The Elder Scrolls Onlineä (ESO) ei ole odotettu netissä ihan niin innostuneesti kuin monia aikaisempia MMORPG:tä. Yksi toisensa perään epäonnistuneet tai mikromaksuilla jotenkin pärjäävät edeltäjät ovat syöneet pelikansan uskoa siihen, että Blizzardin kukkulan kuningasta voitaisiin sen omilla asein päihittää. Lisäksi monilla oli pelko siitä, että verkkopeleille tyypilliset reunaehdot söisivät Tamrielin maailmasta perinteisten Elder Scrolls -pelien hohdon. Tuhat muuta pelaajaa juoksentelemassa maailmassa totisesti vaikeuttaa aidosti avoimen hiekkalaatikon suunnittelemista. Noin sadan pelitunnin jälkeen olen valitettavasti valmis toteamaan pelot perustelluiksi, mutta yrityksen puutteesta ei Zenimax Onlineä voi syyttää, eikä ihan kaikki vaiva täysin hukkaan ole valunutkaan.




Pelikokemuksena ESO on harmillisesti huomattavasti lähempänä perinteistä MMORPG:tä kuin se on Skyrimiä. Kaikki mekaniikat yksinpelien puolelta eivät ole päässeet mukaan peliin, ja ne jotka ovat, ovat suurilta osin rajoitetumpia tai kankeita versioita niistä, joihin pelaajat ovat tottuneet. Tekemistä kyllä riittää niin erilaisten taistelutaitojen keräämisessä, maailman tutkimisessa ja tarinan sisään ottamisessakin, mutta lähes kaikki tuntuu Elder Scrolls -veteraanille moninpelin ehdoilla kangistetulta.

Suurin osa pelitunneistani on kulunut maailmasta löytyviä tehtäviä suorittaen. Tehtävien laatu riippuu vertailukohdasta. Skyrimiin verrattuna tehtävät ovat yksinkertaisia, tuotantoarvoiltaan vaatimattomia ja muutamia poikkeuksia lukuunottamatta tarinan puolesta mielenkiinnottomia. Jos taas vertailua tehtäisiin muihin MMO:hin, on kaikki tehtävät kattava ääninäyttely isoa plussaa, ja paikoitellen tarinankerronta on muutenkin askelta keskimääräisen MMO-tehtävän vastaavaa yläpuolella. Kun yhtä oikeasti mieleen jäävää tehtävää kohden saa kuitenkin kyntää lävitse 10 hälläväliä-duunia, on ESO:lle vaikea antaa hyviä pisteitä tehtäväsisällön viihdearvosta. Lisää päänvaivaa aiheuttaa toimeksiantojen rajallinen määrä ja sijoittelu. Se, että välillä joudun oikeasti tutkimaan maailmaa löytääkseni tasolleni sopivaa tehtävää on teoriassa hyvä juttu immersion kannalta, mutta toisaalta mielenkiintoinen tutkimusmatka muuttuu turhauttavaksi juoksenteluksi hyvin nopeasti, jos vain tahtoisi edetä kokemustasoissa.


Tehtävien vaatimattomuus on erityisen iso sääli kun ottaa huomioon, kuinka vaikeaksi niiden tekeminen kavereiden kanssa on tehty. Jo kertaalleen käytyjä seikkailuita ei pääsääntöisesti voi suorittaa uudestaan ja tehtävien suunnittelussa on muutenkin otettu useamman pelaajan poppoot huomioon huonosti. Asiaa eivät helpota lukuisat bugiset tapaukset, jotka usein vaativat pelin uudelleenkäynnistämistä. Yhdessä tehtävien pelaaminen yksinkertaisesti monimutkaistaa ja hidastaa asioita, joten sitä ei moni pelaaja harrasta. Mielestäni kehittäjillä olisi tässä kohtaa pitänyt olla palleja viedä asia jompaankumpaan äärilaitaan: Unohtaa yksinpelit ja tehdä tehtävistä parhaita mahdollisia MMO-kontekstissa, tai toisin päin. Nyt käsissä on kankeasti moninpelattavia tehtäviä, jotka häviävät kirkkaasti, niin kirjoittamisen kuin tuotantoarvojen puolesta, esikuvana toimivien yksinpelien vastaaville.



Siinä missä sadalla pelitunnilla olisin ollut suurimmassa osassa kokeilemiani MMO:ta jo loppupelissä, ESO:n maailma on niin kattava, ja hahmon tasojen nostaminen on niin hidasta, että korkeimman hahmoni taso on vasta 25 mahdollisesta 50:stä. Se, onko tämä hyvä vai huono asia, riippuu siitä nauttiiko touhusta. Jos tehtävistä ja tyrmien koluamisesta saa isosti iloa irti, on niiden suuri määrä tietysti hyvä asia. Itseäni on valitettavasti alkanut turhauttaa se, että rajatun tehtävämäärän takia löydän itseni jatkuvasti tilanteesta, jossa pitäisi tehdä jotain, mikä sillä hetkellä ei huvita, oli se sitten metsissä samoilu uusien tehtävien toivossa, tai jo läpikäydyn tyrmän toistaminen ties kuinka monennen kerran. Suhtautui kokonaisuuteen miten päin tahansa, voidaan silti puhua MMORPG:stä, johon kannattaa lähteä kärsivällisellä seikkailuasenteella, ei kokemustasojen himosta korvat sauhuten. Pieni tehtävärakenteen virtaviivaistus olisi joka tapauksessa tarpeen.


Tähän asti näkemäni alueet ovat olleet varsin perinteistä metsää ja niittyä. Ellei pelin loppupuolella tule vastaan jotain erityisen hienoa, omaperäisyydestä ei voi maailman suunnittelua syyttää. Plussaa taas jakelen vähän reilumminkin siitä, että maailmasta kyllä löytyy kaikenlaista kivaa ja palkitsevaakin ilahduttavan tiheään tahtiin. Arkkuja, yksinkin koluttavia luolastoja, kuolleita tutkimusmatkailijoita reppuineen, ja näin edespäin. Moniin kilpailijoihin verrattuna maailma tuntuu elävältä ja mielenkiintoiselta paikalta, jota jopa normaalisti aika tehopelaava allekirjoittanut jaksoi joskus tutkiskella ihan viihteen vuoksi.



Tehtävien ohella pelaajille on tarjolla myös erilaisia tyrmiä, sekä PvP:tä. ESO tarjoaa niin julkisia luolastoja, joissa voi rymytä samaan aikaan tuhottomasti täysin satunnaisia pelaajia suorittamassa samoja tehtäviä, kuin perinteisiä neljän tai 24 pelaajan ryhmissä läpi koluttavia paikkoja. Julkiset luolastot ovat parhaimmillaan tunnelmallisia ja hauskoja, huonoimmillaan immersion murhaavia suunnitteluvirheitä. Siinä on tunnelmaa, kun varmalta kuolemalta näyttävä epätoivoinen taistelu kääntyy voitoksi tuntemattoman, pelastavan enkelin armosta. Toisaalta siinä on sitten taas aivan toisenlaista tunnelmaa, kun tehtävänä on tappaa iso paha pomolukki, mutta se kuolee tyrmässä tuntikaupalla istuvien pelaajien tai robottien käsissä nopeammin kuin ehdit sen yhden vaaditun iskun saada perille. Tähän asti pelaamani neljän pelaajan tyrmät ovat olleet hyvin perinteisiä, noin puolen tunnin rykäyksiä: Muutamia ryhmiä perusvihollisia ja sitten pomoja, joiden aikana ei saa seistä tulessa. Ihan toimivaa, mutta omia ideoita homma ei varsinaisesti pursua.


Pelaajien välisiä taisteluita käydään Cyrodilin alueella. Isolla alueella pelin kolme osapuolta käyvät sotaa linnakkeiden ja strategisten resurssien hallinnasta. Mielestäni pelin suurin potentiaali tässä vaiheessa piilee nimenomaan täällä. Vaikka vastaavia toteutuksia on nähty jo mm. Guild Wars 2:ssa, muutamien tuntien perusteella ESO:n versio tuntuu hyvin suunnitellulta ja toteutetulta, mitä nyt muutamat erittäin vakavat bugit vaivaavat pelitasapainoa tällä hetkellä. Erityismaininnan saa pelimoottori, joka isoimmissakin taisteluissa onnistui säilyttämään ruudunpäivityksen pelattavissa lukemissa. Löytyypä alueelta tehtäviä myös yksin pelaaville, mikä on hyvä idea. Kaikessa tekemisessä on hieman enemmän intensiteettiä, kun tietää, että millä hetkellä vain niskaan voi hypätä vihollinen tai kymmenen.



ESO:n suurimpia vahvuuksia on hahmon kehittäminen. Pelaaja pääsee valitsemaan rodun, yhden kolmesta allianssista ja yhden neljästä hahmoluokasta. Luokkien määrä saattaa kuulostaa alhaiselta, mutta selittyy sillä, että hahmot ovat äärimmäisen vapaasti muokattavia. Jokaisella luokalla on kyllä pari kourallista omia taitoja tai taikoja, mutta valtaosa on valittavissa halki luokkien. Tietyn taitolinjan ja siihen kuuluvien taitojen kehittäminen ei myöskään sulje pois mitään muita taitolinjoja. Toisin sanoen, jos tahdot tehdä raskasta panssaria käyttävän velhon, joka osaa myös tarpeen tullen läiskiä kaksikätisellä miekalla, tai vaikka parannella taistelutovereita, tämä on mahdollista. Saman rähinän aikana voi vaihtaa kahden aseen välillä, joten myös taistelun tuoksinnassa on mahdollista vaihtaa roolia.


Itse taistelu on kaksipiippuinen kokemus. Sitä vaivaavat latenssi, huono palaute pelaajalle ja sellainen “tunnottomuus” ja “epämääräisyys” joita on vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole World of Warcraftin jälkeen kokeillut jotain vaatimattomammin loppuun asti hiottua tonttutaistelua. Ensimmäisellä hahmollani, taikurilla, olin jo valmis kiroamaan koko systeemin alimpaan helvettiin, sillä liikkumisen ja taikomisen yhdistely tuntui mudassa rämpimiseltä. Onneksi kuitenkin päätin kokeilla miltä homma tuntuu lähietäisyydeltä. Tässä kohtaa kolme taisteluun kaikilla saatavilla olevaa perusliikettä nousivat arvoon arvaamattomaan. Pelaaja voi milloin vain väistää kuperkeikalla, torjua kilvellä tai aseella sekä käyttää keskeytysliikettä, jolla vastustajan erikoishyökkäykset tai taikasanojen lausumiset saa loppumaan kuin seinään. Yksinkertaisilta kuulostavat asiat tekevät muuten niin perinteisestä MMORPG-mätöstä dynaamisempaa ja taitopohjaisempaa.

Siinä missä tyypillisesti näissä peleissä tiedän heti ensimmäisen yrityksen jälkeen onko kova vihollinen kuolemassa näillä kyvyin vai ei, ESO suorastaan haastaa kokeilemaan uudestaan paremmalla taktiikalla ja tarkemmin ajoitetuilla konsteilla. Ilahduttavaa on myös se, että taistelun aikana käytännössä hahmolla kuin hahmolla joutuu huolehtimaan kaikesta kolmesta resurssista, eli terveydestä, kestävyydestä ja magiasta. Vain harvojen taikojen tai taitojen käyttöä on rajoitettu tylsillä aikarajoituksilla, eli jos resurssit löytyvät, niin käyttö onnistuu. Kehuja Zenimax Online ansaitsee myös siitä, että taistelut niin tehtävien kuin luolastojen osalta ovat keskimääräistä MMORPG-mättöä haastavampia. Monien kilpailijoiden “jos osallistut, voitat” -linjalle ei ole lähdetty.


Kauppa- ja keräily-ammateista innostuneille on tarjolla paljon, ja ammatit ovat ilahduttavan monipuolisia. Aivan kaikki aseiden ja varusteiden rakentamisesta ja niiden parantelusta taioilla omien juomien ja ruokien laatimiseen on mahdollista. Näihin ammateihin liittyvät mekaniikat ja taidot ovat keskimääräistä kiinnostavampia, mutta aivan kuten hahmon kehittämiseen muutenkin, touhuun vaaditaan kärsivällisyyttä. Resursseja taitojen kehittämiseen saa haalia kasaan silmä kovana, jos tahtoo edistyä mitenkään järkevässä aikataulussa, joten itselläni jäi homma tällä(kin) kertaa lähinnä kokeilutasolle. On se seikkailu vain hauskempaa kuin stadissa tikareiden takominen.



ESO on buginen. Tämä ei varmasti yllätä ketään, sillä tällä alueella ei Elder Scrolls -peleissä ole kunnostauduttu edes yksinpelien puolella: rikkinäisiä tehtäviä, viallisia animaatiota, maailman ulkopuolelle putoamisia, ja näin edespäin. Mistään pelikelvottomuudesta ei kuitenkaan voi puhua, sillä pahimmillaankin homma on kyllä edennyt pelin uudestaan käynnistämisellä. Melko normaalia uuden MMO:n yskähtelyä, siis. Grafiikat ja äänet ovat keskitasoa, eniten siihen kuinka vakuuttavaa esitystä ruudulla on, tuntuu vaikuttavan sen hetkisen alueen suunnittelu. Ääninäyttelyn taso vaihtelee hyvän ja koomisen surkean välillä, pääasiassa ajaen tehtävänsä kuitenkin ihan tyydyttävästi. Suorituskyvyn osalta en omalla varsin reippaalla kokoonpanollani (3570k @ 4.2Ghz, 16Gt DDR2133, GTX780Ti) kyllä keksi valittamisen sijaa. Ainoastaan ihan isoimmissa, usean satojen pelaajien taisteluissa ruudunpäivitys laski alle maagisen 60 kuvaa sekunnissa.


Suurena mauttomuutena kalliimman keräilijäversion ostavilla on etunaan parikin merkittävää asiaa. Pelin ensimmäinen hevonen on kallis, ja juoksentelun määrä on valtava. Priimaversion omistajille hevonen on kuitenkin ilmainen. Lisäksi siinä missä normikopion ostanut pelaaja joutuu valitsemaan rotunsa allianssin taustatarinaan sopivasta valikoimasta, on rikas keräilijä vapaa moisista kahleista. Tällainen halpamainen rahastus heti julkaisussa on ärsyttävää, ja kertoo mielestäni hieman kyseenalaista viestiä siitä, uskooko julkaisija itsekään pelin tulevaisuuteen.

ESO on kokoelma huonoa, keskinkertaista ja hyvää. Pääpaino on keskinkertaisella, ja hyvätkin osuudet ovat vain yksittäisiä tehtäviä tai taitoja jotka eroavat hieman siitä, mihin genressä on jo totuttu. Suurimmilta osin kokemus on “ihan normaali, suhteellisen pätevä MMORPG Elder Scrolls maailmassa”, ja sehän on juuri sitä mitä pelättiin.