Vaikka World of Warcraft ei kaikkien mieleen ollutkaan, uskaltaisin väittää että harvat odottivat Blizzardin peleiltä mitään muuta kuin huippulaatua Diablo 3:n julkaisemisen alla. Kun peli lopulta julkaistiin, oli se monille alkuinnostuksen jälkeen pettymys. Itse pelaaminen oli hauskaa viimeiseen asti hiotun taistelun ja ihan asiallisen maailman ansiosta, mutta peliin “kaupankäyntiä helpottamaan” istutettu huutokauppa vei kokemukselta puolet sen sielusta, eli parempien kamojen keräämisen ilon.


Blizzard ei kuitenkaan jäänyt seisomaan tumput suorina, vaan on jatkanut Diablo 3:n kehittämistä koko sen tähänastisen elinkaaren ajan. Päivityksiä on tullut tuhoton määrä, ja vaikkei nyt arvostelussa olevaa lisäosaa ostaisikaan, kokemuksen voi sanoa taistelua ja maailmaa lukuunottamatta olevan aivan erilainen kuin pelin alkuaikoina. Koska raja varsinaisen lisäosan sisällön ja ilmaispäivitysten välillä on häilyvä, ja ilmaisetkin lisäykset ovat kokonaisuuden kannalta merkityksellisiä, käyn nyt ensiksi lävitse mikä pelissä on muuttunut, kulutit rahasi laajennukseen tai et.



Alkuperäisessä pelissä seikkailtiin läpi pelin neljän näytöksen lineaarisella tavalla. Kun pääpiru oli hoidettu, homma alkoi uudestaan korkeamalla vaikeustasolla. Tämä toimi ihan hyvin, kunnes sankari osui tasokattoon, ja sitä myöten korkeimpaan vaikeustasoon, eli Infernoon. Alunperin tieten tahtoen “tosi vaikeaksi” hehkutettu Inferno oli suoraan sanoen liian vaikea satunnaisille pelaajille. Keskimääräistä tyyppiä ei vain huvita hakata päätänsä tiiliseinään millilleen samassa kohtaa peliä illasta toiseen. Tähän epäkohtaan Blizzard on nyt vastannut parhaalla mahdollisella tavalla. Kunhan kaikki näytökset on kerran jollain hahmolla tullut pelattua lävitse, pelaaja saa itse päättää mitä pelaa, ja kuinka vaikeaa se on. Valitse näytös, siitä tehtävä, ja tahtomasi vaikeustaso noin kymmenestä eri vaihtoehdosta. Mitä korkeampi vaikeustaso, sitä kovemmat palkinnot. Kyseessä on yksi näitä uudistuksia, jotka pistävät miettimään miksei homma aina toiminut näin.


Muutoksia on kokenut myös tapa, jolla parempaa välineistöä tyypillisesti hankitaan. Huutokauppa on heivattu kokonaan pelistä, niin oikealla rahalla kuin pelirahallakin toimivat versiot. Myös pelaajien välistä kaupankäyntiä on rajoitettu kovalla kädellä, tarkoituksena mitä ilmeisemmin estää esineiden myyminen oikeaa rahaa vastaan. Kovimpia varusteitakin voi antaa toisille pelaajille vain, jos he olivat paikalla esineen tipahtaessa. Kulta ja kamojen rakenteluun vaaditut osaset ovat kaikki sidottuja omaan tiliin, joten käytännössä voidaan sanoa, että Blizzard poisti kaupankäynnin pelistä kokonaan. Dramaattinen toimenpide, mutta minä en koskaan nauttinut edes Diablo 2:n chat-kanavilla kamojen perään huutelemisesta. Paras ja hauskin tapa hankkia päivityksiä on varsinaisen pelin pelaaminen, ja nyt se on myös vaihtoehdoista ainoa.

Tasokaton saavutettuaan monet pelaajat kokivat, että pelissä ei enää ollut mitään tavoiteltavaa parempien varusteiden lisäksi. Tähän korjaukseksi soppaan heitettiin Paragon-tasot, joita nyt viimeisimmän päivityksen jälkeen saa kerättyä rajattomasti, ja taso on tilikohtainen. Täten kaikki hahmosi hyötyvät niistä tuhottomista määristä tunteja jotka olet peliin tuhlannut. Näistä lisätasoista saatavat bonukset eivät ole valtavia, mutta ne jotka kaipasivat loputonta levelausmyllyä saivat juuri sitä mitä tahtoivat.




Itse lisäosa tarjoaa muutamia pelimekaniikkaan liittyviä uudistuksia, yhden uuden hahmonluokan ja yhden uuden näytöksen. Uudistuksista merkittävin on uusi pelimoodi, eli Adventure Mode. Tässä moodissa pelaaja heitetään satunnanvaraiseen näytökseen ja tehtäväksi vaaditaan muutamaa satunnaista asiaa satunnaisissa sijainneissa. Yleensä kysymys on jonkin sivutehtävän suorittamisesta, pomon tappamisesta tai tyrmän tyhjentämisestä. Jokaisen asian suorittamisesta saa bonuspisteitä ja rahaa, ja jos hommat hoitaa loppuun asti, luvassa on isompi bonuspalkinto. Perinteisten saavutettavien lisäksi pelaajalle kerääntyy tehtävistä “nappeja”. Kun näitä on viisi kasassa, voi sankari avata portaalin täysin satunnaisesti luotuun, haastavaan tyrmään josta on keskimääräistä paremmat mahdollisuudet löytää hyviä päivityksiä varusteistoon.

Uutena hahmoluokkana esitellään kilpeä kantava Crusader, joka on verrattavissa Diablo 2:n Paladiniin. Muutaman tunnin kokeilujen perusteella Crusaderilla demonien lätkiminen on samaa viimeiseen asti hiottua, nopeatahtista verijumppaa kuin muillakin pelin lähistaisteluun perustuvilla hahmoluokilla, luonnollisesti uusien taitojen kera. Lisää vaihtelua kaivanneille uutusluokka suo juuri sitä mitä odotettiin. Varusteiden kanssa jumppailua monipuolistamaan peliin on lisätty mystikko, jonka avulla pelaaja voi korvausta vastaan muuttaa esineistä yhtä ominaisuutta, tai muokata varusteiden ulkonäköä.


Varsinaista uutta sisältöä edustaa viides näytös. Diablo on piesty, mutta joku kuoleman enkeli viitsii nyt sitten vielä tulla keulimaan. Myös uuden näytöksen suunnittelussa Blizzard on tuntunut kuuntelevan pelaajia, sillä se on mukava sekoitus alkuperäisen sisällön parhaita puolia. Toisesta näytöksestä tuttua typerää aavikolla yksittäisten otusten perässä juoksentelua ei juuri esiinny, maisemat ovat aika monipuolisia ja ihan tosi pimeissä, ei lainkaan karkkimaisissa tyrmissä on hyvin tunnelmaa. Tarina oli kyllä omiin silmiin ja korviin ihan sitä samaa hälläväliä-tuubaa kuin emopelissäkin, mutta todettakoon että monet kanssapelaajani ovat tuntuneet olevan sitä mieltä, että juoni tekee uudessa näytöksessä enemmän järkeä.

Jos olet osa sitä kummallista ryhmää, joka näitä pelejä tarinan takia pelaa, on sinun hyvä tietää Reaper of Soulsin suurimmasta ongelmasta ostoksena. Kuten todettua, uusi näytös on ainoa varsinainen lisäys pelilliseen sisältöön ja se on lyhyt. Ehkä hieman pidempi kuin aikaisemmat näytökset keskimäärin, mutta kyse on silti yhden illan paukusta. Nopeimmat ovat juosseet homman lävitse parissa tunnissa, itselläni meni sentään 3-4. Kun hintalappu on laajennukselle melko rajut 40 euroa, on tuntihinta sisällön kerran lävitse hakkaavalle hurja.




Puhtaasti kokemuksena Reaper of Soulsille olisi helppo lätkäistä huippupisteet, mutta kyseessä on hieman erikoinen tapaus. Hirveän suuri osa siitä, mikä muodostaa nyt mahtavan kokonaisuuden, on itse asiassa korjauksia emopelissä tehtyihin virheisiin, korjauksia jotka saa ilmaiseksi ilman ostostakin. Kun suolaisen hinnan vastikkeeksi saa käytännön tasolla vain vähän uutta sisältöä ja enemmänkin parempia tapoja kuluttaa vanhaa sisältöä, pistää se arvostelijan pohtimaan. Toisaalta on vaikea kritisoida kehittäjää siitä, että suuri osa hyvistä uudistuksista jaetaan kaikkien käyttöön, ei vain lisäosan ostaville.

Jos pelaat Diabloja yksinpeleinä ja koet että peli on lävitse kun sisältö on kertaalleen nähty, jätä Reaper of Souls odottamaan alennusmyyntejä. Blizzardin kohdalla tämä toki voi kestää pitkään. Jos taas olet toimintaroolipelien suurkuluttaja jolle demonimylly, tasorumba ja varusteiden parantelu ovat peliviihdettä parhaillaan, Adventure Mode yksistään voi olla jo hinnan arvoinen. Jos olet jotain näiden kahden väliltä, käy kokeilemassa miltä uudistunut peli maistuu ennen ostopäätöksen tekemistä. Omakohtaisesti Reaper of Souls vei Diablo III:n hiomattomasta timantista suoraan kaikkien aikojen toimintaroolipeliksi, joten annan pisteet sen mukaisesti.