Kauan ennen kuin oli Marioita, Soniceja tai muita pelimaskotteja, toi pikselimaailmaan hahmovetoisuuden keltainen pillereitä popsiva pallukka. Pac-Man -pelejä on julkaistu vuoden 1980 jälkeen tasaiseen tahtiin uusina versioina, uusioversioina ja retromuisteluina ja tällä kertaa Bandai Namco on pistänyt melkoisen pinon Pac-toimintaa samaan pac-ettiin (heh heh!).

Tässä lyhyet kommentit kaikista Pac-Man Museumiin esille laitetuista peleistä.


Pac-Man (1980) : Ehkä ikäni ja retroinnostukseni puhuvat osaltaan siinä, että pakko tämä originaali on nimetä aidoimmaksi Pac-Maniksi ja siksi peliksi, jonka mieluiten tästäkin kokoelmasta aloitan, kun jotain haluan pikaisesti pelata. Se ei ole paras perus-Pac-Man, kunnia siitä menee Ms.Pac-Manille. Vasta tätä kirjoittaessani huomasin, että neitoversion olisi voinut ladata peliin ilmaiseksi vielä viime kuun ajan, mutta nyt se maksaa vitosen ylimääräistä. Pachus.


Super Pac-Man (1982) : Super-alkuliitteen myötä Pac-Manin pacca pistettiin palasiksi ja sekaisin. Pillereiden sisään syödään avaimia, joilla osa sokkelon seinistä aukeaa, jotta pääsee syömään hedelmiä. Super-nimitys tulee siitä, että Pac voi muuttua jättikokoiseksi Super Pac-Maniksi, joka ei tarvitse avaimia eikä aavepelkoa. 80-luvun alussa pelihallit olivat varmasti innoissaan uudesta Pac-pelistä, mutta uudet ideat ovat sekavia, eikä peli tunnu viimeiseen asti ideoidulta.


Pac & Pal (1983) : Tämä se vasta erikoisempi tapaus onkin. Ilmeisesti Japanin markkinoille haluttiin lisää pelattavaa, joten taas tuupattiin uutta pelihallin nurkkaan. Vain itämailla julkaistussa pelissä Pac-Manin apuna on vihreä tyttöaave ja aaveiden syömisen sijaan niitä voi ampua Galagasta tutuilla säteillä tai hämätä Rally-X:n pölypilvillä ja puuh. Pillereitä ei taaskaan syödä, vaan vaikka mitä esinettä. Alkuperäisen konseptin selkeydestä oltiin jo aika kaukana.


Pac-Land (1984) : Pac-Land vie keltapallon taas eri suuntaan ja sen voikin sanoa aloittaneen aivan uuden sivupolun Pac-Manin uralla. Tasoloikkapelit olivat valtaamassa maailmaa, vaikka Mario olikin vasta Donkey Kongin maisemissa ja Pac-mies loikki mukana. Vaikka Pac-Land ei nykymittapuulla ole järisyttävä kokemus, voin kuvitella sen hämmästyttäneen aikoinaan monellakin tavalla ja tiedän, että monella on pelistä lämpimiä muistoja.

Pac-Mania (1985) : Pac-Manian myötä palattiin takaisin pillerien syöntiin, mutta grafiikat olivat aivan eri tasolla kuin viisi vuotta sitten ja näkökulmakin vaihtui isometriseen. 1980-luvun lopulla pikku-Manullakin oli jo pelitietokone, joten tästä minulla on originaalin ohella eniten omia nostalgian viboja. Ulkoasun lisäksi uutta oli Pac-Manin kyky pompata tarvittaessa metsästävien aaveiden yli.


Pac-Attack (1993) : Tetris ja kumppanit mullistivat pelimaailmaa 90-luvun vaihteessa ja tähänkin junaan keltasankarimme otettiin mukaan. Pac-Attackista kokoelmalla on Sega MegaDrive -versio, ja pelimekaniikasta löytyy kaikuja Tetriksestä ja Puyo-Puyosta, toki Pac-Manin teemoja mukaan sekoittaen. Pac-Attack ei ole millään tavalla puzzleaallon heikoimmasta päästä, vaan sen parissa viihtyy nykyäänkin. Aaveiden syönti tuo mukaan oman pelimekaniikkansa, joka pitää aivonystyrät liikkeessä.


Sitten loikataankin aivan eri vuosikymmenelle. Kolme viimeistä peliä kokoelmasta ovat Pac-Man Arrangementin PSP-versio (2005), Pac-Man Championship Edition (2007) ja Pac-Man Battle Royale (2011). Arrangement on toimiva sekoitus originaalia ja Pac-Maniaa pienillä lisämausteilla ja edelleen pätevä variaatiota teemasta. Championship Edition julkaistiin jo aikoinaan Xbox Live Arcadessa ja on teknon ryydittämä päivitys, jonka bassonjytkeeseen ja hektiseen tahtiin jäi helposti koukkuun varsinkin kavereiden tuloksia pätkiessä. Battle Royale taas on tämän kokoelman myötä ensimmäistä kertaa kotiruuduilla - aiemmin sitä on päässyt pelaamaan vain tyylikkäänä jättimäisenä pelihallipelinä. Se on ehdotonta hupaa, jossa tilanteet voivat kääntyä yllättäen päälaelleen, mutta vain ja ainoastaan moninpelinä.

Kaiken kaikkiaan Pac-Man Museum on paketti, josta ei jää kahdenkympin hinnasta huolimatta niin pahasti rahastuksen maku suuhun kuin monista muista retropelikokoelmista. Kun mukana on hetkiä koko kolmekymmentävuotisen uran varrelta, käy Pac-Man monissa muodoissaan tutuksi, vaikka käytännössä vain puolet peleistä innosti meikäläisen pidempään pelaamiseen. Emulointi on toteutettu laadulla ja kaikki on kuorrutettu ‘pelihuoneella’, josta löytyy pientä bonusta. Harmi vain, että missasin sen ilmaisen Ms.Pac-Manin, ja muutama muukin Pac-peli olisi vielä samaan hintaan mahtunut.

Hinta: 19,99 (PSN, XBLA)