Castlevania: Lords of Shadow 2
Arvioitu: | Playstation 3 |
Genre: | Seikkailupelit, Toimintapelit |
Pelaajia: | 1 |
Ikärajoitus: | 16 |
Kehittäjä: | Mercury Steam |
Julkaisija: | Konami |
Pelin kotisivut |
Rumplestiltskin tässä vampyyrivuorelta terve
Ennen oli laivat puuta ja vampyyritkin mantelimassasta. Castlevania-sarja pyöritteli vuosikymmenien ajan japanilaista tulkintaa perinteisestä vampyyrimythoksesta jossain kitschin, korniuden ja Anne Ricen rajamaastossa, mutta vuonna 2010 sai riittää: Konami reboottasi koko roskan ja tutustutti pelaajat uudenlaiseen Belmontin historiaan, jossa tosin edelleen kulmahampaat välkkyivät ja ruoskat viuhuivat. Löytääkö nyt julkaistu jatko-osa Lords of Shadow 2 vihdoin pyhän tasapainon vanhan ja uuden välillä?
Vaikka Castlevanian kattovarjon alle mahtuu jos jonkinlaista räpellystä, leimasi vanhasta poikkeamisen nurina isoa osaa edeltäjän saamasta kritiikistä. Viimeksi käsikonsoleilla Castlevanioita hakanneelle Lords of the Shadow 2 on niin ikään kulttuurishokki, sillä jo alun tutoriaali herättää enemmän kaikuja viime vuosien suosituimpiin toimintaseikkailuihin kuin klassisempiin 2D-tasoloikkiin. Ennakkoluuloille ei silti sovi antaa liikaa sijaa: vaikka seinäraippeita kiipeillessä olo on kieltämättä kuin italialaisella power metal -versiolla Nathan Drakesta, huudetaan toisaalta jo ensimmäisen 10 minuutin aikana "Die monster, you don’t belong in this world!", joten ei kai tässä nyt ihan metsään siis voida mennä. Eihän?
Sitä samaahan Castlevaniat ovat tarinallisesti nimittäin olleet jo vuodesta suo ja kuokka. Kuolleet kun eivät tunnetusti pysy kuolleina, ja näin herää myös Gabriel Belmont a.k.a Dracula nykypäivän teknologiahelvettiin kylvämään kauhua neitsyiden sekä itsensä Saatanan sydämiin. Vihtahousu tietysti mielii myös takaisin maan päälle, joten loogisesti antisankarimme saa niskoilleen maailmanpelastusoperaation. Näin ollen Saatanan paluuta valmistelevat kätyrit pitää eliminoida, ja kirmataanpa siinä sivussa toisessa ulottuvuudessa Draculan linnassa niskoittelevia demoneita litistämässä. Vähän väliä riivaavat menneisyyden haamut sekä eksistentiaalinen kriisi, eli kaikki tutut melodramaattisen saippuaoopperan elementit ovat ranskalaisin viivoin listattavissa.
Jos turhanpäiväisen nostalgiavinkunan siirtääkin hetkeksi syrjään, voi peliä yrittää tarkastella objektiivisemmin alkumetreistä lähtien. Vaikuttavaa on nimittäin kunnianhimo, jolla reboot on toteutettu. Pelin ensimmäisen parin tunnin cinematografiaa on mietitty huolella: nimekkäät ääninäyttelijät, elokuvamaiset välipätkät sekä yleinen tunnelman nostattaminen iskevät heti pöytään monta korttia kuin hienovaraisena kosiskeluna tulevasta. Ironista kyllä, itse toiminnan tempo kärsii kuitenkin alun nitkuttelusta, sillä tutoriaalin toimintapläjäyksestä huolimatta peli starttaa kunnolla vasta ensimmäisestä pomosta.
Toiminnan viivyttelyyn vaikuttaa osaltaan myös jatkotutoriaalimainen kädestäpitely, jolla peli pyrkii demonstroimaan monipuolisuuttaan: kas, ei ole tässä ainoastaan hack ‘n’ slashia luvassa, vaan ihka oikea (kirjaimellisesti) Castlevania City, jonka kujilla voi maastoutua varjoihin sekä hämätä pahiksia lepakkoparvilla! Kuka kaipaa toimintaa, kun voi muuttua rotaksi! Monet kikat ovat toki tuttuja aiemmista osista, mutta niiden keinotekoinen päällevyörytys syö varhain yleisfiilistä. Sinne tänne ripotellut taistelut alkavat tuntua päälleliimatuilta, mikä saa aikaan harmittavan päämäärättömän vaikutelman avoimen, toiminnallisen maailman sijaan.
Ratkaisu on kumma, sillä itse toiminta palvelee uuden pelattavuuden tavoitteita kenties parhaiten. Taistelut ovat selkeitä, vaikka valinnanvaraa löytyy: taistelun temmellyksessä aseiden ja hyökkäysten vaihto on tehty lennokkaaksi. Kykypisteillä voi lisäksi ostaa taitoja, joiden avulla omaa pelityyliään voi hioa haluamallaan tavalla. Toiminta on nopeatempoista, mutta vaatii myös keskittymistä isojen laumojen käydessä päälle. Niin dynaamista meno ei kuitenkaan ole, etteivätkö satunnaistaistelut kävisi hieman puiseviksi puiseviksi, sillä pelkän väistöluistelun ja energiamiekan yhdistelmä tekee selvää isosta osasta tusinademoneja. Mielenkiintoiseksi tappelut äityvätkin vasta pomojen yhteydessä, kun vuolemisen sijaan hoksottimet saavat käyttöä.
Tasoloikka ja puzzlet ovat aina olleet olennainen osa Castlevania-kokemusta. Käytävien ja tyrmien sahaaminen aarteiden toivossa on siis tuttua, mutta Lords of Shadow 2:ssa ei kestä kauaakaan, kun ensimmäiset kirosanat lentävät suusta. Erilaiset tasohyppelyt loistavat kömpelönä lisänä kolmannesta persoonassa kuvatussa seikkailussa, jonka fysiikanmallinnus kaipaisi toisinaan hieman tiukempaa painovoima- ja kameratyöskentelyä. Alati läsnä olevaa seinäkiipeilyä on onneksi helpotettu pahimman sähläyksen minimoimiseksi. Sellaisenaankin tasoloikkaelementti tuntuu silti väkinäiseltä jäännökseltä, josta on enemmän haittaa kuin hyötyä.
Lords of the Shadow 2:sta leimaakin yleisesti eräänlainen limbotila: toinen jalka menneessä ja toinen tulevassa on vaikea kiriä ensimmäisenä maaliin. Samanlainen päättämättömyys nakertaa myös pelin kenttä- ja hahmosuunnittelua sekä yleistunnelmaa. Yksi Castlevanian mythoksen kiehtovimpia puolia on aina ollut sen riemunkirjava tapa sekoitella häpeilemättä milloin mitäkin kliseitä puoliksi tosissaan ja puoliksi kieli poskessa. Sarjakuvamaisuudestaan huolimatta erilaiset Beelzebubit ja manalan olmit onnistuivat parhaimmillaan olemaan aidosti häiritseviä, mutta Lords of Shadow 2 ei hyödynnä realismia viedäkseen tätä astetta pidemmälle: rebootatussa vampyyrimythoksessa lauotaan sen sijaan ryppyotsaisesti mahtipontisen väsyneitä kliseitä, joiden mukaansatempaavuus lähentelee 13-vuotiaan kauhukirjailijan pöytälaatikkoraapustuksia.
Persoonattomuus onkin hinta, joka koreasta ulkoasusta ja nimekkäistä ääninäyttelijöistä on ilmeisesti maksettava. Pomoja lukuunottamatta perusviholliset ovat kuin katalogista revittyjä, ja reaalimaailman puolella kierrätetään itkettävän kulunutta teknologia = uusi antikristus -stereotypiaa. Vaikka kyse toki on makuasiasta, tuntuu tämä valinta jokseenkin laiskalta, sillä tiedefriikkejä ja klooniaikakauden kauhukuvia voi tuijotella silmät läpeensä muissakin peleissä. Castlevanian valttina on pysynyt vuosikausia sen häpeilemätön goottikuvasto, josta nyt on kaivettu hautalapiolla esiin vain ne kuluneimmat.
Parhaimmillaan nurkista toki aistii edelleen pelisarjan juuret. Draculan linnassa maisemat ovat toisinaan häikäisevän komeita, ja sen kätköjä tutkisi mieluusti ajan kanssa pelkästä esteettisyydestä. Pomotaisteluissa pääsee lisäksi hetkellisesti käsiksi siihen samaan eeppisyyteen, joka vavahdutti aikanaan jo 2D-muodossa. Kunnianhimon puutteesta peliä ei voi syyttää, joten tästä johtuen onkin turhauttavan harmillista, miten kylmäksi Lords of Shadow 2 viime kädessä päällisin puolin jättää: komponentit ovat olemassa, mutta niitä ei tunnu yhdistävän mikään aidon tunnelman alavire. Kun rinnalle yhdistää vielä nikottelevan tasoloikan, puolet ajasta tylsyyttään ähkivän kenttäsuunnittelun ja mitäänsanomattoman perustaistelun, iskee väsymys helposti. Kaikesta tästä johtuen dialogia kuunnellessa olo on kuin Salkkarien tuoreita näyttelijänvaihdoksia todistaessa: puhut ehkä kuin mun Alucard, mutta et sä kyllä mun Alucardia ole nähnytkään.
Ikuisen elämän varjopuolet
Vaikka Castlevanian kattovarjon alle mahtuu jos jonkinlaista räpellystä, leimasi vanhasta poikkeamisen nurina isoa osaa edeltäjän saamasta kritiikistä. Viimeksi käsikonsoleilla Castlevanioita hakanneelle Lords of the Shadow 2 on niin ikään kulttuurishokki, sillä jo alun tutoriaali herättää enemmän kaikuja viime vuosien suosituimpiin toimintaseikkailuihin kuin klassisempiin 2D-tasoloikkiin. Ennakkoluuloille ei silti sovi antaa liikaa sijaa: vaikka seinäraippeita kiipeillessä olo on kieltämättä kuin italialaisella power metal -versiolla Nathan Drakesta, huudetaan toisaalta jo ensimmäisen 10 minuutin aikana "Die monster, you don’t belong in this world!", joten ei kai tässä nyt ihan metsään siis voida mennä. Eihän?
Sitä samaahan Castlevaniat ovat tarinallisesti nimittäin olleet jo vuodesta suo ja kuokka. Kuolleet kun eivät tunnetusti pysy kuolleina, ja näin herää myös Gabriel Belmont a.k.a Dracula nykypäivän teknologiahelvettiin kylvämään kauhua neitsyiden sekä itsensä Saatanan sydämiin. Vihtahousu tietysti mielii myös takaisin maan päälle, joten loogisesti antisankarimme saa niskoilleen maailmanpelastusoperaation. Näin ollen Saatanan paluuta valmistelevat kätyrit pitää eliminoida, ja kirmataanpa siinä sivussa toisessa ulottuvuudessa Draculan linnassa niskoittelevia demoneita litistämässä. Vähän väliä riivaavat menneisyyden haamut sekä eksistentiaalinen kriisi, eli kaikki tutut melodramaattisen saippuaoopperan elementit ovat ranskalaisin viivoin listattavissa.
Jos turhanpäiväisen nostalgiavinkunan siirtääkin hetkeksi syrjään, voi peliä yrittää tarkastella objektiivisemmin alkumetreistä lähtien. Vaikuttavaa on nimittäin kunnianhimo, jolla reboot on toteutettu. Pelin ensimmäisen parin tunnin cinematografiaa on mietitty huolella: nimekkäät ääninäyttelijät, elokuvamaiset välipätkät sekä yleinen tunnelman nostattaminen iskevät heti pöytään monta korttia kuin hienovaraisena kosiskeluna tulevasta. Ironista kyllä, itse toiminnan tempo kärsii kuitenkin alun nitkuttelusta, sillä tutoriaalin toimintapläjäyksestä huolimatta peli starttaa kunnolla vasta ensimmäisestä pomosta.
Haluutko nähdä mun uuden giljotiinin
Toiminnan viivyttelyyn vaikuttaa osaltaan myös jatkotutoriaalimainen kädestäpitely, jolla peli pyrkii demonstroimaan monipuolisuuttaan: kas, ei ole tässä ainoastaan hack ‘n’ slashia luvassa, vaan ihka oikea (kirjaimellisesti) Castlevania City, jonka kujilla voi maastoutua varjoihin sekä hämätä pahiksia lepakkoparvilla! Kuka kaipaa toimintaa, kun voi muuttua rotaksi! Monet kikat ovat toki tuttuja aiemmista osista, mutta niiden keinotekoinen päällevyörytys syö varhain yleisfiilistä. Sinne tänne ripotellut taistelut alkavat tuntua päälleliimatuilta, mikä saa aikaan harmittavan päämäärättömän vaikutelman avoimen, toiminnallisen maailman sijaan.
Ratkaisu on kumma, sillä itse toiminta palvelee uuden pelattavuuden tavoitteita kenties parhaiten. Taistelut ovat selkeitä, vaikka valinnanvaraa löytyy: taistelun temmellyksessä aseiden ja hyökkäysten vaihto on tehty lennokkaaksi. Kykypisteillä voi lisäksi ostaa taitoja, joiden avulla omaa pelityyliään voi hioa haluamallaan tavalla. Toiminta on nopeatempoista, mutta vaatii myös keskittymistä isojen laumojen käydessä päälle. Niin dynaamista meno ei kuitenkaan ole, etteivätkö satunnaistaistelut kävisi hieman puiseviksi puiseviksi, sillä pelkän väistöluistelun ja energiamiekan yhdistelmä tekee selvää isosta osasta tusinademoneja. Mielenkiintoiseksi tappelut äityvätkin vasta pomojen yhteydessä, kun vuolemisen sijaan hoksottimet saavat käyttöä.
Tasoloikka ja puzzlet ovat aina olleet olennainen osa Castlevania-kokemusta. Käytävien ja tyrmien sahaaminen aarteiden toivossa on siis tuttua, mutta Lords of Shadow 2:ssa ei kestä kauaakaan, kun ensimmäiset kirosanat lentävät suusta. Erilaiset tasohyppelyt loistavat kömpelönä lisänä kolmannesta persoonassa kuvatussa seikkailussa, jonka fysiikanmallinnus kaipaisi toisinaan hieman tiukempaa painovoima- ja kameratyöskentelyä. Alati läsnä olevaa seinäkiipeilyä on onneksi helpotettu pahimman sähläyksen minimoimiseksi. Sellaisenaankin tasoloikkaelementti tuntuu silti väkinäiseltä jäännökseltä, josta on enemmän haittaa kuin hyötyä.
Huonosti istuvat nahkahousut
Lords of the Shadow 2:sta leimaakin yleisesti eräänlainen limbotila: toinen jalka menneessä ja toinen tulevassa on vaikea kiriä ensimmäisenä maaliin. Samanlainen päättämättömyys nakertaa myös pelin kenttä- ja hahmosuunnittelua sekä yleistunnelmaa. Yksi Castlevanian mythoksen kiehtovimpia puolia on aina ollut sen riemunkirjava tapa sekoitella häpeilemättä milloin mitäkin kliseitä puoliksi tosissaan ja puoliksi kieli poskessa. Sarjakuvamaisuudestaan huolimatta erilaiset Beelzebubit ja manalan olmit onnistuivat parhaimmillaan olemaan aidosti häiritseviä, mutta Lords of Shadow 2 ei hyödynnä realismia viedäkseen tätä astetta pidemmälle: rebootatussa vampyyrimythoksessa lauotaan sen sijaan ryppyotsaisesti mahtipontisen väsyneitä kliseitä, joiden mukaansatempaavuus lähentelee 13-vuotiaan kauhukirjailijan pöytälaatikkoraapustuksia.
Persoonattomuus onkin hinta, joka koreasta ulkoasusta ja nimekkäistä ääninäyttelijöistä on ilmeisesti maksettava. Pomoja lukuunottamatta perusviholliset ovat kuin katalogista revittyjä, ja reaalimaailman puolella kierrätetään itkettävän kulunutta teknologia = uusi antikristus -stereotypiaa. Vaikka kyse toki on makuasiasta, tuntuu tämä valinta jokseenkin laiskalta, sillä tiedefriikkejä ja klooniaikakauden kauhukuvia voi tuijotella silmät läpeensä muissakin peleissä. Castlevanian valttina on pysynyt vuosikausia sen häpeilemätön goottikuvasto, josta nyt on kaivettu hautalapiolla esiin vain ne kuluneimmat.
Parhaimmillaan nurkista toki aistii edelleen pelisarjan juuret. Draculan linnassa maisemat ovat toisinaan häikäisevän komeita, ja sen kätköjä tutkisi mieluusti ajan kanssa pelkästä esteettisyydestä. Pomotaisteluissa pääsee lisäksi hetkellisesti käsiksi siihen samaan eeppisyyteen, joka vavahdutti aikanaan jo 2D-muodossa. Kunnianhimon puutteesta peliä ei voi syyttää, joten tästä johtuen onkin turhauttavan harmillista, miten kylmäksi Lords of Shadow 2 viime kädessä päällisin puolin jättää: komponentit ovat olemassa, mutta niitä ei tunnu yhdistävän mikään aidon tunnelman alavire. Kun rinnalle yhdistää vielä nikottelevan tasoloikan, puolet ajasta tylsyyttään ähkivän kenttäsuunnittelun ja mitäänsanomattoman perustaistelun, iskee väsymys helposti. Kaikesta tästä johtuen dialogia kuunnellessa olo on kuin Salkkarien tuoreita näyttelijänvaihdoksia todistaessa: puhut ehkä kuin mun Alucard, mutta et sä kyllä mun Alucardia ole nähnytkään.
Castlevania: Lords of Shadow 2 (Playstation 3)
LotS2 saa kunnianhimosta ja yrityksestä neljä ja puoli vampyyrinhammasta, toteutuksesta ja tunnelmasta kaksi hammasta ja yhden haisevan valkosipulin.
- Komea katsella ja kuunnella (älyttömästä hiusten rendauksesta huolimatta)
- Toiminta on viihdyttävää ja pomotaisteluita huomaa odottavansa
- Tavoittaa kaikesta huolimatta parhaimpina hetkinään oikean Castlevania-fiiliksen
- Pelattavuudessa kikkaillaan erikoisjipoilla toiminnan kustannuksella
- Tasoloikkaelementit eivät palvele uuden Castlevanian tavoitteita
- Kuoren alla ei juuri kuulu sydänääniä
Keskustelut (1 viestiä)
Rekisteröitynyt 25.09.2011
31.03.2014 klo 18.28
Epäfanina minulle on lisäksi aivan sama, kunnioitetaanko vai häpäistäänkö tässä pyhiä Castlevania-perinteitä, joten minulla ei ole puristien itse itselleen luomaa taakkaa harteillani.