Vuonna 2005, vain vähän World of Warcraftin julkaisun jälkeen, joukko kehittäjiä Blizzardilta päättivät, että he tahtovat tehdä jotain omaa. Näin syntyi Carbine Studios, jonka pitkään kypsynyt esikoisteos Wildstar on vähän kuin WoW. Ihan suorasta kloonista ei tällä kertaa voida kuitenkaan puhua, sillä siinä missä kymmenen vuoden ikään ehtinyt rahalehmä on ehtinyt suurilta osin taantua helpoksi kasuaalirymistelyksi, Wildstar tuo takaisin aidosti haastavat tyrmät ja genrelle harvinaisen energisen taistelusysteemin. Lopputulos on pitkässä MMO-haastajien sarjassa yksi parhaista, mutta tietyin varauksin.




Aloitetaan isoimmasta erottajasta Wildstarin ja muiden verkkoroolipelien välillä. Perinteinen MMO-taistelu on puolittain automatisoitua. Pelaajan hahmo hoitaa perushyökkäykset itsestään, ja liikkumisesta on rajatusti hyötyä, joten taistelut ovat lähinnä erilaisten erikoishyökkäysten ja taitojen oikeaa ajoitusta ja rytmittämistä. Wildstar ottaa tästä kaavasta irti aika rohkeasti usealla tapaa.

Ensinnäkin kaikki hyökkäykset lähtevät pelaajien varsinaisista käskyistä, automaattisesti ei tapahdu mitään. Toisekseen lähestulkoon kaikki hyökkäykset ja taidot tekevät maahan punaisen, tai avustavien taitojen tapauksessa vihreän alueen, eli kehittäjien terminologiaa suoraan suomentaen telegraafin. Tämä pätee niin tietokonevastustajiin kuin ihmisiinkin, ja telegraafista tarpeeksi nopeasti poistumalla hyökkäykset menevät varmuudella ohitse. Kun vielä suurin osa liikkeistä ja tempuista on tehtävissä liikkeessä, ja pelaajalla on käytettävissä muutaman sekunnin välein nopea väistöliike, on lopputulos aivan erilaisessa vauhtiluokassa kuin genressä yleisesti vedellään.


Muutokset eivät tee taistelusta ainoastaan nopeatempoisempaa, vaan myös haastavaa. Koska lähes kaikki hyökkäykset ovat taitavalla pelaamisella väistettävissä, on niissä isosti potkua. Pelaajaa rangaistaan yksittäisistä virheistä aivan eri tavalla kuin mihin genren peleissä ollaan totuttu. Muutaman sekunnin herpaantuminen keskittymissä johtaa lähes aina suuriin ongelmiin, kun jo yksi vastaanotettu erikoishyökkäys näkyy terveyden dramaattisena romahtamisena.

Kokemus oli minulle kaksipiippuinen. Taisteluissa on roimasti ylimääräistä tunnelmaa, kun niiden voittaminen vaatii keskittymistä. Toisaalta MMO:ta tyypillisesti pelataan isoja tuntimääriä putkeen, ja tässä kohtia täydellistä huomiota vaativa rähinä muodostui itselleni paikoitellen rasitteeksi. Lukuisia tunteja jatkuva kokemuspisteiden kerääminen on melkoinen projekti jo silloinkin, kun samalla voi katsoa toisella silmällä telkusta jotain realityä huutokauppakokkiselviytymisasiantuntijoista.




Pelin tapahtumapaikkana toimii fiktionaalinen planeetta Nexus, jonka hallinnasta käyvät taistelua pelin kaksi varsin perinteistä osapuolta, kapinalliset ja totaalista valtaa janoavat imperialistisiat. Hahmoluokkien valikoima on aika persoonallinen, ja kustakin luokasta saa kehiteltyä hahmon enemmän kuin yhteen rooliin, joka on nykyaikaiselle MMO:lle jo melkein vaatimus. Palvelimen valittuaan ja hahmon luotuaan pelaajalla on edessään varsin perinteinen urakka hahmon kokemustason korottamisessa, mitä nyt meiningissä on tuhti annos enemmän haastetta, kuin mihin tässä genressä on viime aikoina totuttu.

Tasojen kerääminen koostuu varsin perinteisistä kerää ja/tai tapa -tehtävistä, useamman pelaajan tyrmien koluamisesta ja pelaajien välisistä taisteluista. Tehtävät, tyrmät sekä PvP ovat kaikki rakenteeltaan hyvin paljolti sitä mitä muissakin genren peleissä, ja tarjoavat palkinnoiksi kokemuspisteitä, rahaa ja varustepäivityksiä. Tehtäviä on hirvittävä määrä, ja niitä tarjotaan pelaajille suorastaan väkisin. Suurta osaa ei tarvitse edes varsinaisesti hakea mistään, tai palauttaa mihinkään, vaan tehtävänannot ja palkitsemiset hoidetaan kätevästi radiolla. Wildstarissa tehtävämassa yksinkertaisesti ei lopu kesken, ja pelaaja ei joudu hetkeäkään miettimään, että mitähän nyt seuraavaksi. Vaikeustasoltaan toimeksiannot ovat ehkä hieman perinteisen yläpuolella, mutta niiden tehtävä onkin selkeästi kokemuksen kartuttamisen ohella valmistaa pelaajat luolastoihin, joissa todelliset haasteet odottavat.




Pelkillä tehtävilläkin tasokatto on pelaajalle saavutettavissa ihan kohtuullisessa ajassa, mutta yksin pelaamiseen kokemuksensa rajaava seikkailija missaa pelistä sen taistelun ohella tuoreimmilta tuntuvat osiot, eli useamman pelaajan tyrmät ja vähemmässä määrin PvP:n. Luolastoissa edessä on ensimmäiseksi haastetason aiheuttama tyrmistys. Muutaman pomon ja siinä välissä muutaman perushirviölauman sisältävät luolastot pistävät totaalisesti jauhot suuhun ryhmälle, joka ei ole valmistautunut pelaamaan jokaista jäsentä myöten kunnollisesti. Jokainen visiitti näihin verilinkoihin satunnaisten ihmisten kanssa on käytännössä päätynyt siihen, että minä opetan 1-3 ihmiselle juurta jaksain siitä, että tässä pelissä se ei riitä, että tankki tankkaa ja parantelija painelee joskus jotain. Yhdelläkään ryhmän jäsenellä ei ole varaa seistä telegraafeissa ja täten ottaa vastaan erikoisiskuja.

Voisi kuvitella, että ensimmäisissä tyrmissä annettaisiin vähän armoa, vaan ei. Carbine on todella halunnut läpsäistä ilmaisia läpijuoksuja odottavia kasuaaleja kasvoille heti alkumetreillä. Olo oli sekä nostalginen, huvittunut että ärsyyntynyt, kun kolmas tankki putkeen totesi noin neljän tunnin yrittämisen jälkeen “this is too hard, sorry”, ja poistui pelistä. Kaksi aikaisempaa eivät olleet näin kohteliaita, vaan syy oli luonnollisesti kaikissa muissa ryhmän jäsenissä. Myöhemmin pelissä on tarjoilla isompia, kymmenien pelaajien tyrmiä. Hiukseni harmaantuvat jo kuvitellessani tarvittavan koordinoinnin määrää.


PvP:n puolella meno on vieläkin hektisempää, mutta hieman armollisempaa. Lattia täyttyy telegraafeista kun pari kourallista tähtisotureita ottaa yhteen, ja osumien välttäminen ei enää yksinkertaisesti ole realistista. Tätä taas tasapainotetaan sillä, että pelaajien välisissä taisteluissa kaikilla on aika paljon terveyttä. Lopputuloksena on pitkiä, todella hektisiä taisteluita, joissa voittava osapuoli on yleensä se, joka pelaa paremmin yhteen. Vaikka taistelu on rytmitykseltään ja mekaniikoiltaan varsin erilaista muihin MMO:hin verrattuna, telegraafit ja liikkeen tärkeys eivät korostu ihan samalla tavalla kuin tietokoneiden erikoisliikkeitä väistellessä, ja kokemus on kummallisen tutun oloinen muiden MMO:den PvP:tä tahkonneille. Hektistä ja hyvin hiottua rähinää, mutta olisikohan nämä instansoidut, muutamankymmenen pelaajan PvP-areenat jo nähty tarpeeksi monessa pelissä?



Wildstar ruksaa kylmänviileästi lähes jokaisen kohdan listalla “mitä MMO:sta pitäisi löytyä”. Kauppa-ammatteja löytyy hyvä kasa, ja pelaaja saa myös valita hahmolleen toisisijaisen luokan jonka taidoilla voi tehdä ja kasata kaikenlaista pikkukivaa jota myös muut pelaajat pääsevät hyödyntämään. Ratsun saa ostettua muutamien ensimmäisten levelien jälkeen ja valikoimaa löytyy aina kaikenlaisista turreista leijuviin skeittilautoihin asti. Talonkin saa ostettua ja sisustettua.


Erityismainnan peli ansaitsee siitä, että kaikki on hiottua. Julkaisupäivinä palvelimet kärsivät jonoista ja joistain hetkellisistä teknisistä ongelmista, mutta pääosin peli on toiminut uudeksi MMO:ksi oikein hyvin. Grafiikat ajavat asiansa sen kummemmin tajuntaa räjäyttämättä, kuten äänetkin. Peli pyörii hyvin (3750k @ 4.2Ghz, 780Ti, 16Gt DDR2133), joskin isot PvP-rähinät ja tukkoiset pääkaupungit pistävät kyllä varmasti nuhapumput koville. Ilahduttavasti käyttöliittymän modausta tuetaan laajalti, ja saatavilla onkin jo iso valikoima pelaamista virtaviivaistavia modeja. Mainittakoon vielä, että käsikirjoittajat eivät ole vältelleet huumoria, ja välillä jopa ihan onnistunein lopputuloksin.

Kokemuksena yksin seikkailu Nexuksella tuntuu taistelua lukuunottamatta ikävän geneeriseltä. Ympäristöt ovat yhdistelmä scifiä ja perinteistä fantsua, painopiste ehkä yllättävänkin rankasti jälkimmäisen puolella. Itse olisin toivonut hieman vähemmän vihreää niittyä ja enemmän niitä harvemmin nähtyjä scifitunnelmia. Liukuhihnalla tuotetun oloisia tehtäviä tulee ja menee kauheaa tahtia, eikä maailma varsinaisesti pursua omalaatuisia sijainteja tai ideoita. Muuten aika keskinkertaisen The Elder Scrolls Onlinen maailma pieksee immersiossa Nexuksen jos ei nyt 6-0, niin 7-1.


Viimeiseen asti hiotut, innovatiiviset taistelumekaniikat olisivat kaivanneet seurakseen maailman, johon tekee mieli palata. Haasteellista ryhmäsisältöä kaipaaville tai muuten vaan korkeampaa vaikeustasoa toivoville MMO-aktiiveille Wildstar voi olla juuri sitä mitä kaivataan. Jos löytyy aikaa, halua ja taitoa löytää sopiva kilta ja organisoidusti ottaa pelin haasteet vastaan, kannattaa peliä kokeilla, sillä se on selkeästi suunniteltu alusta alkaen tarjoamaan aitoja haasteita sellaisille pelaajille jotka niistä motivoituvat.



Omalla kohdallani tonttutyrmien aikataulutus muiden ihmisten kanssa osoittautui ylivoimaiseksi, ja todennäköisesti tämä onkin viimeinen MMO-arvosteluni. Verkkoroolipelit ovat aina olleet erityisen haastavia arvosteltavia aikataulujen takia. World of Warcraftin arvioinnista aikanaan lähtenyt epävirallinen roolini sivuston MMO-testaajana on ollut pääosin täynnä pettymyksiä, epätoivoisia yrityksiä kopioida salamaa pullossa. Wildstar ei ole pettymys, mutta se oli juuri se peli jonka kaipasin ajamaan kotiin sen pointin, että minulla ei ole enää aikaa tähän. Joudun ihmettelemään, että kenellä on?


MMO:t ovat vuodesta toiseen jo julkaisussa valtavampia, ja kokeiltavan sisällön määrä on hirvittävä suhteessa siihen, kuinka nopeasti näitä arvosteluja odotetaan julkaistavan. Kun vielä suuri osa pelin sisällöstä on haastavaa ja nimenomaan vain moninpelattavaksi tarkoitettua, rajoittaen oikean elämän ohella niitä hetkiä jolloin voin peliä läpi koluta, puhutaan useista kuukausista ennen kuin olen pisteessä jossa voisin kokea kykeneväni kattavaan, objektiiviseen arvosteluun. Niinpä tekee järkeä, jos tulevaisuudessa ostan MMO:ni itse niiden maahantuojalta vastaanottamisen sijaan, ja kirjoitan arvostelun sitten jos ja kun siltä joskus tuntuu, jolloin on luultavasti joka tapauksessa liian myöhäistä yleisön mielenkiinnon kannalta.

Kuten aina, jatkan Wildstarin pelaamista kunnes kaikki minkä tahdon nähdä on nähtynä. Jos tässä vaiheessa tuntuu siltä, että olisi aiheellista palata aiheeseen arvostelun päivittämisen tai jatkotekstin merkeissä, sen teen.