DS:n Yoshi’s Island oli itselleni aikanaan takuuvarma hyvän mielen peli: se tasoloikka, johon tartutaan kun ajantappo ja pirteät värit ovat haastetta tärkeämpää. 3DS:n tuoreesta Yoshi’s New Islandista odotinkin vähintään käsikonsolivastinetta lohturuoalle: jos nyt ei lihapullia ja perunamuusia, niin ainakin perusvarmaa makaronilaatikkoa. Täysin ei tarvinnut pettyä.




Vauva-Marion ja Luigin kotiutumisesta vastaava haikara ei tälläkään kertaa ansaitse vuoden työntekijän titteliä. Aiemmasta seikkailusta selvittyään kiikuttaa se ensitöikseen naperot väärälle ovelle, ja joutuu sitten uudelleen ilkeän Kamekin väijyttämäksi. Onni onnettomuudessa ovat jälleen Yoshi-saaren sateenkaarenväriset Yoshit, joiden haltuun Mario taivaasta tipahtaa. Vaikka saaren elimistön joukkoon on soluttautunut äkäisiä ötöjä ja muita kiusankappaleita, lähtevät Yoshit oitis auttamaan Mariota Luigin pelastusretkelle.


Tuttu resepti siis, hieman kuin se makaronilaatikko. Yhtä tuttua kaavaa noudattaa myös pelin muu sisältö: pelaaja ohjastaa vuorollaan kutakin Yoshia, jotka pomppivat, liitävät ja ähertävät tiensä vaihtelevien kenttien ja välipomojen läpi voittoon. Vihollisia nielemällä saadaan munia, munilla ammutaan esineitä, esineistä saa pisteitä. Harva asia on muuttunut, joskin lisäpisteillä avataan nyt myös minipelejä kahden hengen extrapelimoodiin. Kentät ovat silti tarkoituksellisen lyhyitä, sillä niiden pääasiallinen juju on kaikkien salareittien ja -kätköjen metsästys.



Teknisesti Yoshi’s New Islandista ei juuri löydy valittamista. Graafinen ulkoasu tukee pelattavuutta, ja maailmat ovat yhä mukaansatempaavia ja yltäkylläisiä. Äänimaailma on lapsekkaan riemukas, ja edes Yoshien ääntely ei ota hermoon. Vaikeustaso on selvästi suunnattu perheen pienimmille, joten kuolema korjaa vain huolimattomasta napinpainalluksesta. Mikään ei yllätä, mikään ei harmita, ja muutama tunti hujahtaa pelin parissa silmänräpäyksessä. Etenkin kentistä löytyvät lisätasot, jotka hyödyntävät 3DS:n erikoisominaisuuksia, kiehtovat kerta toisensa jälkeen hölmön hauskoilla pora-Yosheillaan tai helikopteri-Yosheillaan.

Kun Yoshi’s New Islandin kuitenkin laskee käsistään, herää epäilys: jos kyseessä on pelivastine makaronilaatikolle, jaksaisinko kuitenkaan syödä sitä päivästä toiseen? Voisiko siihen mitenkään lisätä vähän mausteita? Ai ei vai? Perheen nuoremmat tuskin tästä pahemmin välittävät, mutta vanhempaa alkaa pian tylsistyttää: yksinkertaisuus muuttuu monotonisuudeksi, ja pirteät väritkään eivät enää riitä houkuttelemaan takaisin seikkailun pariin.


Väistämättä koittanee kuitenkin vielä päivä, jolloin tekisi mieli ryystää peiton alla jäätelöä ja pelkkä haaste sanana aiheuttaa ihottumaa. Tuona päivänä Yoshi’s New Island jälleen kuikuilee kotelostaan houkuttelevana: täällä minä olen, turvallisen lohdullisena ja alati iloisena. Kun pelin pariin sitten uudelleen tarttuu, olo on kuin saapuisi vanhan tutun luo – eikä silloin haittaa yhtään, jos siitä tarjolla olevasta makaronilaatikosta puuttuu suola.