The Amazing Spider-Man 2
Arvioitu: | Xbox 360 |
Genre: | Toimintapelit |
Pelaajia: | 1 |
Ikärajoitus: | 16 |
Kehittäjä: | Beenox Studios |
Julkaisija: | Activision |
Julkaisupäivä: | 02.05.2014 |
Pelin kotisivut |
Supersankarin arkisimulaattori
Lukuisat supersankaritarinat keskittyvät kommentoimaan, miten omankädenoikeuden jakaminen naamion takana on raskasta, vaativaa ja puuduttavaa työntekoa ilman kiitosta. Uusin Spider-Man -peli onnistuu juuri tuon tarinan kertomisessa. Ikävä kyllä peli luulee tarinansa olevan jotakin aivan muuta.
Lyödään faktat tiskiin heti alussa: The Amazing Spider-Man 2 on malliesimerkki heikosti tehdystä, tunnetulla nimellä ratsastavasta pelistä jonka valmistusta on kiirehditty samanaikaiseen julkaisuun samannimisen elokuvan kanssa. Vaikka viime vuosina laadukkaat sarjakuvapelit - kuten Telltalen The Walking Dead sekä Rocksteadyn Arkham-sarja - ovat hiljalleen alkaneet ilmestyä markkinoille, Hämähäkkimiehen uusin seikkailu edustaa juuri sarjakuvapelien tyypillisintä rahastusryhmää.
Uusimman elokuvan nimellä ratsastuksesta huolimatta peli pyrkii kertomaan oman tarinansa. Juoni alkaa Ben Parkerin murhaajan etsimisellä, mutta muuttuu pian alamaailmaa vainoavan sarjamurhaajan metsästykseksi vihje kerrallaan. Alun koherentti rakenne kuitenkin sirpaloituu jo muutaman tehtävän jälkeen ja muuttuu perinteiseksi pahiskavalkadin galleriaksi, jossa Hämähäkkimiestä pommitetaan vuoron perään jollakin sarjakuvasivuilta revityllä vihollisella.
Tarina yrittää epätoivoisesti pysyä raameissaan ja löytää edes jonkinlaisia yhtymäkohtia irrallisten tapahtumien välille. Lopullinen yrityksen siemen kuitenkin kuihtuu ennen pelin viimeistä kolmasosaa, jolloin vihollisia lyödään ruudulle ilman sen suurempia selittelyitä. Surkuhupaisimmaksi meno yltyy, kun elokuvan pääpahis Electro vain ilmestyy Hämiksen hakattavaksi ilman minkäänlaista pohjustusta. Höperöt juonikuviot ovat arkipäivää naamiosankarien peleissä, mutta turhauttavimmaksi kertomuksessa muodostuu sen temaattinen epäjohdonmukaisuus Hämähäkkimiehen perusluonteen kanssa. Peli yrittää epätoivoisesti rakentaa sisäisiä konflikteja Peter Parkerin sielunmaisemaan, jopa ehdottamalla, että pirtsakoita puujalkoja viskelevä Hämis salaa haaveilisi rosvojen murhaamisesta.
Pelimekaniikoidensa puolesta Amazing Spider-Man 2 yrittää paljon. Yrittää lainata paljon muilta peleiltä, siis. Supersankaripelien parhaimmistoa edustava Arkham-sarja on ollut tarkassa syynissä, niinkin pitkälle vietynä, että pelaajan on ajoittain vaikea erottaa, onko ohjaksissa Gothamin Lentorotta vaiko ikipuberteetin kanssa kamppaileva Hämähäkkimies. Avoimessa kaupungissa flengaillaan seittien varassa, auttaen hädässä olevia siviilejä sekä löytäen keräilykamaa. Kun kaupunkia on nuohottu yhdeltä rupeamalta tarpeeksi, edetään yhden tehtävän (lue: kätyritusinan ja pomovihollisen) verran ja aloitetaan rupeama alusta.
Ilahduttavasti New Yorkista on saatu luotua komea näyttämö seiteillä viuhumiseen, ja siinä peli onkin ylivoimaisesti parhaimmillaan. Vauhdin kasvattaminen, hurjat hypyt, sekä uhkarohkeat tiputukset tuntuvat vatsan pohjassa ja näyttävät äärettömän hienoilta. Liikkumisen kulmakivi, molempien liipasimien/käsien vuorotteluun pohjautuva seittien ampuminen pureutuu oitis selkäytimiin, ja muut hämiskyvyt varmistavat, ettei meno katkea edes pystysuoraan seinään. Ikävä kyllä seittien varassa heilumisen loppuessa myös kaikki ilo katoaa.
Hämikseen on yritetty tunkea mieletön määrä erilaisia pelimekaniikkoja, mutta kaikki puolivillaisesti. Arkham-vääntöä pintapuolisesti muistuttava lähitaistelu taantuu hyökkäysnapin rämpytykseksi, eikä erikoisiskuille löydy harvoja poikkeuksia lukuunottamatta käyttöä. Arkhameista on yritetty lainata myös huoneiden hiljaiseen tyhjentämiseen keskittyvä predator-pelimuoto, mutta sekin riisuttuna ja itseään toistavana. Batmanin varustevyön puuttuessa Hämis voi lähinnä hyppiä kattokruunusta toiseen, odottaen sopivaa hetkeä kätyrien hiljaiseen tainnuttamiseen.
Typerryttävin mekaniikka on puuduttaviin keskusteluosuuksiin keksitty dialogipyörän irvikuva. Tavanomaisesti monivalintaa varten kehitetty pyörä antaa pelkästään vaihtoehdot siitä, missä järjestyksessä keskustelun haluaa kuulla. Turhuuden lisäksi keskustelupätkät muuttuvat hyppiviksi ja katkonaisiksi, kun hahmot muuttavat tunnetiloja ja äänentasoja yhdestä ääripäästä toiseen napin painalluksella.
Kaupunkiin on yritetty saada eloa ja täytettä erilaisilla minitehtävillä, joissa Parker joutuu auttamaan hädässä olevia kansalaisia. Tehtäviin lukeutuu tulipalon tai sortuman keskeltä pelastamisen lisäksi myös pomminpurkua sekä monilukuisia tapoja hakata vihollisjengejä: jos ei kujilla ryöstöpuuhien keskeyttämiseksi, niin poliisien pelastamiseksi tai pakoauton taltuttamiseksi. Ensimmäisen tunnin aikana minitehtävät ilostuttavat ja auttavat fiilistelyssä, mutta viidennentoista jengihakkauksen myötä ilo alkaa olla loppuunkulutettua; pelastustehtäviä kun lyödään tiskiin jatkuvalla syötöllä. Viimeinenkin ilo tiristetään korttelivahdiksi pakottamisella, kun kaupunkilaisten mielipidettä kuvaava mittari astuu peliin. Jos jatkuva pakokaarojen pysäytys tai pommien viskominen jokeen ei kiinnosta, mittari värähtää oitis punaiselle ja lainvalvojat lähtevät seittihemmon perään. Suoranaisia etenemisongelmia vastarinta ei aiheuta, mutta alati perässä pörräävät dronet vievät ilon siitä pelin ainoasta valon pilkahduksesta, eli kaupungissa liihottelusta.
The Amazing Spider-Man 2:n positiiviset puolet ovat seitteilyä lukuunottamatta vähissä, mutta eivät täysin olemattomissa. Peter Parkerin hahmo onnistuu ajoittain heittämään ihan hyviäkin vitsejä tuttuna moottoriturpana, vaikka lainit alkavatkin pursuta korvista ulos järkyttävän toiston myötä. Nurkan nuohoojat myös saavat eteensä kaupungin, jossa riittää koluttavaa kamaa käsittämättömät määrät. Erilaista keräiltävää on kaikenlaista vaihtoehtoisista puvuista sarjakuvasivuihin saakka, joita voi haalimisen päätteeksi pällistellä paikallisessa sarjisliikkeessä. Vaihtoehtoisten pukujen keräily lukeutuukin hiipparointia vaativine osuuksineen pelin parhaimpiin antimiin.
New York on kaiken kaikkiaan yritetty rakentaa pelialueeksi, jossa pelaaja haluaisi hengata. Lopputulos jää kuitenkin - pelin muita osapuolia mukaillen - väkinäiseksi ja puolivillaiseksi. Parker voi käydä tehtävien välissä kotonaan, mutta muutama kokemuspiste tai huonosti esitetty keskustelu May-tädin kanssa ei ole lataustaukojen arvoinen. Stan Leen omistama sarjakuvaliike krääsineen on lähinnä tosifanien kuriositeetti, eikä muu kaupunki tarjoa kiinnostavaa tekemistä siviilien pelastamista pidemmälle.
The Amazing Spider-Man 2 yrittää kyllä paljon, ja pelintekijöiden ideat ovat tavalla tai toisella nähtävissä peliä pelatessa. Lelumyyntiä nostava, jatkuva uusien hahmojen tiskiin lyöminen kuitenkin rampauttaa tarinan täysin, eikä muista peleistä lainattuja mekaniikkoja ole osattu käyttää oikein. Muussa suunnittelutyössä taas on pelattu niin varman päälle, että kaikenlainen innovaatio loistaa poissaoloaan. Vapailla käsillä ja kehitysajalla näistä aineksista olisi saattanut kehkeytyä loistava ja innostava seittisinkoilu, mutta tällaisenaan The Amazing Spider-Man 2 kannattaa hankkia ainoastaan seittisimulaattoriksi lisäalennuskorista.
Hämä-hämähäkki, kiipes langalle
Lyödään faktat tiskiin heti alussa: The Amazing Spider-Man 2 on malliesimerkki heikosti tehdystä, tunnetulla nimellä ratsastavasta pelistä jonka valmistusta on kiirehditty samanaikaiseen julkaisuun samannimisen elokuvan kanssa. Vaikka viime vuosina laadukkaat sarjakuvapelit - kuten Telltalen The Walking Dead sekä Rocksteadyn Arkham-sarja - ovat hiljalleen alkaneet ilmestyä markkinoille, Hämähäkkimiehen uusin seikkailu edustaa juuri sarjakuvapelien tyypillisintä rahastusryhmää.
Uusimman elokuvan nimellä ratsastuksesta huolimatta peli pyrkii kertomaan oman tarinansa. Juoni alkaa Ben Parkerin murhaajan etsimisellä, mutta muuttuu pian alamaailmaa vainoavan sarjamurhaajan metsästykseksi vihje kerrallaan. Alun koherentti rakenne kuitenkin sirpaloituu jo muutaman tehtävän jälkeen ja muuttuu perinteiseksi pahiskavalkadin galleriaksi, jossa Hämähäkkimiestä pommitetaan vuoron perään jollakin sarjakuvasivuilta revityllä vihollisella.
Tarina yrittää epätoivoisesti pysyä raameissaan ja löytää edes jonkinlaisia yhtymäkohtia irrallisten tapahtumien välille. Lopullinen yrityksen siemen kuitenkin kuihtuu ennen pelin viimeistä kolmasosaa, jolloin vihollisia lyödään ruudulle ilman sen suurempia selittelyitä. Surkuhupaisimmaksi meno yltyy, kun elokuvan pääpahis Electro vain ilmestyy Hämiksen hakattavaksi ilman minkäänlaista pohjustusta. Höperöt juonikuviot ovat arkipäivää naamiosankarien peleissä, mutta turhauttavimmaksi kertomuksessa muodostuu sen temaattinen epäjohdonmukaisuus Hämähäkkimiehen perusluonteen kanssa. Peli yrittää epätoivoisesti rakentaa sisäisiä konflikteja Peter Parkerin sielunmaisemaan, jopa ehdottamalla, että pirtsakoita puujalkoja viskelevä Hämis salaa haaveilisi rosvojen murhaamisesta.
Tuli sade rankka...
Pelimekaniikoidensa puolesta Amazing Spider-Man 2 yrittää paljon. Yrittää lainata paljon muilta peleiltä, siis. Supersankaripelien parhaimmistoa edustava Arkham-sarja on ollut tarkassa syynissä, niinkin pitkälle vietynä, että pelaajan on ajoittain vaikea erottaa, onko ohjaksissa Gothamin Lentorotta vaiko ikipuberteetin kanssa kamppaileva Hämähäkkimies. Avoimessa kaupungissa flengaillaan seittien varassa, auttaen hädässä olevia siviilejä sekä löytäen keräilykamaa. Kun kaupunkia on nuohottu yhdeltä rupeamalta tarpeeksi, edetään yhden tehtävän (lue: kätyritusinan ja pomovihollisen) verran ja aloitetaan rupeama alusta.
Ilahduttavasti New Yorkista on saatu luotua komea näyttämö seiteillä viuhumiseen, ja siinä peli onkin ylivoimaisesti parhaimmillaan. Vauhdin kasvattaminen, hurjat hypyt, sekä uhkarohkeat tiputukset tuntuvat vatsan pohjassa ja näyttävät äärettömän hienoilta. Liikkumisen kulmakivi, molempien liipasimien/käsien vuorotteluun pohjautuva seittien ampuminen pureutuu oitis selkäytimiin, ja muut hämiskyvyt varmistavat, ettei meno katkea edes pystysuoraan seinään. Ikävä kyllä seittien varassa heilumisen loppuessa myös kaikki ilo katoaa.
Hämikseen on yritetty tunkea mieletön määrä erilaisia pelimekaniikkoja, mutta kaikki puolivillaisesti. Arkham-vääntöä pintapuolisesti muistuttava lähitaistelu taantuu hyökkäysnapin rämpytykseksi, eikä erikoisiskuille löydy harvoja poikkeuksia lukuunottamatta käyttöä. Arkhameista on yritetty lainata myös huoneiden hiljaiseen tyhjentämiseen keskittyvä predator-pelimuoto, mutta sekin riisuttuna ja itseään toistavana. Batmanin varustevyön puuttuessa Hämis voi lähinnä hyppiä kattokruunusta toiseen, odottaen sopivaa hetkeä kätyrien hiljaiseen tainnuttamiseen.
Typerryttävin mekaniikka on puuduttaviin keskusteluosuuksiin keksitty dialogipyörän irvikuva. Tavanomaisesti monivalintaa varten kehitetty pyörä antaa pelkästään vaihtoehdot siitä, missä järjestyksessä keskustelun haluaa kuulla. Turhuuden lisäksi keskustelupätkät muuttuvat hyppiviksi ja katkonaisiksi, kun hahmot muuttavat tunnetiloja ja äänentasoja yhdestä ääripäästä toiseen napin painalluksella.
… Hämähäkin vei
Kaupunkiin on yritetty saada eloa ja täytettä erilaisilla minitehtävillä, joissa Parker joutuu auttamaan hädässä olevia kansalaisia. Tehtäviin lukeutuu tulipalon tai sortuman keskeltä pelastamisen lisäksi myös pomminpurkua sekä monilukuisia tapoja hakata vihollisjengejä: jos ei kujilla ryöstöpuuhien keskeyttämiseksi, niin poliisien pelastamiseksi tai pakoauton taltuttamiseksi. Ensimmäisen tunnin aikana minitehtävät ilostuttavat ja auttavat fiilistelyssä, mutta viidennentoista jengihakkauksen myötä ilo alkaa olla loppuunkulutettua; pelastustehtäviä kun lyödään tiskiin jatkuvalla syötöllä. Viimeinenkin ilo tiristetään korttelivahdiksi pakottamisella, kun kaupunkilaisten mielipidettä kuvaava mittari astuu peliin. Jos jatkuva pakokaarojen pysäytys tai pommien viskominen jokeen ei kiinnosta, mittari värähtää oitis punaiselle ja lainvalvojat lähtevät seittihemmon perään. Suoranaisia etenemisongelmia vastarinta ei aiheuta, mutta alati perässä pörräävät dronet vievät ilon siitä pelin ainoasta valon pilkahduksesta, eli kaupungissa liihottelusta.
The Amazing Spider-Man 2:n positiiviset puolet ovat seitteilyä lukuunottamatta vähissä, mutta eivät täysin olemattomissa. Peter Parkerin hahmo onnistuu ajoittain heittämään ihan hyviäkin vitsejä tuttuna moottoriturpana, vaikka lainit alkavatkin pursuta korvista ulos järkyttävän toiston myötä. Nurkan nuohoojat myös saavat eteensä kaupungin, jossa riittää koluttavaa kamaa käsittämättömät määrät. Erilaista keräiltävää on kaikenlaista vaihtoehtoisista puvuista sarjakuvasivuihin saakka, joita voi haalimisen päätteeksi pällistellä paikallisessa sarjisliikkeessä. Vaihtoehtoisten pukujen keräily lukeutuukin hiipparointia vaativine osuuksineen pelin parhaimpiin antimiin.
New York on kaiken kaikkiaan yritetty rakentaa pelialueeksi, jossa pelaaja haluaisi hengata. Lopputulos jää kuitenkin - pelin muita osapuolia mukaillen - väkinäiseksi ja puolivillaiseksi. Parker voi käydä tehtävien välissä kotonaan, mutta muutama kokemuspiste tai huonosti esitetty keskustelu May-tädin kanssa ei ole lataustaukojen arvoinen. Stan Leen omistama sarjakuvaliike krääsineen on lähinnä tosifanien kuriositeetti, eikä muu kaupunki tarjoa kiinnostavaa tekemistä siviilien pelastamista pidemmälle.
Hämä-hämähäkki, kiipes alennuslaariin
The Amazing Spider-Man 2 yrittää kyllä paljon, ja pelintekijöiden ideat ovat tavalla tai toisella nähtävissä peliä pelatessa. Lelumyyntiä nostava, jatkuva uusien hahmojen tiskiin lyöminen kuitenkin rampauttaa tarinan täysin, eikä muista peleistä lainattuja mekaniikkoja ole osattu käyttää oikein. Muussa suunnittelutyössä taas on pelattu niin varman päälle, että kaikenlainen innovaatio loistaa poissaoloaan. Vapailla käsillä ja kehitysajalla näistä aineksista olisi saattanut kehkeytyä loistava ja innostava seittisinkoilu, mutta tällaisenaan The Amazing Spider-Man 2 kannattaa hankkia ainoastaan seittisimulaattoriksi lisäalennuskorista.
The Amazing Spider-Man 2 (Xbox 360)
The Amazing Spider-Man 2 yrittää ammentaa ideoitaan itseään paremmista peleistä, mutta lopputulos on puolivillainen sekamelska.
- Seiteillä viuhuminen
- Tarina sekoilee suunnasta toiseen
- Itseääntoistava tappelu
- Puolivillaiset pelimekaniikat
Keskustelut (6 viestiä)
Rekisteröitynyt 16.06.2014
20.06.2014 klo 13.28
22.06.2014 klo 14.22 2
22.06.2014 klo 19.24 5
Ootan vieläkin, että Rocksteady tekee Spider-Manin lisenssillä yhtä laadukkaan pelin kuin mitä Batmanit olivat / ovat.
Warner Bross omistaa Rocksteadyn joten emme taida nähdä heidän tekevän Spiderman pelejä tai muita Marvelin lisenssi pelejä.Nää Activisionin Spiderman pelit on täyttä kuraa niinkuin olivat myös ne Segan tekemät Marvelin pelit.
Spidermanista saisi varmasti kyllä tehtyä hyvän pelin mutta Activisionia ei kiinnosta muu kun ottaa rahat pois näillä paskoilla leffa peleillä.No ehkä jonain päivänä saamme hyvän Spiderman pelin mutta toistaiseksi sitä päivää saa vielä odottaa.
22.06.2014 klo 21.42 1
Ootan vieläkin, että Rocksteady tekee Spider-Manin lisenssillä yhtä laadukkaan pelin kuin mitä Batmanit olivat / ovat.
Warner Bross omistaa Rocksteadyn joten emme taida nähdä heidän tekevän Spiderman pelejä tai muita Marvelin lisenssi pelejä.Nää Activisionin Spiderman pelit on täyttä kuraa niinkuin olivat myös ne Segan tekemät Marvelin pelit.
Spidermanista saisi varmasti kyllä tehtyä hyvän pelin mutta Activisionia ei kiinnosta muu kun ottaa rahat pois näillä paskoilla leffa peleillä.No ehkä jonain päivänä saamme hyvän Spiderman pelin mutta toistaiseksi sitä päivää saa vielä odottaa.
PS1:n Spidermanit olivat ihan hyviä ainakin aikanaan. PS2:n Spiderman 2 oli myös ihan kelpo tekele.
22.06.2014 klo 22.01
Web of shadows oli hyvä peli mutta tämä ei
Eikös beenox tehnyt senkin? En tajua miten beenoxin hämispelejen taso heittelee niin rajusti.
WOS:issa oli myös hyvin toimiva taistelu ilmassa, tälläinen mielikuva on ainakin jäänyt mieleen, nyt se menkaniikkakin taas kusee.
25.06.2014 klo 09.57 2
Tarinan ja pahisten pitäisi siis olla keskiössä. En ole enkä tule tätä pelaamaan mutta toivoisin näkeväni kunnon all-star joukon vihollisia jotka on nivottu yhteen kunnon tarinalla. Mielestäni pelin kannattaisi ottaa pohjaksi vaikka se ysäripiirretty jossa vähäisemmätkin viholliset saavat kunnolla ruutuaikaa ja liittyvät lopulta johonkin suurempaan.
Seurauksena pitää tietysti keskittyä bossitaisteluihin ja pahisten toimintaan. Samaa 1,2,3-rutiinia toteuttavat goblinit ja doc ockit ovat ihan silkkaa paskaa. Niillä pitäisi olla kymmeniä tapoja toimia ikään kuin olisivat toisten pelaajien ohjaamia. Ja päätarinan lisäksi pahisten pitäisi olla läsnä satunnaisrikoksissa koska Venom tai Skorpioni eivät ikinä luovuta ja vain häviä maisemista. Post-gamen katurosvojen mätkintä on ihan älyttömän tylsää kun vaihtoehtona on kasa sarjisten ikonisimpia pahiksia. Jos Venom osaisi seittiheilua ympäri kaupunkia aivan kuin pelaaja, mutta olisi nopeampi ja vahvempi ja kaikkea muuta niin voisi jopa tulla paskat housuun