Uutta Wolfensteinia on odotettu kuin kuuta nousevaa, tosin hyvinkin pelonsekaisin tuntein – toivotaan parasta ja pelätään kovalla nimellä seilaavaa floppia. Legendaarisen pelisarjan juuret vievät aikaiselle 80-luvulle, mutta suurelle kansalle tutuin nimike pelisarjan historiasta on 90-luvun alun Wolfenstein 3D. Se nosti 3D-räiskintöjen maineen nousuun ja lukeutuu oman pelihistoriani aivan ensimmäisiin peleihin. Sen jälkeen pelisarjaa on jatkettu tasaisen epätasaisella vauhdilla ja onnistumisiakin on nähty. Erityisesti vuosituhannen alun Wolfenstein: Enemy Territory iski itseeni kuin sata salamaa ja siihen pelitunteja kertyikin oikein mukavasti. Enemy Territory nojasi ainoastaan verkkopeliin, mutta kuinka käy The New Orderin, jossa moninpeli on jätetty vallan pois?


Paljon puhuttu toinen maailmansota on vuonna 1946 edennyt natseille sopivissa merkeissä heidän asekehityksensä ollessa hurjaa muihin verrattuna. Pelin päähahmon viittaa kantava William "B.J." Blazkowicz saa kokea natsien voiman ja herää 14 vuotta myöhemmin koomasta puolalaisesta hoitolaitoksesta. Vuosi on 1960, joten aikaa on kulunut melkoisesti, eivätkä uutiset näiltä vuosilta ole mieluisia: Natsit ovat voittaneet sodan ja hallinneet maailmaa siitä lähtien. Jotain on tehtävä, mutta vaikeaa se tulee olemaan.



Pelin tarina on yllättävän hyvä. Se ei ole hätäisesti rustattu, vaan siinä on ideaa. Hahmoihin ja tapahtumiin on selvästi panostettu, eikä mikään tunnu turhalta muovikulissilta. Pelin tarina etenee räiskinnän ohessa sopivaan tahtiin ja on ilo seurata, mitä seuraavaksi tapahtuu. Välillä pyyhkii hyvin ja seuraavassa kohtauksessa tuleekin taas vettä niskaan. Kaiken sodinnan lomassa saatetaan myös hieman nauttia rakkauden hedelmästä, vetämättä kuitenkaan tarinaa saippuaoopperoiden osastolle.


Pelin aivan ensimmäinen tehtävä on siitä tärkeä, että sen yhteydessä tehdään päätös, joka vaikuttaa loppupelin tarinaan ja erikoisvoimiin. Mistään suuresta muutoksesta pelin tapahtumiin ei ole kysymys, mutta sillä saadaan ainakin luotua illuusio pelaajan vaikutusvallasta. Myöhemminkin pieniä valintoja päästään tekemään, mutta käsittääkseni ne eivät vaikuta pelin kulkuun.



Natseilla on kasapäin robotteja sekä muita der pelejä ja das vehkeitä. On siis pyrittävä tuhomaan vastapuoli heidän omilla aseillaan. Pelin kentät ovat putkimaisia, mutta eivät niin tarkoin ohjattuja kuin esimerkiksi Call Of Duty –peleissä. Tämä tuo pelaajalle erilaisia mahdollisuuksia vihollisten teurastukseen. Erään taistelukohtauksen pelin alkupuoliskolta pelasin useampaan otteeseen - aluksi perinteisesti raivokkaalla "hyökkäys on paras puolustus" –mentaliteetilla, jossa aseet lauloivat veren roiskuessa ja toisella kertaa alusta loppuun hiipien, teloittaen vastapuolen huomaamattomasti. Kolmas kierros yhdisteli sitten aiempia kertoja. Kartassa oli sen verran tilaa ja salaisia maanalaisia käytäviä, että jokaisella kerralla pystyi etenemään eri reittejä.


Peli tarjoaa mahdollisuuden hiipimiseen monissa paikoissa ja välillä jopa suosittelee sitä. Hiipiminen toimii melko hyvin, mutta toki ensimmäisen persoonan kankeus kurkkimisessa ja sen sellaisessa ei tee siitä täysin miellyttävää. Se on kuitenkin hyvä lisä ja onneksi missään vaiheessa ei tule hiipimispakkoa. Kukin saa tallata omalla tavallaan.

Matkan varrella pelihahmoa voi kehittää peliin luodun perk-systeemin kautta. Erinäisiä tehtäviä tekemällä avautuu uusia taitoja, joita hahmo voi hyödyntää. Avut ovat pieniä ja niiden hyöty taisteluissa unohtuu helposti. Lisäpuuhaa tuottavat pelin kerättävät esineet, jotka on piilotettu oikeasti hyvin, eikä niihin kauhean usein vahingossa törmää. Osa on perinteisiä muistioita ja toiset taas energiapalkkia lopullisesti pidentäviä palkintoja. Taistelun tiimellyksessä vastaan otettujen iskujen jälkeen sankarimme energiat palautuvat automaattisesti vain osittain, jolloin maasta kerättävät lääkepakkaukset auttavat.


Pelin kontrollit ovat hyvät, todella hyvät. Ne toimivat kuin junan vessa. Tattien tarkkuuteen kun on löytänyt sopivan asetuksen, on pelaaminen erittäin jouhevaa. Suojien käyttö onnistuu hyvin ja aseiden valintarullakin on yllättävän näppärä. Graafisesti ollaan ihan hyvän puolella. Enimmäkseen kaikki näyttää hyvältä ja esimerkiksi useimmat kasvoanimaatiot on hyvin toteutettu, mutta harmittavasti pelimaailmasta löytyy paljon rosoisia yksityiskohtia. Suttuiset tekstuurit eivät elämystä pilaa, mutta monessa kohtaa katseeni osui olennaisen sijaan rumiin tekstuureihin. Äänimaailma on kaikin puolin laadukkaasti toteutettu ja roolisuorituksissa on onnistuttu kautta linjan.



Kuten jo sanottua tuli, pelissä ei pääse hukuttamaan kavereita luotisateeseen. Moninpelin puute saattaa olla kuitenkin yksi suurimmista onnistumisen avaimista tällä kertaa. Kehittäjän panostus on ollut täysin yksinpelin luonnissa ja siinä on ehkä onnistuttu juuri sen takia niin hyvin, kun budjettia ei tarvitse ohjata verkkopelin kehittämiseen. Toisaalta onhan se pelaajan kannalta surkukin, koska näinkin laadukasta arcade-räiskintää olisi mielellään jatkanut verkon puolella. Uusi konsolisukupolvi olisi kaivannut lisää verkkopelattavaa, mutta eiköhän sitä ole tulossa.

Nyt kun aikani olen Wolfenstein: The New Orderia käsissäni ja mielessäni pyöritellyt, on pakko ilokseni todeta, että se on monella tapaa odotuksien täyttymys ja osittain jopa ylitys. Paljon puhdasta räiskintää, sopivasti vaihtelevat miljööt, mielenkiintoinen tarina, pientä oheistekemistä ja kaikki on vieläpä pirun hauskaa. Perinteistä räiskintää on onnistuttu maustamaan sopivalla määrällä nykyajan twistiä ja hyvältähän se maistuu. On pelissä puutteita, mutta ilolla voin silti antaa Wolfensteinille oikeasti hyvän arvosanan. Niitä en liiaksi ole viimeaikoina päässyt jakamaan.