Videopelien remasterointi voi olla yhtä ristiriitaista kuin klassikkolevyjen päivittäminen nykytekniikkaan. Vaakakupissa painaa yhtäällä kirkkaampi, tarkempi sekä kaikin puolin potentiaaliaan paremmin toteuttava versio, mutta toisaalla historian painolasti kaikessa rosoisuudessaan. Silti uutinen Final Fantasy X/X-2 HD Remasterista herätti jo ajatuksen tasolla mielenkiintoa: uusintaversio alun alkaenkin realismia tavoittelevalla 3D-grafiikalla toteutetuista peleistä tuskin jakaisi faneja täysin kahtia. Lopputulokseen tarttumista ympäröi silti lievä jännitysmomentti: houkuttelevatko koreat kannet Spiran maailmaan kokonaisen uuden pelisukupolven, vai alleviivaavatko ne ainoastaan ajan hampaan nakertamia kulmia?




Nostalgialasit, kyynisyyslasit, kyllästymislasit – otsalle tipahtelee väistämättä monenlaisia kakkuloita Tiduksen ja Yunan teiniseikkailuihin palatessa. Itselleni alkuperäinen FFX oli osiensa summana kenties kaikista mielenkiintoisin aikakautensa Final Fantasy, ja jopa FFX-2 onnistui viihdyttämään rikkomalla monia vuoropohjaisen taistelun kulmakiviä. Sittemmin samat jipot on toki toistettu eri yhteyksissä satoja kertoja, mikä tekee molempien pelien objektiivisesta arvioinnista yllättävän hankalaa: toimihan tämä joskus, mutta toimiiko se nyt? Vai kritisoiko tässä peliä nyt se osa itsestä, jolle pelkkä ajatuskin Blitzballista aiheuttaa sotatraumoja?


Liian radikaalisti kumpaakaan peliä ei nimittäin olla laitettu uusiksi: Remaster on osuva sana sikäli, että pääasiassa muutokset rajoittuvat grafiikkaan ja audiomaailmaan. Poissa ovat hahmoja litistäneet PAL-palkit ruudun ylä- ja alalaidassa, tervetuloa erilaisista International-versioista tutut herkut, jotka… ai niin, eurooppalaisethan näistä saivat jo kauan ennen amerikkalaisserkkujaan nauttia. FFX-2:sta löytyy toki ylimääräinen missio kuin kylkiäislahjana, mutta suuri osa lisämateriaalista on ollut olemassa jo kauan ennen Remasterien julkaisuakin.




Jos paketin pääasiallisena myyntivalttina ovat siis sulosoinnut ja terhakkaat ti...dukset, kai nämä edes toimivat moitteetta? Pääasiassa vastaus on kyllä. Jos vertailee etenkin FFX:n ennen ja jälkeen -kuvia, ero on toki huomattava, mutta itse pelien yhteydessä muutos ei ole aivan dramaattisen silmiinpistävä. Uudelleen sovitetut musiikit herättävät ripeämmän ahaa-reaktion, huulisynkan heittelehtimistä taas eivät ole parannellutkaan grafiikat onnistuneet pelastamaan. PS3-versio ei siis tarjoa mitään niin tajunnanräjäyttävää muutosta, ettei alkuperäiseen enää olisi kirveelläkään paluuta. Toisinaan päivitys onnistuu jopa aiheuttamaan eriskummallisen muovisen yleisfiiliksen.


Mitä tulee itse pelilliseen sisältöön, lunastaa FFX vieläkin paikkansa sarjan parhaiden teosten joukossa. Itse olen kenties liian puolueellinen kommentoimaan FFX:ää kuin toteamalla, että jo pelkkä Anima-aeon taustatarinoineen antaa anteeksi ontuvamman juonenkuljetuksen – kenties tästä johtuen myös FFX-2 on yhä mielestäni kaikessa harmittomuudessaan viihdyttävä seikkailu. Nykymittarilla hieman rajoittuneista taistelusysteemeistään huolimatta molempia on nimittäin edelleen erittäin koukuttavaa pelata. Vaikka PS3-Remaster ei aivan aukottomasti onnistukaan perustelemaan olemassaoloaan, voisi siis kuvitella, että etenkin Vita-käsikonsoliversio on ehdottomasti hintansa väärti.