Puolitoista vuotta sitten arvostelin Sonic & All-Stars Racing Transformed -pelin ja vaikka en sitä silloin suoraan kirjoittanutkaan, nostin sen mielessäni yhdeksi kaikkien aikojen parhaista karting-peleistä - Sega-sympatioistani johtuen ehkä jopa parhaaksi. Mario Kart 8 on ollut yksi Wii U:n odotetuimmista peleistä ja se piristi konsolin myyntiä ilmestyessään reilusti, joten olisiko nyt aika taas genren legendan kavuta karting-kuninkaaksi? Kyllä on.




No sehän on selvää, mistä tässä pelissä on kyse. Perusrunkoa ei ole vuosikymmenten aikana muutettu, mutta hyvän rungon päälle on helppo rakentaa. Osa sitä perusrunkoa ovat kontrollit ja niiden suhtautuminen käytettäviin ajoneuvoihin. Radan pystyvät kiertämään kaikki peliä ensimmäistä kertaa kokeilevatkin, mutta vaikeimpien vastustajien päihittäminen oikea-aikaisella driftauksella ja tarkasti säästetyllä ja tähdätyllä lisävoimalla vaatii harjoittelua, kokemusta ja näkemystä. Ikiaikainen peliresepti ‘helppo oppia - vaikea tulla mestariksi’ on Mario Kart 8:ssa omimmillaan.


Toki uudistuksiakin on jonkin verran mukana. Radoilta löytyy sinisiä nuolipalkkeja, jotka ylittämällä kulkuneuvo muuntautuu leijuvaksi kuin rullalauta Paluu tulevaisuuteen -leffassa ikään. Silloin ajelemaan pystyy radan seinillä ja katossakin, vaikkei se siltä ajaessa näytäkään. Radoille on muutenkin tyhjennetty mukavasti mielikuvituslokeroita, vaikka puolet niistä vanhojen maisemien variaatioita ovatkin. Pääasiallisesti ratojen ulkoa oppimisesta ei saa hirveästi etumatkaa ajokisoissa, kunhan reaktiokyvyt ja driftailu on hallussa.


Asepuolella on muutama uutuus. Bumerangin saadessaan sitä voi heitellä useamman kerran ja takaisinpäin tullessaankin se saattaa aiheuttaa tuhoa. Monikäyttöisempi on Piranha plant, joka napsii ympärillä olevia vastustajia, tai jos niitä ei ole, antaa pientä buustia. Uusi Super Horn tuli aina käytettyä reaktionomaisesti liian kaukana vihollisista, sillä se hetkauttaa vain lähellä olevia. Crazy Eight on varsinainen jokerivoima, sillä se antaa käytettäväksi kahdeksan erikoiskykyä ja oletetusti sitä ei kovin usein laatikoista löydy.




Audiovisuaalisena kokemuksena Mario Kart 8 on Nintendon ykköskastia. Taustamusiikit ovat täynnä kaikuja Nintendon historian varrelta, mutta ne soljuvat ja elävät pelin ratojen ja tapahtumienkin mukana vastustamattoman hienosti, eivätkä koskaan ala ärsyttää. Graafisesti kyseessä on tottakai komein Mario Kart koskaan ja erityisesti pidin visuaalisesti hienona pilvissä tapahtuvaa Cloudtop Cruise -kisailua. Peli pitää kuitenkin nähdä liikkeessä, sillä mitään tökkimistä ei ruudunpäivityksessä esiinny. Jokaisen kisan lopuksi nähdään “Mario Kart TV:ssä” kokoelma parhaita hetkiä, joita voi halutessaan hidastella ja kelailla edestakaisin. Näistä se Luigin kuolemankatsekin havaittiin.


Toki olennainen osa Mario Karteja on se epäreiluuden (ja satunnaisesti ragetuksen) tunne, kun kaartaa kohti loppusuoraa ykkösenä ja punainen tai sininen kilpikonnankuori iskeytyy takapuskuriin. Vähän tuntuikin, että vaikeimmassa cupissa vastustajien ajotaidot eivät niinkään kasvaneet, vaan enemmänkin niiden into käyttää koko asearsenaalinsa, mikäli pelaaja sattui johtoon pääsemään. Älkääkä edes aloittako niistä mustekaloista. Argh. Yllättäen verkkopeleissä oltiin paljon reilumpia ja tunsin useimmiten sijoittuvani kisoissa ajotaitojeni mukaisesti. Vain kerran verkkokisoissa tuli yhteysongelma - luulin voittavani kisaa suvereenisti, kunnes havaitsin muiden pelaajien olevan jumissa. Höh. Kohta ruudulla vilkkui ilmoitus verkkovirheestä.


Tiivistettynä, ja ottaen huomioon myös sarjan alkuosien nostalgia-arvon, Mario Kart 8 on kaikkien aikojen paras Mario Kart. Siinä on keskitytty olennaiseen, tehostettu sitä, hiottu vähän kaikkea mahdollisimman hyväksi ja silti säilytetty pelisarjan parhaat puolet. Isoimpana erona Sonicin ajeluun en näe ulkokultaisia arvoja tai edes sisältöä. Mario Kart 8 sai puolen tunnin pikaiset ajelut muuttumaan kolmi-nelituntisiksi, se sai haluamaan aina sen yhden tähden, pokaalin tai päänahan lisää. Siihen ei Sonic pystynyt.