kuin esimerkiksi PC-räiskinnöissä, johtuen luonteeltaan hitusen jähmeämmistä kontrolleista. Tämä toisaalta miellyttää hidasta hämäläistä, joka normaalisti tapaa saada luodin nahkaansa ennen kuin ehtii telamiinaa sanoa.

Jäyhänä tuppisuuna peleissä viihtyvää jörrikkää ei kauheasti häiritse sekään, ettei pelitovereilleen pääse langettamaan kirosanojen saattelemia kenttätuomioita kuulokemikrofonin avustuksella, koska sellaista mahdollisuutta ei pelissä ole. Monille muille toiminnon jättäminen pois verkkopelistä on nykyaikana melkoinen puute. Jos muita räiskintäpelien trendejä alkaa käymään läpi, niin myös co-op-tilan puutos lukitsee tämän pelin eilispäivän räiskintöjen suljetulle osastolle. Etenkin arcade-moodiin olisi kaivannut kaksinpelimahdollisuutta edes samalla konsolilla. Moninpelitiloina on tarjolla perinteistä kuolomatsia sekä lipunryöstöä. Perustoimivaa huttua, ei sen enempää eikä vähempää.

Graafisesti peli suoriutuu tehtävästään alustaansa nähden sujuvasti. Ruudunpäivitys pysyy tasaisena ja vanha putkitelkkari pehmentää pahimmat röpelöt. Tietämättömyys on kieltämättä rikkautta, sillä Crysiksen tai Bioshockin tapaisia visuaalisia herkkupaloja pelanneelle, ja ylipäätään graafista tykitystä arvostaville Wiin potku ei vain anna mahdollisuutta miellyttää. Eipä sillä, etteikö se pelin yleiseen, pari kolme vuotta vanhaan ilmeeseen jollakin oudolla tavalla istuisikin. Audiopuoleltakaan ei sovi odottaa ihmeitä, mutta tuhtia tasapaksuutta sitäkin enemmän. Kolean nuiva orkesteriääniraita raikaa ja pyssyt paukkuvat. Remoten minimaalinen kaiutinkin loksuu asetta ladattaessa, mikä värittää touhua mukavasti.



Medal of Honor: Heroes 2 on kunnianhimottomin, kylmin ja sisällöltään tyhjin pelaamani räiskintäpeli pitkään aikaan. Sen työstämiseen ei ole selvästikään uhrattu suurta budjettia, saati sitten pelintekijöiden intohimoa, vaan markkinoille on haluttu tuupata tasaisen paksua, moneen kertaan nähtyä peruskamaa. Peli erottuu ainoastaan erikoisen kontrollimetodinsa ansiosta, eikä sitäkään ole toteutettu lähimainkaan täydellisesti, mikä vaikeuttaa entisestään pelin suosittelemista kenellekään. Näin tylsästi toteutetusta perusräiskinnästä on hyvin vaikea innostua, ellei toisen maailmansodan räiskintäpelit ole syystä tai toisesta jääneet pelaamatta. Tässä tapauksessa tahtoisin ojentaa kyseisille henkilöille järeitä työkaluja, jotta sieltä pimeästä tynnyristä pääsisi ulkomaailmaa lähemmin tarkastelemaan.