Segan keittiössä tapahtuu. Otetaan yksi Taru sormusten herrasta -trilogia, korvataan nössöt hobitit ja muut hanttapulit Conan barbaarilla ja lopuksi puetaan koko sekasoppa viikinkivaatteisiin. Annetaan kypsyä kuusi vuotta mäiskintöihin erikoistuneen pelistudion uunissa ja tarjoillaan verisenä PlayStation 3:lla ja Xbox 360:llä. Alkupaloiksi suositellaan Diabloa ja jälkiruoaksi sopii erinomaisesti Oblivion. Viking: Battle for Asgard on läheistä sukua toiselle Total War -sarjan spinoff-pelille, Spartan: Total Warriorille, mutta peli soveltuu erinomaisesti myös ensi kertaa sarjaan tai hack'n'slash -genreen tutustuville.



Myyttien Midgardissa seikkaillaan Skarin-nimisellä lihaskimpulla, jolle pelkkä ruisleipä ja kaurapuuro eivät riittäneet Hel-jumalattaren armeijoiden kukistamiseksi. Aivoja ja muita kehon osia kutistavista steroideista kun ei muinaisina aikoina vielä tiedetty, hankittiin avuksi Freya-jumalatar, joka ottaa Skarinin suojatikseen ja antaa tälle aimo kasan yliluonnollisia voimia. Yliluonnollisilla voimilla pärjääkin jo huomattavasti paremmin yliluonnollisia armeijoita vastaan, kun edessä on koko Midgardin vapauttaminen kovasti sormus-trilogian örkkejä muistuttavien epäkuolleiden viikinkisoturien ikeen alta. Sankarin toimenkuvaan kuuluu vangittujen viikinkiheimojen pelastamista ja näistä koottujen massiivisten armeijoiden avulla alueiden valtaamista. Ohessa Skarin ehtii kaveerata myös sodassa auttavien lohikäärmeiden kanssa. Ennen kaikkea työhön kuuluu kuitenkin jumalatonta turpaan mättämistä, vihollisten paloittelua, silpomista, päiden katkaisua ja veren lennätystä. Paketin kanteen painettu 18 vuoden ikärajoitus on syytä ottaa tosissaan.

Pelin maailma on kuin pienoismalli oikeiden roolipelien kartoista. Oblivionin kaltaisiin jättiteoksiin verrattuna matkaa maailman ääreltä toiselle on noin kuusi askelta. Toki matkalle on tehty mutkittelevia polkuja ja eipä ylikokoinen päähenkilö mikään pikajuoksija ole, joten ainakin aikaa lyhyisiinkin hölkkämatkoihin saa kulumaan paljon. Vapaasti vaellettavaan maailmaan ei ole ahdettu mitään turhia laaksoja tai kukkuloita, vaan tapahtumapaikat ovat jopa hämmentävän lähellä - yleensä näköetäisyyden päässä toisistaan. Kiireisiä viikinkejä varten Midgardista löytyy vielä teleportteja, joiden avulla verenhimoisimmat pääsevät turpakäräjille noin puolessa minuutissa pelisession alkamisesta.

Taistelu on Vikingin pääasia ja totta vieköön se on myös pelin viihdyttävintä antia. Jopa lähes tyystin hakkausmättöpeleihin tutustumaton pasifistikin onnistuu sipaisemaan sen viisikymmentä örkkiä lakoon alta aikayksikön. Tästä kiitos kuuluu ajatuksen tehokkuudella toimivalle taistelujärjestelmälle. Perusliikkeiden lisäksi muinaisilta sotureilta voi ostaa lisäliikkeitä ja aseisiin saa vielä taikavoimiakin riimujen avulla. Taistelun tuoksinnassa voidaan lisäksi napsia parannusjuomia tai heitellä vaikka kirveitä, mikäli se kohteliaalta sotimistavalta tuntuu. Taistelusta oppii pian tekemään taidetta, mutta yksinkertaisimmillaan Skarinille valitaan suunta, jonka jälkeen nappuloita hakkaamalla alkavat epäkuolleet ruumiinosat levittyä pitkin peltoja. Pelin komeinta antia ovat satojen NPC-hahmojen väliset massiiviset taistelut linnoitusten ja kaupunkien herruudesta. Suurimmissa joukoissa esiintyy ajoittaisia ruudunpäivitysongelmia, mutta pääasiassa peli pyörii moitteetta, vaikka ruudulla vilistää elävää ja kuollutta suurissakin laumoissa.



Taistelemisen lisäksi peliaikaa voi käyttää maastossa lojuvien rahasäkkien tai rahaksi vaihdettavien oluttynnyreiden keräilyyn. Skarin itse on täysi tuppisuu, mutta harvoilta muilta viikingeiltä saa tietoa siitä, mistä päin maailmaa seuraava juonta edistävä taistelu mahtaa löytyä. Lisäksi kotikylästä löytyy kauppias ja pari muuta joutavia puhuvaa hahmoa. Puheet paljastavat viikinkien olleen ilmiselvästi syypäitä joihinkin englannin kielen ikimuistoisemmista murteista. Osa viikingeistä laukoo sanottavansa niin paksulla skotti-, irkku- tai muulla murteella, että heikompaa huimaa. Onneksi puhetta on kuitenkin sen verran vähän mukana, ettei hahmoille sopimaton kielenkäyttö koidu muuten hyvän tunnelman kohtaloksi.

Midgard on kaunis maailma, joka ei kiristä pelaajan aivokapasiteettia mihinkään suuntaan. Sen lisäksi, että paikasta toiseen löytäminen on helppoa kuin olohuoneesta jääkaapille kävely, kertoo peli visuaalisesti ja äänimaailman avulla aina sen, onko kyseessä hyvien vai pahojen hallinnoima alue. Tunnetusti pahikset ovat pahoja vain, koska heidän luonaan sataa aina vettä, on harmaata, pimeää ja muutenkin kurjaa. Ehkä epäkuolleet viikingitkään eivät olisi lainkaan niin päällekäyvää sorttia, mikäli heidänkin maillaan linnut laulaisivat ja kedot kukkisivat kirkkaissa väreissä. Valitettavasti viholliset eivät kaunista luontoa pääse näkemään, sillä lintujen laulu alkaa alueella vasta kun viimeinenkin muotopuoli zombie-viikinki on niitattu maan rakoseen. Sääli heille.

Grafiikka on pääasiassa komeaa, on heinänkortta, kiiltävää vettä ja usvaa. Animointi on luontevaa ja saa taistelun näyttämään keveältä kesäillan valssilta. Äänimaailma ansaitsee erityiskiitokset. Informatiivisen linnunlaulun lisäksi ääniefektit tuntuvat juuri sopivan nasevilta taistelun tiimellyksessä. Hyvä osuma kuulostaa hyvältä osumalta, vaikka pelaajan ympärillä kieppuva kamera ei miekan mahaan upotusta ehtisi näyttämäänkään. Taustamusiikki muuttuu tilanteen mukaan ja lisää jännitystä pimeissä luolissa ja synkeissä metsissä. Hyvien viikinkien hallitsemilla alueilla taas jännitys purkaantuu suorastaan meditaationauhalta kuulostavan äänimaailman ansiosta.



Viking: Battle for Asgard on kevyttä viihdettä. Mitään filosofista tai pohjoismaisia myyttejä tarkasti läpikäyvää juonikuviota ei tarjota, eikä ole niin väliksikään. Kehitysstudiolla on tiedetty taistelun olevan pelin pääasia ja se on hiottu pelimekaniikaltaan, ulkoasultaan ja ääniltään lähes täydelliseksi. On kuitenkin erittäin tervetullutta, että myös viikinkien rikasta tarustoa ymmärretään hyödyntää peleissä, sillä aina ei fantasiamaailmaa tarvitse, eikä totta puhuen kannatakaan lähteä keksimään itse alusta alkaen uudestaan. Kun tarusto on vuosisatoja vanhaa ja aikoinaan jo hyviksi todettujen tarinaniskijöiden huippuunsa kehittämää, on tältäkin osin voitu keskittää pelistudion voimavarat muihin, tärkeämpiin askareisiin.

Viking on rajattu tiukasti yksinpeliksi. Useamman pelaajan yhteistyötila olisi saattanut tuoda peliin mukavasti lisää uudelleenpelattavuusarvoa, sillä tällaisenaan pelin juoksee läpi melko nopeasti, eikä toinen pelikerta eroa ensimmäisestä nimeksikään. Peli onkin kaikessa tiiviydessään kertaluontoista hupia, mutta ehdottomasti kokeilemisen arvoinen kaikille silmittömän väkivaltaviihteen ja viikinkien ystäville.